Uppuveli 13.-16.6.

Aamulla Sanju oli sovitusti yhdeksältä odottamassa meitä. Heitimme rinkat kyytiin ja lähdimme matkaan. Sanju heitti kaikenlaista läppää matkalla ja ajoi meidät ensin tsekkaamaan Uppuvelin rantaa, melko tyyriin Fernandos –rantabaarin edustalla. Paikka oli täynnä turisteja, fasiliteetit todella hienot ja hinnat hyvin korkeita. Ranta näytti kylläkin varsin mainiolta. Seuraavaksi lähdimme katsastamaan Sanjun Alex Roomsin majoituksen.

Luvattu 1200 rupian huone oli varsin kämäinen, mutta suht siisti. Huoneessa oli kaksi sänkyä, peili ja pari naulakkoa betonilattialla, ikkuna antoi terassille. Otimme huoneen yhdeksi yöksi alkuun ja menimme terassille tilailemaan aamiaista. Hinnat olivat hieman korkeita meidän makuumme, mutta tilasimme setin paahtoleipää, paistettuja munia ja hedelmiä kahvin kera. Ostimme myös riistohintaan 7 litran vesipullon, sillä se tuli silti paljon halvemmaksi kuin ostaa monia pienempiä pulloja siitä paikasta. Paikalla oli myös joukko brittiläisiä sairaanhoitajia, jotka olivat töissä tekemässä harjoitteluaan Kandyssä julkisessa sairaalassa. He kertoivat, että Sri Lankan terveydenhuolto on varsin hyvin kansalaisten saatavilla: perushoito on ilmaista, jotkut erikoistoimenpiteet maksavat, mutta jos varaa maksaa ei ole, hallitukselta voi anoa tukea, eikä anomuksia ole tapana hylätä.

Delfiinimies ja Mariko.

Syötyämme vaihdoimme rantavermeet niskaan, aurinkorasvasimme itsemme ja lähdimme rannalle. Rannalla oli lähinnä turisteja, mutta ei lopulta kovinkaan paljon. Lähdimme kävelemään rantaa pitkin ja monenlaiset reissujen järjestäjät tulivat pushaamaan meille erilaisia aktiviteetteja. Suosituimmat reissut Uppuvelissä ovat dolphin – ja whalewatching reissut, Pigeon Islandin koralliriutoilla snorklaaminen ja kalastusretket. Myös sukelluksia järjestetään. Meidät ylipuhui delfiinireissulle lopulta varsin sympaattinen mies, joka esitteli meille ylpeänä venettään ja lupasi mielettömän reissun ja rahat takaisin jos delfiinejä ei löytyisi. Hinnaksi sovittiin 3000 rupiaa kahdelta hengeltä, josta maksoimme etukäteen 500 rupiaa. Mies vaikutti siltä, että todella tarvitsee rahat. Hän myös kertoi traagisen tarinan 2004 tsunamista, jossa hän menetti käytännössä koko perheensä mukaan lukien 3 teini-ikäistä tytärtään. Kaverilla oli myös bisnesvainua ja hän lupasi meille alennusta jos etsisimme lisää porukkaa delfiinireissulle. Jos löytäisimme 5 lähtijää saisimme oman reissumme ilmaiseksi. Kävimme diilien hieronnan jälkeen uimassa. Vesi oli kivan viileää ja kirkasta, pohja sileää ja ihanaa hiekkaa ja aallot mukavan lempeitä.

Kalastajat pakkaavat verkkoja veneeseen.

Rannan varikset einehtimässä kalanpäätä.

Jatkoimme kävelyä rantaa pitkin aivan viimeiseen rantabaariin asti, jossa meininki oli hyvinkin paljon miellyttävämpi. Vähemmän turisteja, nuorempaa jengiä ja chillimpi atmosfääri. Löysimme Lalin suositteleman Club Dive Paradisen, mutta mesta oli meidän kukkarollemme vähän tyyris (2000 rupiaa/huone). Aloimme olla jälleen nälkäisiä, joten suuntasimme rantatietä Uppuvelin päätien suuntaan tavoitteena löytää paikallishintaista lounasta.

Matkalla törmäsimme French Garden Anton –nimeä kantavaan guesthouseen, jossa paikan omistaja Paresh (vissiinkin) tuli juttelemaan meille ja kertoi, että he tekevät aivan mielettömän hyviä ja edullisia illallisia tilauksesta. Heillä ei ollut tarjota lounasta juuri siihen hätään, mutta keskustelussa selvisi, että heillä olisi meille huone samaan 1200 rupian hintaan mitä maksoimme Alex Roomsissa, mutta paljon mukavampana ja paremmin varusteltuna. Paresh suositteli meille edullista lounaspaikkaa lähistöltä Uppuvelin päätien varrelta. Kävimme tsekkaamassa huoneen ja lupasimme tulla vielä lounaan jälkeen takaisin antamaan vastauksemme ilallistarjouksesta.

Kävelimme parisataa metriä päätielle ja käännyimme Pareshin ohjeiden mukaisesti vasemmalle. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen alkoi jonkin sortin kyläkeskittymä: pieniä liikkeitä ja ravintoloita molemmilla puolilla katua. Miltei ensimmäinen näistä mainosti näkyvästi ”local prices!” ja vaikutti varsin kivalta pikku tienvarsiravintolalta. Asiakaspaikkoja oli 7. Menimme sisään ja tilasimme rice & curryt, sillä lounasaikaan juuri muuta ei Sri Lankassa syödä. Annos maksoi 150 rupiaa (1€) ja oli varsin maukas. Ravintolan seinällä oli reissaajien tervehdyksiä, mm. Maiju from Finland, joka kertoi paikan tarjoavan ”ehkä parasta ruokaa koko reissulla”.

Lounaalle saapui myös 3-henkinen porukka travellerikundeja, joiden kanssa rupesimme juttelemaan. Keskustelunavauksena toimi skottimiehen ”Been there Don Det” –paita, joita myydään Laosin Don Detillä, paikassa jossa vietimme viime reissullamme viikon. Kerroimme delfiinimatkasta ja Venäjän Sotsista kotoisin oleva Tommy innostui lähtemään mukaan.

Syötyämme kävelimme tietä eteenpäin ja keksimme, että paikallinen liittymä voisi tosiaan olla näppärä, jotta mestoihin voi tarvittaessa soitella ja tiedustella kaikenlaista. Olisi myös kovin kätevää, jos sama liittymä toimisi myös Intiassa. Menimme pienelle liittymäkiskalle kyselemään vaihtoehtoja. Airtel operoi Sri Lankassa ja Intiassa, joten ostimme yhden Airtel-liittymän. Meille luvattiin 70 rupiaa ilmaista saldoa ja halusimme myös ostaa muutaman gigan nettipaketin, mutta jostakin syystä sitä ei voitu meille sillä hetkellä myydä. Clerkki aikoi ladata meille lupaamansa saldot puolen tunnin päästä, kun hän itse saisi saldokuvionsa säädettyä kondikseen. Emme ole aivan varmoja saimmeko saldoa koskaan, emmekä menneet takaisin ostamaan nettipakettia – sellainen pitää ostaa jostain myöhemmin. Nyt on kuitenkin paikallinen liittymä!

Chill.

Paluumatkalla kävimme sympaattisen vanhan naisen pitämässä kioskissa juomassa vilvoittavat sitruunasoodat. Hän myös kertoi poikansa olevan töissä rannan isossa hotellissa ja voivansa järjestää hienoja seafood-annoksia merkittävästi hotellia halvemmalla. Lupasimme miettiä asiaa. Kävelimme takaisin Anton guesthouseen ja tilasimme illalliseksi kasviscurryt, joiden Paresh lupasi olevan parhaita mitä olemme maistaneet. Hän kysyi pidämmekö tulisesta, johon vastasimme ”medium spicy”.

Kävimme Alex Roomsissa hakemassa riippumattomme ja tarvikkeita rantahengailuun ja huomasimme olevan melkoisen palaneita. Oli todella huono idea laittaa valkoinen Perttu ilman paitaa kävelemään rannalle keskipäivän aurinkoon.

Viritimme riippumattomme rannan chilliin päähän ja hengailimme rannalla muutaman tunnin. Perttu kävi vielä auringon vajottua palmujen taakse uimassa. Hengailtuamme aikamme lähdimme Anton guesthouseen syömään tilaamaamme illallista. Ruoka oli ihan jees ja erilaiset kasviscurryt maukkaita. Mitään merkkejä mistään tulisuudesta ei kuitenkaan ollut ja ruoka kävi pian melko tylsäksi eri curryjen maistuessa suunnilleen samalta. Kävimme pyytämässä chilitahnaa (jota on ihan joka paikassa tarjolla), mutta sitä ei löytynyt. Saimme kuitenkin pari pilkottua vihreää chiliä tuomaan annokseemme hieman potkua. Ihan ok safkat, mutta Pareshin lupaukset parhaista curryistä jäivät kyllä lunastamatta. Sovimme myös vaihtamamme majoitusta Alex Roomsista Antoniin aamuisen delfiinireissumme jälkeen.

Ammuu!

Kalastaja pyydysti hienon ravun haavilla.

Auringonlasku rannan kivassa päässä.

Seuraavana aamuna lähdimme rannalle ennen kuutta. Olimme sopineet, että lähdemme kuudelta matkaan, koska delfiinejä on paras tsäänssi nähdä varhain aamulla. Tommyä ei näkynyt missään ja olimme jo lähdössä, kun hän juoksi rantaa pitkin veneelle. Hän oli hyvin iloinen, että emme olleet lähteneet ilman häntä, vaikka todellisuudessa olisimme minuutin päästä olleet jo matkalla. Kyydissä oli myös vanhempi pariskunta.

Delfiinejä!

Ajoimme delfiinimestoille noin 5 kilometrin matkan ja näimme kaksi pientä parvea delfiinejä. Ihastelimme myös paikallisia kalastajia, jotka vilkuttivat meille iloisesti ajaessamme ohi. Reissu oli varsin mukava ja piristävä aloitus päivälle. Palattuamme kävelimme jälleen Uppuvelin päätielle tavoitteena löytää edullista ja maukasta aamiaista. Menimme paikkaan, jonka vieressä olimme edellisenä päivänä nauttineet sitruunasoodat ja kyselimme hoppereiden perään (Marikon herkku, riisi-kookoslettukuppi). Täältäkään niitä ei saanut, mutta söimme string hoppereita (riisinuudeleista tehtyjä leipäsiä) ja currya. Tommy oli myös syömässä ja päätimme tilata kolmistaan hienot king prawn –annokset illaksi niitä lupaavasta pikku kaupasta. Hinta oli 1000 rupiaa per annos, mutta meille vakuuteltiin, että rantojen hotelleissa annos maksaisi yli 3000 rupiaa. 

Veneen lapset vilkuttivat.

Shivan patsas Kandasamy Kovilissa.

Kalastajat perinteikkäällä kalastusveneellä.

Syötyämme kävelimme Alex Roomsiin pakkaamaan kamamme. Kerroimme kysyttäessä rehellisesti, että olemme vaihtamassa toiseen majoitukseen parempaan sijaintiin, vaikka emme halunneetkaan pahoittaa ystävällisen perheen mieltä. Kävelimme tietä pitkin Antoniin ja odoteltuamme puolisen tuntia huoneen vapautumista majoituimme. Tiedustelimme pyykkimahdolisuuksia ja Paresh kertoi, että he veloittavat Sigiriyan pyykkituvan tapaan per pestävä vaate ja hinnat olivat varsin korkeita (80 rupiaa per vaate, pienet vaatteet halvemmalla). Pesimme pyykkimme siis itse (muovipussissa, tulppaa oli taas ikävä) ja ripustimme ne kuivumaan. Käteisvaramme hupenivat myös nopeasti ja kysyimme mistä voisimme nostaa rahaa. Uppuvelin päätiellä olisi ATM, mutta sinne oli varsin pitkä matka. Paresh lupasi heittää meidät sinne samalla kun veisi 8-vuotiaan tyttärensä kouluun (oli sunnuntai – Pareshin tytäret kuulostivat olevan erilaisissa kouluissa joka päivä aamusta iltaan, ja se tuli perheelle myös melko kalliiksi). Otimme tarjouksen vastaan, mutta lopulta pyykkäilyn, suihkussa käynnin yms. säädön jälkeen sovittu aika tuli vastaan yllättävän nopeasti ja vain Perttu lähti rahanhakureissulle.

Perttu, Paresh ja hänen tyttärensä lähtivät matkaan. Matkalla pysähdyttiin automaatille, josta Perttu nosti 40,000 rupiaa (hieman alle 300€ automaatin kurssilla). Tytär vietiin kouluun, jonka jälkeen lähdettiin takaisin. Paresh puhuu varsin hyvää englantia ja kertoi kaikenlaista. Miehet kävivät paluumatkalla ostamassa bisseä illaksi, ja Pertun suureksi iloksi viinakaupassa myytiin myös Somersby-siideriä. Marikokin saisi siis illaksi juotavaa! Paresh osti kaupasta myös yhden tupakan, ja kävi kaupan takana salaa polttamassa sen. Julkisesti ei voinut, kun muut näkisivät ja alkaisivat puhua.

Paluumatkalla Perttu näki miehen, jolla oli polkupyörän kyydissä isot kasat jänniä hedelmiä ja kysyi mitä ne ovat. Paresh kertoi niiden olevan erään palmun hedelmiä. Tehtiin tiukka U-käännös ja käytiin ostamassa mieheltä 150 rupialla kymmenkunta isoa hedelmää. Myyjällä oli mukana myös pullo toddyä (oluen vahvuista palmuviiniä, joka kerätään tekemällä palmun lehteen viilto ja asettamalla viiltokohtaan astia. Viillosta valuu lonkeron näköistä nestettä ja astia käydään tuntien päästä hakemassa alas, kun se on täynnä. Toddysta tehdään fermentoimalla arrackia.) Toddy maistui mahtavalta. Se on kirpeää, täyteläistä ja hedelmäistä. Perttu ja Paresh kävivät siis myös paikallisen toddydiilerin luona ennen guesthouselle palaamista puoli litraa toddyä.

Pareshin tyttärellä oli ankanmunaa päässä.

Maistuu kookokselta.

Perillä Paresh pilkkoi jännät hedelmät. Ne syötiin lusikalla. Kuulemma naiset syövät niitä erityisesti kuukautisten aikaan auttamaan kipuihin ja viilentämään kehoa. Myös toddyn sanottiin parantavan mahakipuja. Jaoimme hedelmät Pareshin perheen kanssa. Pareshin tyttärellä oli hiuksissaan ankanmunaa, ja Paresh kertoi sen olevan jokaviikkoinen hoito perheen naisille – näin hiuksista tulisi terveet ja vahvat. Hedelmiä syödessämme puhuimme politiikasta. Paresh oli ollut ambulanssikuskina maan hiljattain, vuonna 2009 päättyneessä lähes 30 vuotta kestäneessä sisällissodassa. Paresh kritisoi kovasti menneitä hallituksia, mutta koki nykyisen vievän asioita parempaan suuntaan. Maahan oli tulossa parlamenttivaalit, ja hän oli luottavainen, että asiat paranisivat entisestään.

Iltapäivän vietimme rennosti, Perttu nokosilla ja Mariko blogia kirjoittaen. Kävimme myös uimassa, ja varasimme seuraavaksi aamuksi Pigeon Islandin snorklauskeikan. Reissu ei ollut halpa, 3000 rupiaa per henkilö, mutta olimme kuulleet korallien ja merenelämän olevan sen arvoista. Illalla suuntasimme Tommyn kanssa syömään tilaamiamme rapuja valkosipulivoikastikkeessa. Annokset olivat herkullisia, vaikka budjetti paukkuikin. Tommy  oli muuttanut asumaan Fernandosin ”backpacker-luoliin”, joita voi parhaiten kuvailla hobittikolon ja japanilaisen kapselihotellin yhteentörmäyksenä. Pikku onkalossa on sänky ja tuuletin, ja pyöreä ovi. Yksi kolo maksaa 800 rupiaa yöltä. Hän kutsui meidät Fernandosiin pelaamaan korttia, ja menimmekin, mutta Perttu sai reissun ensimmäiset turistivatsanväänteet, joten päätimme palata kotiin nukkumaan. Rannalla bongailimme suuria rapuja, jotka kipittelivät tieltämme mereen.



Aamulla kävimme syömässä eilisessä lounaspaikassa aamiaiseksi dosaa (riisipannukakkuja) ja dhalia. Jälleen maukasta. Suuntasimme rannalle varttia yli kahdeksan, kuten sovittu oli. Lähtö oli lopulta tunnin myöhässä, ja olimme hyvin lähellä olla menemättä. Club Divesta seuraamme liittyi pari hieman vanhempaa latvialaista naista, ja rannalta mukaan tuli vielä neljä nuorta. Kaikille sovitettiin maskit ja räpylät. Marikolle ei oikein ollut jäljellä sopivan kokoisia, vaan räpylät olivat vähän pienet, mutta niiden arveltiin olevan paremmat kuin liian isot. Ajoimme moottoriveneellä Pigeon Islandille lähes puoli tuntia. Saarelle on varsin tyyris pääsymaksu, johon suurin osa reissun hinnasta kuluu. Pari vartijaa istui kopissa valvomassa, että kaikki saarella olijat olivat maksaneet määräysten mukaisesti. Saarella oli monia muitakin veneellisiä ihmisiä, jotkut saman firman mukana kuin me, osa oli hankkinut vain kyydin ja vuokrannut varusteet.

Pigeon Islandilla oli paljon turisteja.

Pigeon Island saa nimensä siellä pesivistä kivikyyhkyistä (rock pigeon), mutta enimmäkseen sinne suunnataan vedenalaisten maisemien vuoksi. Saarella on hyvin lähellä pintaa oleva koralliriutta, joten snorklaaminen on yhtä palkitsevaa kuin sukeltaminen. Riutalla elää monia eri koralleja ja vielä useampia värikkäitä kaloja, myös riuttahaita (blacktip reef shark)  ja kilpikonnia. Viimeaikainen turismiryntäys on kuitenkin merkittävästi vahingoittanut riuttaa, ja mekin näimme paljon kuollutta korallia. Myös oppaamme näyttivät astelevan räpylöillä sen päällä paljoa välittämättä.

T-paita päällä ei pala pahasti.

Saari on keskeltä hyvin kapea, ja sen molemmilla puolilla voi snorklata. Ensin vieraat ohjattiin mantereelta katsoen takapuolelle, jossa riutta ei ole yhtä lähellä pintaa, ja snorklailla voi melko turvallisesti itsenäisesti. Siellä uiskentelimme ja spottailimme värikkäitä akvaariokaloja, kunnes Marikon jalat olivat puristavista räpylöistä sen verran kipeät, ettei ollut enää hauskaa. Menimme lepäämään puiden varjostamalle maakaistaleelle, jossa oli tarjolla vesimelonia ja banaaneja, sekä vettä. Reissua vetävän firman omistaja, nuori mies Thussi tuli esitäytymään, ja varmistamaan että kaikki oli mukavasti. Seuraavaksi lähtisimme oppaan kanssa etsimään haita saaren toiselta puolelta, jossa riutta oli hyvin lähellä pintaa ja opas tosiaan tarpeen.

Hainetsintäreissu oli yllättävän pitkä. Olimme vedessä varmaan puolisen tuntia tähyilemässä ympäriinsä. Reitti kulki myös varsin kaukana rannasta, ja välillä aallokko oli aika kovaa, mikä vaikeutti kokemattoman snorklaajan etenemistä ja varusteiden fiksailua matkalla, sekä heitti snorkkeleihin vettä. Pari kertaa Marikolla meni aallot väärään kurkkuun pinnalla snorkkelia tyhjennellessä. Näimme kuitenkin kaksi hyvänkokoista haita, ja paljon pienempiä kaloja ja koralleja. Loppuvaiheessa oli jo jalat krampissa ja vähän väsynyt, ja ihan tyytyväinen että kierros loppui.

Palasimme varjoon lepäämään. Seuraavaksi tapahtumat saivat hyvin dramaattisen käänteen.

Näimme istuskellessamme, että yksi paikallisista juoksi saaren toiselle puolelle, jonne ei istumapaikaltamme ollut suoraa näköyhteyttä. Emme kuitenkaan kuulleet mitään ihmeellistä, ja muutamat muut paikalla hengaavat turistit kävivät rinteen päällä vilkaisemassa lähempää, mutta palasivat sitten takaisin, joten arvelimme, että mitään ihmeempää kuin ehkä korallin aiheuttama pintahaava (joita oli jo sattunut muutamia, ja jotka oli nopeasti paikattu) ei ollut taaskaan tapahtunut. Viitisen minuuttia myöhemmin paikalle kuitenkin kannettiin lähemmäs kymmenen paikallisen voimin tajuton aasialaisen näköinen vanhempi mies, joka asetettiin kyljelleen rantatuoliin. Miehen ympärillä oli hirveä määrä porukkaa säätämässä, ja yhtä aikaa huudeltiin ”somebody help him!”, ”he’s fine, he just needs some space to breathe, too many people around him!”, jotkut paikalliset puhuivat puhelimeen, ja epätietoinen paniikki tuntui ilmassa. Joku yritti käydä kysymässä, hengittääkö mies vai ei, ja miehen vaimo väitti hengen kulkevan. Näimme, että elottoman miehen suussa alkoi muodostua vaahtoa, jota vaimo pyyhki pois ja taputteli selkään, ja joku hoki miehelle ”just get it out!”. Veneessämme matkanneista latvialaisista toinen oli sairaanhoitaja, ja ennen pitkää hän aloitti paineluelvytyksen. Miehen vaimo oli paniikissa. Joku paikallinen antoi suusta suuhun hengitystä. Muut turistit katsoivat hiljaa ympärillä, joku kuvasi GoProlla.

Paikalliset kävivät työntämässä yhden veneistä vesille, ja mies kannettiin veneeseen, joka lähti kohti rantaa. Vain miehen vaimo lähti mukaan. Ihmettelimme, miksei latvialainen, joka selvästi oli ainoa oikeasti elvytystä osaava, mennyt mukaan jatkamaan.

Vähän myöhemmin kuulimme, että mies kuoli veneeseen.

Kritisoimme toimintaa Thussille. Miten voi olla, ettei henkilökunnalla ollut toimintaohjeita hätätilanteen varalle? Miksei paikalla ollut ketään, joka olisi osannut ensiapua? Thussi puolustautui, ettei kyseessä ollut hänen asiakkaansa, ja silti hän oli tehnyt parhaansa ja lainannut venettään hänen kuljettamiseensa, ja syytti paikalla olleita saaren vartijoita, jotka eivät olleet tehneet mitään, keräävät vain hyvät tilit pääsymaksuilla. Ja kysehän oli vain snorklauksesta eikä sukeltamisesta, eihän sen pitäisi olla vaarallista. Ilmeisesti mies oli kuitenkin panikoinut vedessä kadotettuaan pohjan, tai saanut sydänkohtauksen, kuka tietää.

Thussi yritti epätoivoisesti tehdä kaikista tyytyväisiä, luonnollisesti turhaan. Hän vei kaikki halukkaat vielä etsimään kilpikonnia, ja mekin menimme mukaan, mutta käännyimme pian takaisin. Muutkaan eivät olleet kauan, ja kamat pakattiin joutuisasti.

Rannalta kävelimme hiljaisina majatalollemme suihkuun. Kokemus oli shokeerava. Asia pyöri mielessämme pitkään – pyörii edelleen.

Olisiko lopputulos voinut olla toinen, jos me olisimme tehneet jotain? Oliko kukaan edes soittanut hätänumeroon? Entä jos olisimme menneet katsomaan heti kun tajusimme jotain tapahtuneen, käskeneet jonkun soittaa heti hätänumeroon, tarkistaneet hengityksen ja pulssin, selvittäneet onko paikalla joku ensiaputaitoinen, alkaneet heti elvyttää? Mitä jos joku olisi huutanut apua niin kovaa kuin pystyy kun näki miehen vedessä? Olisiko meillä kuitenkin ollut parhaat edellytykset toimia tilanteessa? Oliko tämä se tilanne, jota varten meitä on koulussa opetettu, ja me emme tehneet mitään? Olisiko mies voitu saada ajoissa ammattilaisten käsiin? Selvitimme, että Sri Lankassa toimii lääkintähelikopteripalvelu, mutta vain Colombosta ja Colomboon, ja matka olisi kestänyt varmasti vähintään tunnin. Teoriassa Nilavelin rannalta, joka on saaresta kilometrin päässä, olisi voinut päästä ambulanssilla kymmenessä minuutissa Trincomaleen sairaalaan. Latvialaisen sairaanhoitajan mielestä vaimon päätös lähteä viemään miestä veneellä oli virhe. Entä jos matkalla olisi ollut joku elvyttämässä, voiko pomppivassa veneessä elvyttää? Pohdimme myös, pitäisikö ensiapuverkon ylettyä paremmin harvaanasutuille alueille, pitäisikö turistien turvallisuuden eteen rantakohteissa tehdä enemmän, pitäisikö Pigeon Islandin pääsymaksuilla palkata mestoille edes yksi hengenpelastaja? Voiko parempia sairaalayhteyksiä ja viranomaisvalvontaa turistiaktiviteeteille vaatia maassa, jossa pitkä sota päättyi vasta 6 vuotta sitten ja ihmisoikeudetkaan eivät toteudu?

Mietimme myös, pitäisikö tästä kirjoittaakaan, onko tämä asia, jonka haluamme muistaa. Päätimme kuitenkin, että se on tärkeää. Suomessa voi tottua siihen, että apu on lähellä, ja kaikki osaavat vähintään soittaa hätänumeroon, ja ymmärtävät elvytyksen perusteet. Muualla näin ei välttämättä ole. Kun siis lomakohteessa varaat reissua snorklaamaan, sukeltamaan, patikoimaan, vuoristoon, minne vaan, kysy millainen pelastussuunnitelma firmalla on hätätilanteiden varalle. Kysy, miten ja kuinka nopeasti sairaalaan pääsee. Selvitä, millä tasolla paikallisen sairaalan hoito on – monessa kehittyvässä maassa länsimaisen näkökulmasta kunnollinen yksikkö löytyy vain pääkaupungista, jos sieltäkään. Kysy, onko mukana ketään ensiaputaitoisia. Tuntuu sillä hetkellä tarpeettoman raskaalta nipotukselta, mutta jonkun henki voi olla siitä kiinni. Jos jotain tapahtuu, älä luota siihen, että henkilökunnalla on homma hanskassa, vaan toimi parhaan kykysi mukaan. Käy ensiapukurssi. Opettele maan hätänumero. Ja snorklaa pelastusliivit päällä, mikäli uimataito epäilyttää edes hieman (moni kiinalainen turisti toimi Pigeon Islandilla näin).

Tommy, Mariko ja Michael. 

Olimme sopineet Pareshin kanssa, että menemme tsekkaamaan Sri Lankan ainoat kuumavesilähteet illalla. Tommy oli myös kiinnostunut tulemaan mukaan, joten lähdimme hakemaan häntä ravintolasta sovittuun lähtöaikaan. Tommyn seurana oli saksalainen Michael. Odottelimme tovin, että pojat saivat ruokansa syötyä ja maksettua, ahtauduimme tuktukiin ja lähdimme matkaan. Ajoimme noin 5 kilometriä lähteille ja kävelimme portille. Porukkaa oli ihan jonoksi asti, mutta kyseessä oli joku kouluporukka ja heidät maksettiin kaikki sisään kerralla, joten jono eteni vauhdilla.

Jalkojen ja käsien pesua.

Sisäänpääsymaksu oli lokaleille 10 rupiaa, turisteille 50 (noin 35snt). Pidimme hintaa oikein reiluna. Paikka on ilmeisesti yli tuhat vuotta vanha kylpypaikka ja hyvin pyhä paikallisille. Kylpyalueen vieressä on Shivan temppeli. Pienessä ulkoilmakylpylässä on seitsemän ”kaivoa”, joissa on hieman erilämpöistä vettä. Vedellä pestään käsiä, jalkoja ja kasvoja, mutta paikalla on myös teräsämpäreitä, joilla vettä voi kaataa päälleen. Kaivoissa ei saa missään tapauksessa kastautua. Imitoimme paikallisia ja kylvimme ihanan lämpimässä vedessä. Pareshin mukaan tulee kaataa päälleen kolme ämpärillistä vettä kustakin seitsemästä kaivosta saadakseen väkevämmän siunauksen ja pitkän iän. Toimimme siis näin. Veden lämpötila vaihteli luultavasti 37 ja 40 asteen välillä. Oikein sopivaa kylpyvettä siis. Kylvyn jälkeen trooppinen ilma tuntui ihanan viileältä ja olo oli raukea, mutta energinen. Oikein hyvä ja zen kokemus kehon ja mielen tasapainon kannalta. Paikkaa ei ole merkattu kirjaamme emmekä siitä olleet muualta kuulleetkaan. Kaikki kiitos ja kunnia siis Pareshille reissun järjestämisestä.

 

Palattuamme vaihdoimme kuivat vaatteet ja istuimme pöytään syömään edellisenä päivänä etukäteen tilaamiamme kala-annoksia. Paresh oli hankkinut torilta kaksi hienoa 400-grammaista parrotfishiä, joiden kanssa söimme todella hyvää, mahdollisesti voilla kyllästettyä riisiä. Korkkasimme myös guesthousen kylmässä olleet bisset ja siiderimme, sillä olimme aikeissa lähteä seuraavana aamuna jatkamaan matkaa. Meitä ei enää huvittanut sillä hetkellä notkua rannalla. Yksi mestan koirista, joka oli edellisenä päivänä saanut 8 pentua ja jonka nisät olivat suuret ja riippuvat maidosta, söi kalojen ruodot ja päät viimeistä murua myöten. Hyvät protskut! Emme olleet juhlatuulella, joten emme lähteneet Tommyn ja Michaelin kanssa rantabaariin.

Mariko <3 hopper.

Sovimme vielä Pareshin kanssa aamiaisesta ja kyydistä bussiasemalle, josta ottaisimme bussin Kandyyn. Aamulla söimme maittavia hoppereita banskujen ja sokerin kanssa ja joimme kunnon satsit kahvia. Sri Lankassa aamiaiseen kuuluu usein pannullinen teetä tai kahvia joka osallistujalle – yksi olisi riittänyt meille mainiosti.


Uppuvelin ranta on todella kiva ja paikka ehdottomasti käymisen arvoinen. Turisteja ei ole liikaa ja on melko vaivatonta syödä todella hyvää ja edullista srilankalaista ruokaa, kun lähtee rannalta hieman sivuun pääkadulle. Säät olivat kivoja ja aktiviteetit mukavia ja kiinnostavia, vaikka ihan pelkkää aurinkoa ja hiekkarantaa ei meidän osalta reissu lopulta ollutkaan.

Hoppereita ja banskuja.