Dalhousie, 25.-27.6.

Junassa oli hyvin tilaa.

Aamulla tallustimme Ellan pienelle ja sympaattiselle juna-asemalle ostamaan lippuja 9.23 lähtevään junaan. Sri Lankan junissa on kolme luokkaa. Ensimmäiseen luokkaan eli ”näköalaluokkaan” liput pitää varata etukäteen ja ne maksavat kiinteän oloisesti noin 1000 rupiaa. Myös toiseen luokkaan lippuja myydään vain sen verran kuin on paikkoja ja lippuja voi varata 600 rupialla, mutta varaaminen ei ole pakollista, ja meidän sadan kilometrin matkallemme toisen luokan lippu kustansi juuri ennen junan lähtöä ostettuna 160 rupiaa. Kolmanteen luokkaan myytävien lippujen määrää ei ole rajoitettu, ja lippu olisi meidän etäisyydellemme maksanut 90 rupiaa. Junan ensimmäistä ja toista luokkaa kansoittivat enimmäkseen turistit. Maisemien takia tämä raideosuus on erittäin suosittu, ja suurin osa muista meidän vaunussamme olleista turisteista vaikuttikin olevan junassa jonkinlaisella päiväretkellä. Kolmannen luokan vaunut vaikuttivat olevan varsin täynnä paikallisia, eikä kaikille riittänyt paikkoja ikkunan takaa nopeasti tarkasteltuna. 

Maisemat olivat yhtä mahtavat kuin oli luvattukin, ja juna oli varsin mukava. Penkit olivat hyviä, jalkatilaa oli paljon, rinkat mahtuivat kerrankin hattuhyllylle, vessat olivat erittäin siistit ja vaunussa oli varmuuden vuoksi vielä viileässä vuoristoilmassa turhat tuulettimet katossa. Erilaisten snäksien myyjät kulkivat junassa ristiin rastiin. Me ostimme mansikoita (joita britit myös alkoivat kasvattaa vuoristossa) ja jugurtit. 

Teepensaita kukkuloilla.

Junassa oli tunnelmaa.

 Vuoristossa kiipeilevältä junalta kesti nelisen tuntia saavuttaa pysäkkimme Hatton. Ashoka oli edellisenä iltana ollut puolestamme yhteydessä Dalhousiessa majatalon omistavaan kaveriinsa, ja sopinut meille huoneen 1200 rupialla. Meiltä oli kysytty, haluaisimmeko tuktuk-kyydin Hattonista, mutta vastasimme menevämme mieluummin bussilla. Olimmekin varsin yllättyneitä, kun asemalle päästyämme meitä oli vastassa tuktuk-kuski pienen kyltin kanssa, jossa luki jotain hyvin kummallista (ilmeisesti jommankumman meistä nimi) sekä ”Finland”. Hän kertoi tulleensa meitä vastaan Dalhousiesta, ja kysyttäessä kertoi kyydin hinnaksi 1500 rupiaa. Kuulemma busseja ei mennyt, kun on low season. Meitä ei tuktukit edelleenkään kiinnostaneet, ja lähdimme suuntaamaan bussiasemalle samassa junavaunussa matkustaneiden kolmen skotin kanssa. Lähtiessämme kuski tarjosi vielä pohjahinnakseen 1200 rupiaa. Bussiliput perille maksaisivat meiltä kuitenkin yhteensä vain 160 rupiaa, joten tarjous ei ollut kovin varteenotettava.

Suoria busseja ei ainakaan kovin usein näin low seasonilla mennytkään, mutta Maskeliyassa vaihtamalla perille pääsi varsin helposti. Maskeliyassa tosin meidät jätettiin bussista puolisen kilometriä ennen bussiasemaa tusinan tuktuk-kuskin luo, jotka väittivät ettei bussia eteenpäin menisi ainakaan kahteen tuntiin, ja tarjosivat kyytiä 600 rupialla. Sinnikästä porukkaa. Me suuntasimme kuitenkin viereiseen ravintolaan sadan rupian currylounaalle skottien kanssa. Sieltä meidät neuvottiin bussiasemalle, jonne asti emme edes päässeet, kun Dalhousieen matkalla oleva minibussi poimi meidät kyytiin. 

Bussissa piti vähän tinkiä personal spacesta.

Se olikin tähän asti täyteenpakatuin kulkuväline, jossa olemme olleet. Kun me olimme päässeet sisään ja

ajattelimme auton olevan seisomapaikkoja myöten ihan täynnä, kyytiin poimittiin vielä ainakin kymmenen ihmistä. Rahastaja ohjasi järjestäytymistä ulkopuolelta ikkunoista tiiraillen, ja lopulta päästiin matkaan. Bussin katto oli matalalla, eikä Perttu mahtunut seisomaan lähimainkaan suorassa. Bussi onneksi tyhjeni huomattavasti puolimatkassa Dalhousieen. Me olimme päässeet istumaan jo tätä ennen, sillä meille tarjottiin paikkoja heti kun niitä vapautui, mikä oli tietysti jälleen hämmästyttävän ystävällistä.

Loppumatkasta bussin rahastaja alkoi kysellä, onko meillä jo majoitusta, ja tarjosi tuttujensa käyntikortteja. Hieman ennen perillepääsyä majatalomme White Housen omistaja nousi kyytiin, ja niin teki parin muunkin majatalon sisäänheittäjä. Kilpailu vähistä asiakkaista oli kovaa, ja hinnat selvästi halvemmat kuin high seasonilla. Skotit päättivät lopulta tulla kanssamme White Houseen, ja meidänkin sopimamme hinta tippui vielä hieman, kun paikalla oli muitakin tarjoajia. Saimme huoneemme lopulta tuhannella rupialla. 

White Housessa oli nätti puutarha.

White House sijaitsi viehättävän pikku joen varrella ja jokaisessa huoneessa oli kukkapuutarhaan antava terassi. Sänkymme oli valtava ja mukava, joskin ilmastosta johtuen hieman kostea. Viereisissä huoneissa majoittui pari ranskalaista tyttöä ja amerikkalainen pariskunta. 

Dalhousieen tullaan yhdestä syystä: pyhiinvaeltamaan Sri Lankan pyhälle vuorelle, joka tunnetaan monella nimellä: Adam’s Peakina, eli paikkana johon Aatami ensimmäisenä astui maan päällä; Sri Padana, eli pyhänä jalanjälkenä, jonka Buddha jätti lähtiessään paratiisiin; tai Samanalakandena, Butterfly Mountainina, paikkana jonne perhoset menevät kuolemaan. Jotkut uskovat, että huipulla oleva suuri ”jalanjälki” kuuluu pyhälle Thomasille, alkuaikojen Intian apostolille, tai jopa Shivalle. 

Huipulle kiivetään katsomaan taianomaisia näkymiä juuri auringonnousun jälkeen. Varsinainen pyhiinvaelluskausi kestää joulukuusta toukokuuhun. Tällöin reittiä huipulle valaisee jono valoja, joiden runollisesti sanotaan näyttävän kauempaa katsottuna tähtivanalta taivaaseen. Muina aikoina huipulla olevaa temppeliä ei käytetä, eikä jalanjälkeä pääse katsomaan, ja kiipeäjällä pitää olla taskulamppu. Toukokuusta lokakuuhun huippu on usein pilvien peitossa, mutta me päätimme kokeilla onneamme. Huipulle on kaksi reittiä: kolmisen tuntia kestävä vaellus Dalhousiesta, tai seitsemän tunnin polku Ratnapurasta. Monet hard-core pyhiinvaeltajat käyttävät pidempää reittiä, mutta meille seitsemän kilometrin tie Dalhousiesta oli aivan riittävä. 

Söimme yhdessä skottien, ranskalaisten ja amerikkalaisten kanssa keskinkertaista ja tyyristä illallista majatalossamme, jonka jälkeen omistaja selitti meille reitin huipulle pääpiirteissään käsin piirretyn kartan avulla. Pienestä kylästä olimme käyneet ostamassa vettä ja eväitä kiipeämistä varten.

Kartta vuorelle.

Heräsimme kahdelta, ja puoli kolmelta olimme kaikki taskulamppuinemme valmiina lähtöön. Oli säkkipimeää, ei edes tähtiä tai kuuta näkynyt. Koko matkalla ohitimme vain muutamia valopisteitä; joitain Buddhan kuvia, japanilais-srilankalaisen ystävyyden pagodan ja muutaman aution poliisiständin. Tietä välillä reunustavat pikkukaupat olivat yhtä ainukaista lukuun ottamatta kiinni; emmekä häneltäkään pysähtyneet ostamaan teekupposta.

Alkumatka oli loivaa nousua, joka lopulta jyrkkeni katkeamattomaksi ja jyrkäksi viiden tuhannen

Temppelin portti ja huikea näköala.

askelman portaikoksi. Kiipesimme vähän eri tahtia, mutta kokosimme porukan aina välillä. Ensimmäisellä juomatauolla meitä järkytti yhden skottitytön käsivarteen tarttunut iilimato. Ilma oli viileä, mutta kiivetessä ohuella puuvillapaidalla pärjäsi hyvin. Loppumatkan kuljimme pilvessä, jossa oli hyvin kylmää ja kosteaa. Lepotauot piti pitää lyhyinä, sillä olimme läpimärkiä hiestä ja pilvessä vihmovasta tihkusta, ja pysähtyessä tuli kylmä erittäin nopeasti.

Vähän alle kolmen tunnin kiipeämisen ja kello viiden jälkeen saavutimme huipun, jossa temppelin portit olivat kiinni aamukuuteen asti. Huipulla oli kuitenkin pieni huone, jonne oli jo kerääntynyt parisenkymmentä värjöttelevää reppureissaajaa. Vaihdoimme päällemme kuivat t-paidat ja kääriydyimme kaikkiin muihin vaatteisiin, mitä olimme tuoneet mukanamme. Lämpötila oli ehkä kymmenen astetta, ja voimakas tuuli ja tihkusade tekivät huipusta melko hyytävän paikan. 

Voit vain kuvitella pilven takana näkyvät maisemat.

Toiveistamme huolimatta pilvi ei liikahtanut huipulta aamunkoittoon tai edes seuraavaan aamunkoittoon mennessä, emmekä nähneet huipulta mitään muuta kuin valkoisen pilviseinämän joka suuntaan. Emme jääneet hengailemaan, ja pian kuuden jälkeen lähdimme palaamaan samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Laskeutuvat pyhiinvaeltajat siunasi buddhalaismunkki, joka rukouksen lausumisen lisäksi solmi oikeaan ranteeseen keltaisen tai valkoisen nauhan. Lahjoitimme temppelille molemmat sata rupiaa, mikä oli lahjoituskirjan mukaan epätyypillisen vähän, mutta sen verran olimme lahjoittaneet muihinkin vierailemiimme temppeleihin, eikä budjettimme venynyt paljon enempään.

Koko matkan laskeutumisessa kesti pari tuntia, ja matkalla ihailimme vesiputouksia sekä vain Sri Lankalla eläviä uhanalaisia purple-faced langur –apinoita. Adam’s Peakin ympäristössä on Sri Lankan suurin luonnonsuojelualue.

Jossain auringonvalo pääsi pilvipeiton läpi.

Huikea vanha japanilainen munkki kulki nopeammin kuin me.

Puissa oli pelottavia ampiaispesiä.

Muistomerkki jollekulle, joka oli muun muassa sanonut jotain fiksua: ”Civilization is not electric lighting lamps, nor airplanes, it is not producing bombs. Civilization is not to kill  man, not to destruct things, not to make wars, but to respect each other.” –Most Ven. Nichidatsu Fuji, 6.8.1885-8.1.1985

Japanilais-srilankalainen rauhanpagoda.

Vesiputous ja pilvenreuna.

Purple-faced langur!

Egg hopper ja maitotee maistuvat kiipeämisen jälkeen.

Pyysimme pestä kädet aamiaisella, ja lounaalle raflaan oli tullut lavuaari!

Kaikki muut pakkasivat kamansa ja lähtivät eteenpäin samana aamuna, mutta me päätimme jäädä päiväksi nukkumaan. Löysimme tienvarrelta myös mainion pikku ravintolan, jossa söimme maittavaa aamiaista ja torkkujen jälkeen erittäin myöhäistä lounasta huikeasti halvemmalla kuin omassa majatalossamme.

Meidän piti myös pestä pyykkiä, joskaan niiden kuivaamisesta lepopäivän aikana auringossa ei tullut mitään, sillä aamupäivällä alkoi sataa melko yhtäjaksoisesti. Ripustaessaan pyykkejä ruohikossa Perttukin sai jalkaansa oman pikku iilimadon, josta kuitenkin hankkiuduttiin vikkelästi eroon kiusaamalla matoa sytkärin liekillä. Vähän enemmän asiasta luettuamme näin ei kuitenkaan olisi pitänyt toimia, sillä ärsytettynä mato saattaa oksentaa vatsansa sisällön bakteereineen takaisin haavaan, ja muuten steriili purema voi tulehtua ikävästi. Iilimadot aterioivat noin 20 minuuttia, jonka jälkeen ne putoavat itsekseen pois. Jos niiden seuraa ei kuitenkaan halua senkään vertaa, ne voi irrottaa työntämällä suun ja ihon väliin jonkin terävän esineen, kuten kynnen, ja vippaamalla örkin vikkelästi mäkeen ennen kuin se ehtii kiinnittyä uudelleen.

25900 askelta aamukahdeksaan mennessä.