Berliini, osa 4: arki

Oletteko huomanneet, että kohta on joulu? On pimeää ja joka 

Glühwein on parempaa kuin glögi!

puolelle sikiää pikkuisia kojuja, joissa myydään erilaisia herkkuja, glühweinia tai hassuja koruja.  Jos avaa radion, siellä soi Last Christmas.  Tämä tarkoittaa sitä, että ajasta Berliinissä on jo yli puolet takana. Kurssit alkoivat puolitoista kuukautta sitten, ja sittemmin elämäni on aika lailla rutinoitunut, no, semmoiseksi normielämäksi. Käyn koulussa, kaupassa, liikkumassa, teen ruokaa, näen kavereita. Toki suuni avatessani on edelleen räikeän selvää, etten ole paikallinen, ja minua toivotellaan edelleen säännöllisesti tervetulleeksi Berliiniin. Puolet asiakaspalvelijoista vaihtaa kielen edelleen automaattisesti englantiin, kun kuulee vieraan aksenttini. Sitten ollaan siinä hassussa tilanteessa, että minä puhun saksaa, ja saan vastaukset englanniksi. Mutta ihan yhtä usein paikalliset sietävät rikkinäistä saksaa ja ystävällisesti täydentävät vajaita lauseitani.

Gendarmenmarktin joulumarkkinat ovat päheät.

Tästä kojusta ostin ihanan alpakkapeiton.

Ylihinnoiteltu saksan intensiivikurssini (270 euroa) oli ja meni. Olen ihan tyytyväinen, että olin siellä, sillä kurssikaverit olivat kivoja ja opettajamme hauska. Toki kielitaitonikin kehittyi. Eivät kielikurssit täällä muutenkaan ole ilmaisia, mutta murto-osalla rahasta (50 euroa) pääsee lukukausien aikana opiskelemaan saman oppimäärän. Jos siis muistaa olla päivittämässä ilmoittautumissivua oikealla hetkellä, terveisin saksankurssiton. Ajattelin opiskelevani  ahkerasti saksaa itsekseni, mutta siitä nyt ei tietenkään ole tullut mitään. Yksi kursseistani on saksaksi, ja tavaan sen puitteissa energiapolitiikan saksankielistä sanastoa, ja juttelen kavereiden kanssa pääasiassa saksaa. Strukturoidumpi opiskelu tässä ohessa kehittäisi kielitaitoa epäilemättä nopeammin, mutta se vaatisi kovasti itsekuria ja vähemmän somessa roikkumista. Tai saksankurssin etsimisen, mikä ei ole ihan helppo tehtävä – vaikka tarjontaa on, kysyntää on enemmän. Hieman omistautuneempi ystäväni juoksi viikkoja tapaamassa eri järjestäjätahoja ennenkö pääsi kurssille.

 

Syksyinen Berliini.

Mutta lienee paikallaan kirjoittaa jotain paikallisesta yliopisto-opiskelusta. Ja lisätä sekaan täysin asiaan liittymättömiä kuvia.

TU:n päärakennuksen takapiha.

Minä opiskelen täällä lafkassa nimeltä Technische Universität Berlin, lyhyemmin TU (Berliinistä löytyy myös muun muassa FU ja HU). TU:lla on noin 30000 opiskelijaa, josta lähes 20% on kansainvälisiä. Nimestään huolimatta teknillisten alojen lisäksi TU:ssa voi opiskella luonnontieteitä, taloustieteitä, sosiaalitieteitä ja muita ihmistieteitä.

Kurssit ja niiden järjestelyjen yksityiskohdat julkaistiin vaihtelevasti hyvissä ajoin tai pari viikkoa lukukauden alkamisen jälkeen. Kurssivalintabyrokratiaan pätee täällä sama kuin Suomessa: vaikka hallinnossa työskentelevä opintotäti väittää, ettet voi ottaa jotain kurssia, asia korjaantuu poikkeuksetta kysäisemällä kurssia vetävältä proffalta. Totta kai voit tulle kurssille, jos se kiinnostaa!

Byrokratia täällä on noin muuten viety ihan uudelle levelille. Vaihto-opiskelijat on jostain syystä vapautettu suurimmasta osasta siitä – ehkä sen kanssa ei vaan opittu elämään. Tavalliset opiskelijat joutuvat ilmoittautumaan kursseille ja tentteihin mystisessä Prüfungsamtissa, joka on kuulemani perusteella täynnä tiukkapipoisia hallintotätejä, joiden kanssa asiointi on vaikeaa. Vaihtarit voivat vain ilmoittaa proffalle, että haluavat tenttiin. Ei meitäkään toki millään järkevällä järjestelyllä ole päästetty: jokaiselta kurssilta meidän on lopuksi haalittava fyysinen paperilappu, der Schein, jossa kurssin vetäjä ilmoittaa sinun läpäisseen kurssin. Nämä lappuset on sitten kiikutettava kv-toimistoon, joka kokoaa niistä todistuksen kurssisuorituksista kotiyliopistolle. Ongelmaksi tietysti muodostuu se, että suurin osa vaihtareista ei voi tai muuten vaan halua jäädä tänne opetuksen loppumisen jälkeen kuukaudeksi hengaamaan ja odottelemaan, että tentit arvosteltaisiin ja Scheinit saisi kouraan, jotta ne voi fyysisesti viedä kv-toimistoon. Niinpä vaihtarit ovat joka kurssilla ruinaamassa ja varmistelemassa arvosteluaikatauluja koko lukukauden. Olisihan se aivan mahdotonta tehdä nämä asiat sähköisesti. Itse olen suunnitellut viettäväni täällä helmikuun loppuun, eli kolmisen viikkoa opetuksen loppumisen ja tenttien jälkeen. Lukukausi jatkuu virallisesti maaliskuun loppuun. Keskellä kevättä saksalaiset nauttivat siis käytännössä parin kuukauden loman.

Saksassa ei ole lukukausimaksuja, mutta Suomen tapaan täällä on jonkinlainen 

Opiskelija-Mariko.

ylioppilaskuntaorganisaatio, jolle maksetaan minun koulussani hieman alta 260 euron jäsenmaksu per lukukausi. Siihen ei kuulu terveydenhuoltoa, kuten Suomessa, mutta julkisen liikenteen lippu kuuluu, ja näkyy tarrana kuvallisessa opiskelijakortissa. Jotta liikenteen käyttäminen ei kuitenkaan olisi liian kätevää, mukana on ehdottomasti kannettava koulun järjestelmästä printattua läsnäolotodistusta. Sen näyttäminen kännykän tai tabletin ruudulta ei riitä. On täysi mysteeri, miksi tämä on tarpeellista, kun opiskelijakortissa on kuitenkin kuva, läsnäololukukausi ja julkisen liikenteen lipun voimassaolokausi, mutta onhan se varmaan ihan kätevää rahoittaa liikenneverkkoa typerien sääntöjen seuraamatta jättämisestä kerätyillä sakkomaksuilla.

Yliopiston joka kahvilan joka pöydässä on suolapurkki, syystä: paikallisten suolankäyttö on ihan käsittämätöntä.

Aallon ja HY:n alumnit järkkäsivät kierroksen museoon.

Kurssien taso ja järjestelyt ovat oman otokseni perusteella varsin vaihtelevia. Huomattavaa on, että yhtä lukuun ottamatta kaikkia kurssejani vetää professori, eikä joku epäonninen post-doc-tutkija. Sitä viimeistä kyllä vetää kaksi post-doc-tutkijaa, mutta he vetävät semman selvästi omasta halustaan, ja tekevät myös aika killeriä duunia sen kanssa. Täällä kurssiassistentin työ on vedetty aika eri tasolle kuin Aallossa: assari tosiaan laskareiden vetämisen lisäksi on proffan assari. Valmistelee slaideja, hoitaa kaikki käytännön asiat, ja istuu muuten joka luennolla katsomassa, että laserpointteri toimii ja kirjaamassa ylös proffan huomiot milloin mistäkin. Keskimäärin kurssini ovat paljon paremmin luennoituja täällä kuin kotona. Tämä tosin johtunee ainakin osittain siitä, että en opiskele täällä matikkaa, vaan erilaisia talouskursseja, jotka kokemukseni mukaan ovat Aallossakin yleensä paljon parempia kuin matematiikan laitoksen tarjonta. Kaikki laskarit täällä sen sijaan ovat niin kutsuttuja demoja, joissa assari kirjoittaa kysymysten vastaukset taululle ja yrittää satunnaisesti kysellä vihkoonsa kopioivilta opiskelijoilta jotain ilman suurta menestystä. Tämä on mielestäni naurettavaa ajanhukkaa. Mallivastauksia ei kuitenkaan julkaista missään, vaan paikalle on tultava fyysisesti. Palautettavia tehtäviä minulla on vain yhdellä kurssilla, ja siellä niillä korvataan tentti. 

 

Eräät joulumarkkinat.

Wiktorian ja minun vakkarivietnamilainen, soppa 5,80€.

Kolme kursseistani ei perustu oppikirjaan, vaan pakolliselta ja ekstensiiviseltä lukulistalta löytyy kaikenlaisia artikkeleita tieteellisistä ja ei-tieteellisistä julkaisuista sekä osia erilaisista kirjoista. Lukemiseen menee aikaa, mutta se on äärimmäisen mielenkiintoista. On myös hauskaa, että systeemianalyysin oppini kotoa pääsevät käyttöön: kursseillani hyödynnetään esimerkiksi peliteoriaa ja dynaamista optimointia työkaluina erilaisten ympäristöhaasteiden mallintamiseen. Täytyy sanoa, että työkalujen opettelu oikeisiin kysymyksiin vastaamisen kautta on aika paljon mielekkäämpää kuin työkalujen opettelu sellaisenaan ihan vaan niiden opettelun vuoksi, mitä minä olen viimeiset vuodet tehnyt. Toki esimerkiksi dynaamisen optimoinnin käsittely matemaattisesti oli täällä olematonta, ja ”me ekonomistit toivomme, että matemaatikko teki hyvää työtä ja vaan käytämme näitä kaavoja”, mutta luulen että jonkinlainen keskitien ratkaisu voisi viedä oppimisen mielekkyyden ihan uudelle tasolle.

 

Keskellä viikkoa on hyvä spontaanisti relata nopean pastan ja kaverin seurassa.

Tämä on muistomerkki seksuaalisen väkivallan uhreille
eräällä raiskauspaikalla Victoria Parkissa.

Kuten mainitsin, valitsin yhden saksaksi opetetun kandidaattitason kurssin energiataloudesta, jotta saksaa tulisi harjoiteltua. Ajattelin, että se olisi epäilemättä simppeli, perus luentokurssi, jossa pärjäisi lukemalla luentokalvoja. Toisin kävi – ensinnäkin kurssin nimi vaihtui jossain vaiheessa energiapolitiikaksi, eikä se ollutkaan kandikurssi – tosin vieläkään ei ole täysin selvää, mikä ero suorituksissa kandi- ja maisteritasolla oikein on. Kurssin ”luento” on maanantai-iltaisin ja kestää neljä tuntia, josta tosin yleensä professoria odotellaan noin puolet. Joka kerralla saadaan erilaista infoa siitä, miten kurssi oikeastaan suoritetaan. Läsnäolo on pakollista, myös yllättäen paljastetulla viikonlopun kestävällä ekskursiolla Hampuriin. Joka viikko on vaihteleva määrä (paristakymmenestä sataan sivuun tieteellisiä artikkeleja enimmäkseen saksaksi) pakollista luettavaa, joka julkaistaan tyypillisesti lauantai- tai sunnuntai-iltana (naurettavaa ja täysin kohtuutonta – meileissä tosin muistetaan toivottaa hyvää sunnuntai-iltaa). Maanantain luennolla on pyydettäessä pystyttävä referoimaan luettu artikkeli hyvin yksityiskohtaisesti. En ole joutunut vielä piinapenkkiin, eikä siitä epäilemättä mitään tule jos niin joskus kävisi. Kurssilla työskennellään onneksi ryhmissä, ja olisin lopettanut kurssin kesken jo kauan sitten (kuten ehkä kolme neljäsosaa kurssin aloittaneista on tehnyt), jos avuliaat ryhmäläiseni eivät selittäisi minulle, mitä he luulevat kulloinkin olevan meneillään.

Yhdelle kursseistani minua kyseltiin jo ensi lukukaudelle assariksi. Siis minua, vaihto-opiskelijaa. Kaikkihan tietävät, että vaihtarit eivät koskaan ota opiskelua vakavasti ja bilettävät viikot läpeensä! Koska olen täällä vain yhden lukukauden, piti kieltäytyä kunniasta. Ja no, vaikka en olisikaan, olen ehkä assaroinut tarpeekseni.

Kun ei ole muutakaan paikkaa tehdä laskareita.

Aalto-yliopistoon on viime vuosina rakennettu innokkaasti erilaisia learning hubeja, eli paikkoja joissa voi opiskella ja tehdä ryhmätöitä ja projekteja. Lisäksi Aallossa löytyy hengailua ja fyysikoiden tapauksessa opiskeluakin varten varsin tasokas kiltahuone jokaiselle teekkarille. Täällä ei ole kuultu mistään edellä mainituista, ja opiskelijoita näkyy istuvan ja opiskelevan milloin milläkin ikkunalaudalla ja portaalla. Ympäri koulua on täyteen pakattuja kahviloita, joiden hälinässä yritetään usein työskennellä. Joka tiedekunnalla on myös kirjasto. Vietän aika paljon aikaa tuotantotalouden kirjastossa, mutta siinäkin on paljon huonoja puolia: siellä on jostain tuntemattomasta syystä naurettavan kuuma, siellä on meluisaa laskareita yhdessä vääntävien porukoiden takia (itse asiassa en ole nähnyt kenenkään käyttävän kirjastoa varsinaisesti sen kirjasto-ominaisuuksien takia), sinne meno on aina jonkinmoinen prosessi, sillä sisään pitää kirjautua ja kirjaston puolelle saa viedä vain opiskeluvälineet, ei laukkuja, takkeja tai eväitä. Itse asiassa ainoat lokerot tavaroiden säilytystä varten koko yliopistossa sijaitsevat sen kirjastoissa, ja niitä voi käyttää vain kun on sisällä kirjastossa. (Ja no, kuntosalilla.)

TU:n Lichthof ja opiskelijat, joilla ei ole muuta paikkaa, kuin istua lattialla.

Yliopistolla on varsin laajasti erilaisia liikuntapalveluita, mutta niiden käyttö ei ole läheskään yhtä kätevää kuin Unisportin. Oikeastaan on parempi sanoa, että täällä on yliopistoliikunnan tarjoamana laajasti erilaisia liikuntakursseja. Kursseista muutama on niputettu yhteen niin, että osallistumalla yhdelle saa oikeuden käydä maksutta myös muilla diiliin kuuluvilla tunneilla, mutta minulle tämä ei natsannut aikataulujen ja kehnon tarjonnan vuoksi. Suurin osa kursseista on kerran viikossa tiettyyn aikaan meneviä, ja jokaisesta kurssista on maksettava erikseen. Ilmoittauduttava on koko lukukaudelle kerralla, eikä perumismahdollisuutta ole. Ilmoittautuminen liikuntakursseille avautuu ennen lukukauden alkua, jolloin varsinaisten opintokurssien aikataulu ei ole välttämättä tiedossa. Suositut kurssit menevät nopeasti täyteen, mutta lopulta niillä ei käy juuri kukaan.

Kirjastossa on korit, kaupoissa ei.

Minulla on yliopistoliikunnasta yksi meditaatiokurssi, yksi hatha-joogakurssi ja kuntosalijäsenyys (jossa sentään saa käydä milloin haluaa). Meditaatiokurssini on ihan hauska, mutta joogani on todellinen pettymys. Ohjaaja on mielestäni surkea, ja kurssi aivan liian hitaasti etenevä, eikä palautteenanto vaikuttanut mihinkään. Onnekasta kyllä, lukukauden alun aikoihin Berliinin suomalaisten facebook-ryhmässä kyseli eräs täällä asustava harjoittelua vaille valmis joogaohjaaja halukkaita osallistujia hänen opetukseensa. Ilmoittauduin into piukeana, ja tällä kertaa en todellakaan joutunut pettymään – hänen joogatunnilleen matkustan ilomielin tunnin suuntaansa Pankowiin. Liikuntaan liittyvät rahalliset menoni ovat Suomeen verrattuna moninkertaistuneet, mutta eihän tämä kestä kuin yhden lukukauden. Tänne tuleville vinkkaisin, ettei kursseja kannata pelotteluista huolimatta varata suoraan ainakaan ilman vahvoja suosituksia, vaan ennen ostopäätöstä on ehdottoman fiksua käydä kokeilutunnilla. Itsekin kävin kokeilemassa toistakin joogakurssia, mutta totesin sen jopa huonommaksi kuin omani.

Huoltiksen ostokset tehdään illalla luukun kautta.

Vaikka stereotypiat saksalaisesta byrokratiasta ovat osoittautuneet täällä todeksi, saksalainen pünktlichkeit, eli täsmällisyys, ei ole. Berliini on ilmeisesti tämän suhteen vähän erikoinen alue, mutta mikään ei ala silloin kuin sen pitää. Ei se ihan paria tuntia myöhässä ala, niin kuin joissain muissa paikoissa, mutta ainakin viisi minuuttia. Jokainen luento, jokainen tapahtuma, jokainen tapaaminen alkaa aina vähintään viisi minuuttia myöhässä. Joskus tunnin myöhässä. Minulla ei ole suuria vaikeuksia olla itsekin aina myöhässä, joten minua asia ei yleensä haittaa. Myöskään saksalainen tehokkuus ei ainakaan julkisen liikenteen tapauksessa ole täällä totta. Minusta on jokseenkin käsittämätöntä, että täällä on niin kehno julkisen liikenteen käyttöetiketti. Metrosta ulos meno on aina hidasta, koska vastassa on muuri ihmisiä. Metroon sisään meno on myös hidasta, sillä ensimmäiset jäävät aina heti ovensuuhun seisomaan, ja lopulta viimeinen sisään menijä joutuu pujottautumaan syvimmälle vaunuun. Välillä ruuhka-aikoina osa ihmisistä jätetään ihan kylmästi ulos, koska homma hoituu niin hitaasti. Mutta on raideliikenteen käyttö toki huomattavasti kätevämpää kuin minkään muun – yritin kerran mennä iltapäivällä neljältä bussilla jonnekin, ja seisoin ruuhkassa tunnin, vaikka matkan piti kestää vain vartti. Lopulta kävelin perille, kun bussi ei liikkunut enää mihinkään. Ja julkisen liikenteen verkko itsessään on erittäin hyvä. Ja berliiniläiset ovat rentoja, avoimia ja ystävällisiä ihmisiä.

Wochenmarkt Crellestraße

Koska olen aiemmin valittanut niin paljon ruuasta, voin ilokseni kertoa, että tilanne on parantunut. Olen löytänyt ihan loistavan ja suuren aasiakaupan, josta saa suunnilleen kaikkea ja halvalla. Lisäksi olen löytänyt läheisen biokaupan, josta saa suunnilleen kaikkea, tosin ei halvalla. Merkittävin löytöni ovat kuitenkin muutaman S-Bahn-pysäkin päässa pari kertaa viikossa tapahtuvat turkkilaiset ruokamarkkinat, jossa saa kaikenlaisia kasviksia tuoreena ja usein ihan järjettömän halvalla. Laatikko avokadoja, 1€. Ongelmaksi saattaakin muodostua pienten erien ostaminen, sillä tavara myydään usein laatikoittain. Onnistuu se kuitenkin yleensä ihan hyvin.  Sitten tässä on tietenkin se, että liian halvoissa asioissa on yleensä jotain mätää – jotakuta jossakin riistetään. En vain tiedä ketä – ei aavistustakaan, mistä tavara markkinoille päätyy.

Todiste: avokadolaatikko 1€.

Ostokset marketilta.

Miksi lauma eläkeläisiä jonottaa currywurstia?

Mustafa's - Berliinin paras Gemüse Döner.

Löysin vuohia.

Politiikkaa, yrittäjyyttä ja unelmia Yiwussa

Viime blogauksesta on tovi. Pahoittelut sinulle, rakas lukija, joka päivittäin käyt tarkastamassa blogin uuden postauksen toivossa.

Osallistuin keskiviikkona 11.11. Sino-Nordic Young Champions Forumiin panelistina. Tämä lause kätkee sisäänsä melkoisen sopan. Aloitetaan alusta.

Slush China, spinoff Suomen startup-konferenssista rantautui Kiinaan tänä vuonna. Tapahtuma onnistui mainiosti, 2000 kävijää, erinomainen ohjelma ja hyviä puheita ja pitchejä (meikäläisen veto pitching-kisassa löytyy juutuubista EntoCuben lataamana.) Slush China poiki kutsun Sino-Nordic Young Champions Foorumiin. Tapahtuma oli päällekkäin Suomen Slsuhin kanssa, joten Slush Chinaa edustamaan lähetettiin minut, Jori ja Slush China tiimin Tai Yang.

Sino-Nordic Young Champions Forum kuulosti joltakin partiolaisten järjestämältä pöhinäretkeltä nuuksioon (kaikella rakkaudella partiolaisia kohtaan), joten en ottanut tapahtumaa kovinkaan vakavasti. Slushilta oli pyydetty puheenvuoro ja paneeliesiintyminen ja näistä huolehtiminen oli minun hommani delegaatiossa. Stormasin mielestäni varsin huikean tarinan kasaan, jossa lähdetään jäiseltä suolta kaskiviljelemään Suomen menestystä ja rakennetaan hyvinvointivaltio sisulla ja perkeleellä alle sadassa vuodessa.

Tapahtumaa varten minun piti myös laatia kiinalainen CV, jollainen tarvittiin kaikista puhujista. Kiinassa CV kirjoitetaan wall-of-text muotoon. CV:n sisällöstä luodaan lähes välimerkitön menestystarina henkilön taustasta ja saavutuksista. Mun mielestä melko älytön käytänne, sillä tällaisia dokumentteja on todella vaikea lukea ja löytää tekstin joukosta oleellinen tieto. Ehkä systeemi toimii paremmin kiinalaisilla merkeillä.. Noh enivei, laadin siis tällaisen CV:n. Lähetettyäni sen minulla ilmoitettiin, että olisi hyvä jos keksisin itselleni tittelin, joka linkittäisi minut hieman vahvemmin Slushiin (jotta olisin uskottava puhuja asian tiimoilta.) Lisäsin siis ”Slush China team member” teksimuuriini. Tämän kanssa olin ok, sillä olin mukana touhuamassa Slush Chinassa, vaikka kontribuutioni pieni olikin.

AAAAAAAAA

Yiwuun lähdimme Jorin kanssa junalla. Junassa tapasimme Jaakon, joka on nimestään huolimatta 

kiinalainen insinööri. Jaakko on töissä The Switchissä, suomalaisessa yrityksessä, joka valmistaa high tech roottorikamaa tuulivoimaloihin. Vedimme poikain kanssa muutamat bisset naamariin ravintolavaunusta ja kävimme tapaamassa Suomen poliittista delegaatiota saatuamme kutsun heitä moikkaamaan. Kävelimme junan etuosaan monien aseistettujen vartioiden ohi tapaamaan delegaatiota. Jutellessamme eduskunnan puhemies Lohelan ja kansanedustajien kanssa rupesin hiffaamaan, ettei tässä välttämättä olla matkalla partiolaisten pöhinäfestareilla (ja tämä ei siis millään pahalla partiolaisia kohtaan), vaan astetta korkeamman levelin poliittiselle areenalle.

Yiwun juna-asemalla meitä oli vastassa nuori tyttö, englannin kieliseltä nimeltään Daisy: assistenttimme. Nousimme autoon Jorin ja Jaakon kanssa ja liityimme samaan letkaan suomidelegaation kanssa. Meidät vietiin konferenssikeskukseen poliisisaattueessa. Matkalla Daisy kertasi aikatauluja ja briiffasi meitä seuraavan päivän koitoksiin.

Konferenssikeskus oli hämmästyttävä. Se oli valtava, massiivinen kartanokompleksi ja rakennettu miltei kokonaan marmorista. Tsekkasimme sisään ja kävimme heittämässä romppeet huoneisiimme. Huoneeni oli miltei yhtä iso kuin mun ja Marikon kämppä Otaniemiessä. Huoneessa oli kaksi king-size sänkyä, iso kirjoituspöytä, sohva-alue, valtava terassi upealla näköalalla ja valtava marmorinen kylpyhuone isolla kylpyammeella. Mesta oli äveriäisyydestään ja satojen eurojen huonehinnoistaan huolimatta nollan tähden konferenssikeskus, sillä Kiinan hallinnon säännöt kieltävät poliitikkojen majoittamisen luksushotelleissa.

Pelipaikalla oli myös vanha kaverimme, Suomen Ylioppilaskuntien Liiton puheenjohtaja Jari Järvenpää, jonka huoneeseen menimme nauttimaan olutta. Aiemmin oli selvinnyt, että olisin vain panelisti enkä pitämässä puheita, joten olin heittänyt Jarille ideani hänen keynote-spiikkiä varten. Kävimme slaidit pikaisesti läpi – timanttia.

Olimme hieman nälkäisiä, joten lähdimme alakertaan tsekkaamaan josko illallisbuffetti olisi vielä auki. Ei ollut. Meille näytettyyn ruokalistaa, mutta voisimme vain tilata ruokaa huoneeseemme. Yritimme tilata muutaman burgerin, mutta nämä olisi pitänyt maksaa itse. Fuck that. Jätimme burgerit ostamatta ja lähdimme aulaan. Aulassa tapasimme assistenttimme, joka rupesi jeesaamaan meitä ruuanhankinnassa. Saisimme burgerit 85% alennuksella (maksaisimme vain huonepalvelusta), mutta aamiaiseen oli enää 7 tuntia, joten jätimme burgerit tilaamatta.

Päädyin jonkin tapahtumaketjun päätteeksi keskustelemaan pukukoodista Daisyn kanssa. Minulla oli reissussa (ja Kiinassa ylipäätään) mukana vain sininen pikkutakki, eikä ollenkaan pukuhousuja. Kävi erittäin nopeasti ilmi, ettei tämä kerta kaikkiaan käy. Aamulla olisin mukana yhteiskuvassa, johon osallistuu KIINAN VARAPRESIDENTTI, eikä tällaiseen kuvaan ole soveliasta astua missään muussa kuin tummassa puvussa. Selitin, ettei minulla ole tummaa pukua ja että tämä olisi ollut hyvä tietää etukäteen. Daisy ja muutama muu järjetävän tahon edustaja rupesi soittelemaan puheluita. Naureskelimme Jorin ja Jarin kanssa, että aamulla on varmaan teetetty puku odottamassa oven takana.

Överi

Paljon puheita ja simultaanitulkkaus.

Aamulla hotellin upean runsasvetinen ja virkistävä suihku pyyhki kaiken krapulaisuuden olemuksestani. Jorilta lainaamani puku päällä lähdin aamiselle (minun pitäisi osallistua kuvaan, joten vaihdoimme vaatteita Jorin kanssa kuvaa varten). Aamiaisen jälkeen tapasin Daisyn, joka kertoi, että minulle olisi puku alakerrassa (score!). Lähdin Daisyn ja kahden miehen mukaan, jotka availivat minulle ovia ja tilailivat hissejä kuin presidentille. Minut vietiin kellariin luukulle, josta hotellin työntekijät ilmeisesti hakevat työvaatteensa. Tiskillä minulle ojennettiin suurin puku, mitä valikoimasta löytyi. Vilkaisin housujen kokoa: XXXL. Jaahas… noh ei muuta kuin koittamaan. Täytyy myöntää, että hämmästyin melkoisesti, kun housut istuivat täydellisesti. Rotsikin oli oikein sopiva.

Kävin palauttamassa Jorin puvun hänelle ja lähdin pönöttämään kuvaan varapressan kanssa. Jokaiselle oli määrätty tarkka paikka kuvassa, mihin ikinä fengshuihin plaseeraus lopulta perustuikaan. Kuvasta tuli varsin hauska, koska olin melko lyhyiden ihmisten ympäröimänä, mikä sai minut näyttämään todella isolta.

Varsinainen tapahtuma alkoi naurettavan tunteellisella videolla Kiinan ja pohjoismaiden pitkästä ystävyydestä ja yhteistyöstä. Videolla rannalla leikkivä lapsi kysyy sietämättömän söpöllä äänellä pohjoismaista ja hänelle vastaavat toimistoistaan pohjoismaiset hallintoihmiset. Todella vaikuttava video kuitenkin oli ja kyllä sitä katsellessa silmät hivenen kostuivat, sen verran kauniisti video oli toteutettu.

Avajaispuheita ”Entrepreneurship and Dreams” –topicin ympäriltä pidettiin kymmenkunta, parhaana vetona tietenkin Jarin keynote puhe Suomen noususta ja ongelmista, sisusta, yrittäjyydestä ja ohjeista maailman hallinnoille. Suurin osa puheista oli varsin puuduttavia, sillä tällaisissa poliittisissa puheissa ei ole tapana varsinkaan Kiinassa sanoa yhtään mitään. 70% puheesta käytetään historian ja maiden välisen pitkän ystävyyden kertaamiseen, 20% kerrotaan siitä miten hyvä meininki on just nyt ja loppuun toivotaan pitkää ystävyyttä, vaurautta ja kansojen välistä rakkautta.

Jarilla oli asiaa! (c) Jori

Pientä lisäjännitettä tapahtumaan toi Kiina-Norja tilanne, sillä tapahtumassa tehtiin pientä historiaa. Tämä forum oli nimittäin ensimmäinen poliittinen tilaisuus Kiinassa, johon osallistui norjalainen kansanedustaja viiteen vuoteen. Norjan ja Kiinan poliiittiset suhteet katkesivat täysin 2010, kun Norjan Nobel-komitea myönsi rauhanpalkinnon Liu Xiaobo:lle, joka viruu tällä hetkellä kiinalaisessa vankilassa poliittisena vankina. Tämä keisi on todella mielenkiintoinen, kannattaa tutustua!

Lounaan jälkeen ohjelmassa oli rinnakkaissessioita, joista olisin panelistina Innovation and Entrepreneurship –nimeä kantavassa keskustelussa. Olin aamulla saanut tiedon, että minun tulee sittenkin pitää joku puhe, joten olin raapustanut muutamat pointterit vihkooni. Meitä panelisteja oli yhteensä 6, joista neljä kiinalaisia venture capitalisteja ja bisnesmiehiä ja kuudes ruotsalainen Janis, joka perusti 2002 ruotsiin STARTcentrumin, joka koutsaa ja innostaa nuoria yrittäjyyteen.

All male panel!

Esittelypuheessani kerroin lyhyesti itsestäni ja tarinoin yrittäjyydestä ja riskeistä ja siitä miten yhteiskunta voi lisätä innovaatioiden määrää luomalla rakenteita yrittäjyysriskin jakamiseen. Keskustelu simultaanitulkattuna oli hieman kankeaa, mutta ihan hyvä setti. Sellaisen huomion tein, että diskurssi Kiinassa on äärimmäisen amerikkalainen. Yleinen mindset on, että kuka tahansa voi menestyä ja ainoa este on laiskuus ja saamattomuus, luovuttaminen. ”You try and you try until you make it”. Puhuin paljon epäonnistumisesta ja epäonnistumisten hyväksymisestä ja huomautin, miten tässä diskurssissa usein unohtuu, että 90% startupeista kuolee. Minusta on todella vahingollista rakentaa maailmankuvaa, jossa vain laiskat ja paskat epäonnistuvat, etenkin kun kiinalainen nuoriso on jo nyt äärimmäisen stressaantunut ja huolestunut tulevaisuudestaan.

Keskustelun jälkeen minua haastatteli Xinhua news, Kiinan Yle. Juttelin toimittajan kanssa melko pitkän tovin monista aiheista, mutta jutun fokukseksi muodostuivat hyönteiset, mikä on vallan hyvä nosto. Lyhyt juttu on täällä: https://amp.twimg.com/v/3fe505ba-1747-44da-bcd3-94f6c30ff8a5

Ilta vietettiin lievässä nousussa verkostoituen överin 13 ruokalajin illallisen ja mahtavien esitysten parissa. Paikalle roudattu kiinalainen popstara oli jopa ottanut käännetyn suomalaisen iskelmän repertuaariinsa. Lavalla nähtiin myös lasten kungfu-show, pekingin oopperaa, hämmentävä maskienvaihtotanssi ja muuta perinteistä kiinalaista viihdykettä.

Sen verran oli lystiä hommaa, että nukuin hivenen pommiin seuraavana päivänä ja missasin kierroksen Yiwussa. Kierros oli kuitenkin ilmeisen paska, joten ehkä onni onnettomuudessa. Yiwu on kauppakaupunki ja Kiinassa sanotaan, että Yiwussa kivet muuttuvat kullaksi. Yiwu on the mesta, johon vaikkapa Anttilan sisäänostajat menevät katsomaan millaista kamaa Kiinasta voisi tilata. Yiwussa on kymmeniä tuhansia liikkeitä, joiden tarjooma on näytille ympäri vuoden pyörivissä näyttelyissä. Jos haluaisi käydä jokaisessa liikkeessä, menisi siihen 1,5 vuotta, jos hommaa tekee 8h päivässä ja viettää kussakin kaupassa 3 minuuttia.

Muiden hajoillessa sateeseen ja kylmyyteen Yiwun kierroksella menin tohvelit jalassa yksin aamiaiselle. Tapasin Kenialaisen poliitikko/liikemiehen, joka oli ollut Pekingissä poliittisella vierailulla ja nyt Yiwussa tekemässä omia bisneksiä. God knows millaisia diilejä siinäkin oltiin hieromassa.

Monni!

Kiina tekee todella paljon Afrikassa ja tekee todella paljon hyviä juttuja, esimerkiksi rakentamalla infrastruktuuria, jonka avulla Afrikan talous voi kehittyä. On hommassa kuitenkin vähän arveluttaviakin asioita liittyen erityisesti Afrikan luonnonvarojen käyttöön. Mozambikin rannalla alkuvuodesta 2014 näin ihan omin silmin Afrikan itärannikon kalastusoikeuksien massamyynnin vaikutukset. Rannat täynnä hylättyjä pieniä kalastusveneitä ja horisontissa seilaavat kiinalaiset troolarit, jotka rikkovat kansainvälisiä sopimuksia (sovitusti) sekä kalastusmääristä  että liian lähellä rantaa kalastamisesta. Meanwhile Mozambikin presidentti loungailee menemään kiinalaisten lahjoittamassa virka-asunnossaan. Kaikesta huolimatta uskon, että juurikin Kiina nostaa Afrikan köyhyydestä.

Yiwusta reissu jatkui Hangzhouhun, missä meille oli järjestetty vielä pari päivää vapaamuotoisempaa ohjelmaa. Hahaha - tässäkin oli vähän jännitysmomenttia, koska meille ei ollut tullut tietoa, että Hangzhoun keikalle pitää erikseen ilmoittautua. Säädimme hommaa illan mittaan tuntitolkulla ja ei homma vaan liikahtanut. Muistimme kuitenkin Slush Chinasta oppimamme: Kiinassa kaikki on vaikeaa, mutta kaikki on mahdollista. Painoimme siis menemään ja häiriköimme lähetystöjen tyyppejä assistenttimme Daisyn sijaan. Homma funkkasi lopulta ja saimme melko monen tunnin säätämisen jälkeen tiedon, että meille on järjestetty kyydit ja majoitus ja pääsemme mukaan. Mui bueno, sillä muuten olisimme olleet jumissa Yiwussa ilman suunnitelmaa tai kyytejä minnekkään.

Asemalla Heikin kera matkalla Hangzhouhun. 

 

Hangzhoussa majoituimme viiden tähden Huyat –hotellissa kuuluisan West Laken rannalla. Viime vuoden reissulla tykkäsimme Marikon kanssa Hangzhousta eniten näkemistämme suurista kaupungeista. Tällä kertaa säät eivät olleet aivan niin hyvät, mutta kaunis kaupunki oli silti.

Aivan käsittämättömän viihdyttävä ja hieno show. (c) Jori 

Hangzhoun ohjelmassa meillä oli kaksi poliittista upeaa illallista, muutama ekskursio (Geely, joka osti Volvon, innovaatiohubi ja Alibaba group) ja aivan käsittämättömän upea show Kiinan historian disneylandiä muistuttavassa romanceparkissa (nimi oli myös time travel park). Esitys oli nopeatempoinen ja kertoi Kiinan historiasta ja kiinalaisesta rakkaustarinasta. Lavalla nähtiin upeita esityksiä, akrobatiaa, (paikoin erittäin seksikästä) perinteistä tanssia isoissa ja pienissä ryhmissä, hollywood-tyylisiä macho-taistelukohtauksia, HEVOSIA ja vesiputous- siis kelatkaa, ihan oikea monta metriä korkea vesiputous. Lavalla. Aivan käsittämätön show ja upea kokemus. Merkille pantavaa oli myös satojen, jopa tuhansien älylaitteiden meri yleisössä. Luultavasti jokainen katsoja otti kuvia tai videoita esityksestä, osa kuvasi koko shown.

RomanceParkin entranssi

Innovaatiohubi Hangzhoussa.

Ekskuista ei voi sanoa muuta kuin, että Alibaba on aivan käsittämätön tarina ja aiheuttaa syvää intoa, ihailua ja pelkoa. 11.11. eli singles day on Alibaban lanseeraama shoppailupäivä. Tänä vuonna Alibaban e-commerce platformit fasilitoivat keskimäärin 146,000 transaktiota sekunnissa tämän nettishoppailukiiman aikana. Tämä luku on käsittämättömän suuri, sillä koko Visa-järjestelmän transaktiomäärä (kun jotain maksetaan Visalla jossakin maailmassa) on noin 20,000/s. Alibaba on avannut netissä shoppailun ovet kiinalaisille ja luonut 10 miljoonaa työpaikkaa mahdollistamalla tavaroiden myymisen ja ostamisen helposti netissä. Alibaba on myös vienyt internetin maaseuduille ja rakentanut nettikauppakeskuksia landelle. Näissä keskuksissa ihmiset voivat ostaa ja myydä tavaraa netissä. Upeaa settiä. Pelottavan hommasta tekee Alibaban valta ja kerätyn tiedon käyttömahdollisuudet esimerkiksi luotottamisessa. Kiinassa puoli miljardia ihmistä on luottotietojärjestelmän ulkopuolella. Alibaba voi datansa avulla arvioida näiden ihmisten luottoriskiä. Uhkakuvana on maailma, jossa ihmisten luotetattavuus arvioidaan Alibaban mustasta laatikosta tulevalta credit scorella. Tämä olisi toki kätevää. 

Pojilla oli hieno pianostartuppi

Innovaatiohubivisiitillä kävin heittämässä nopeat läpät paikallisen pianonopettelupeliä tekevän startupin kanssa. Startup saa rahoituksen ja tilat innovaatiohubilta ja raha näyttää olevan vähän turhankin löysässä. Pojilla oli upea tuote ja valtava lista ultrahiottuja featureita, mutta ei mitään pläniä launchata tuotetta markkinoille tai edes tehdä testejä oikeilla käyttäjillä. 

Alibaba ihastuttaa ja pelottaa.

Alibaban kampuksella oleva patsas muistuttaa pienyrittäjistä, joita Alibaba palvelee. 

Ku ny oltii jo etelässä päätimme käydä vielä Jorin kanssa Shanghaissa moikkaamassa kaveriamme Tonya, joka on koulussa Tongin yliopistossa. Mukaamme lähti yksi Suomen nuorimissita entisistä kansanedustaja, rovaniemeläinen päättäjä Heikki Autto, joka oli Hangzhoun pohjoismaisen delegaation johtajana hurmannut kaikki upeilla illallispuheillaan.

Hiano panorama!

Shanghaissa kävimme shoppailemassa, juomassa gintonicit puolen kilometrin korkeudessa, häröilemässä metrossa ja lämmitimme illalla Tongin yliopiston kampuksella olevan suomalaisten katolle rakentaman puusaunan. Oli mahtavaa saunoa ja juoda jaloviinaa lauteilla korkeiden kerrostalojen ympäröimänä. Kiitos Tony hostaamisesta! Saunan jälkeen lähdimme baariin, sieltä vetämään jurrikaraokea ja vielä viimeistelemään ilta yökerhoon.

Säädöntäyteisen reissun kruunasi junalippujen loppuminen kesken, kun yritimme Jorin kanssa päästä darraisina takaisin Pekingiin seuraavana päivänä. Saimme kuitenkin liput illan lennolle, joten pääsimme himaan.

Hyvä keikka, mutta tulipahan tehtyä! Uusia frendejä, melkoinen kasa käyntikortteja ja muutama todella unohtuman kokemus. 

EDIT 24.11: Kontenttia sensuroitu nettisensuurin hengessä. 

Skyline (c) Jori

Korkeella oltiin :O