Berliini, osa 3

Sagessa on UIMA-ALLAS.

Edellisestä postauksesta on kulunut vähän luvattoman pitkä aika, ja lisäksi koulukin alkoi tällä viikolla, joten lienee hyvä hetki kerrata kuulumiset tähän asti. Lyhyesti: olen puhunut saksaa, olen puhunut enemmän englantia, olen käynyt museoissa, näyttelyissä, oudossa tulevaisuussemmassa, elokuvissa, kirppareilla, klubeilla, baareissa, bileissä ja Varsovassa (siitä kirjoittanen lisää myöhemmin).

Torstaisin Sagessa on livemusiikkia, lauantaisin fetissibileet.

Wiktoria silent discossa Astrassa.

Suicide Circus on puoliksi ulkona oleva teknoklubi. Teknoklubeille tyypillisesti sisäänpääsymaksu on 15 euroa, ja paikka on muutenkin kallis ja todella kämäinen.

Currywurst oli myös kuuluistasta Curry36:sta ostettuna pahaa.

Instagramin käyttöön kyllästyin viikossa. Sitäkin nopeammin kyllästyin vaatteideni kuvaamiseen. Safkoistani jaksan  välillä vähän väkisin kännykällä jotain vielä räpsiä, mutta instaan nekään eivät päädy. Olen tehnyt erään huomion kokkauskäyttäytymisestäni: ruuanlaitto, johon kuluu yksi leikkuulauta, yksi kattila ja aktiivista työskentelyaikaa maksimissaan 15 minuuttia, sopii. Kaikkeen muuhun omaan valtavan henkisen esteen. Ostin kaksi viikkoa sitten ainekset kesäkurpitsa-kidneypapukastikkeeseen, mutta vaiva siitä, että riisit pitäisi keittää eri kattilassa kuin kastike, on toistaiseksi ylitsepääsemätön. Kaikki tutut tietänevät, että meillä kotona Perttu hoitaa valtaosan ruuanlaitosta, ja minä lähinnä mätän herkkuja naamaani.  Täällä Pertun virkaa hoitavat lukuisat döner kebab -mestoja pyörittävät turkkilaiset, jotka myyvät minulle 3-4 eurolla döner boxeja, eli raneja, lihaa ja majoneesia pahvipurkissa (ranskalaisten tilalle saisi toki salaattia, mutta c’mon). Makuelämykset tai ravintoarvot eivät tietenkään ihan vastaa Pertun kokkauksia, mutta farkkuni ovat jälleen mukavan kireitä.

Kokkaukseni hupentuma: uunijuureksia ja vuohenjuustoa! Piti katsoa youtube-video, ennenkö osasin sytyttää kaasu-uunin.

Olen alkanut löytää hyvää ruokaa. Se tapahtuu hankkimalla suosituksia paikallisilta. Lemongrass on yksi Friedrichscheinin parhaista thaikkupaikoista.

Monsieur Vuong lienee kaupungin paras vietnamilainen.

Ainakin sinne sai jonottaa tunnin lauantai-iltana.

Boxhagener Platzin falafelit ovat erityisen hyviä.

En koskaan uskonut sanovani tätä, mutta minulla on ikävä Prismaa. Oikeastaan, minulla on ikävä Otaniemen Alepaakin. Täällä on joka nurkalla joku pieni kämäkauppa (kuten Netto, Lidl, Aldi, Kaisers, Rewe, Edeka, Spar tai Ullrich), joissa on toinen toistaan kehnommat valikoimat.  Vaikka kaikki kaupat ovat pikkuisia, kaikissa on vain ostoskärryjä, eikä missään koreja. Missään ei myydä tofua. Joissain ekohyllyissä vaikka DM:llä on, mutta se maksaa ihan hirveästi, ja on lisäksi kehnosti maustettua. (Missio: etsi hyvä etninen kauppa.) Liha on halpaa, mutta sitä minä saan ihan tarpeeksi döner boxeistani. Avokadot maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin Suomessa. Minun standardeillani syötäväksi kelpaavaa gluteenitonta leipää ei ole missään. Paitsi Jute Bäckereissa, jonne on kymmenen kilometriä ja leivän kilohinta on samaa luokkaa kuin tofun. Tilanne on tosin nostanut hedelmien kulutustani reippaasti, mikä lienee hyvää vastapainoa kebabille.

Mutta viinipullon saa alle kahdella eurolla! Lisäksi pähkinät ovat halvempia kuin Suomessa. Ja juusto.

Gluteeniton tattari-galette. Se oli taivaallista.

Leipomoita on joka nurkassa, mutta minulle siitä on melko vähän iloa. Suomesta poiketen joka metroasemalla, ellei peräti laiturilla, myydään tuoreita leivoksia, voileipiä ja kahvia. Ruokaa saa kellon ympäri vähintään döner-mestoista. Ympäri kaupunkia on about kellon ympäri auki olevia pikkuisia kauppoja, joissa myydään kaikenlaisia juomia ja röökiä. Berliinissä on Saksan löysimpiin lukeutuva tupakkalainsäädäntö, ja polttaa saa suunnilleen joka kuppilassa. On myös tavallista polttaa kotona ja autossa, avataan vain ikkuna. Klubi-illan jälkeen vaatteet haisevat poikkeuksetta tuhkakupilta, mikä vähän hankaloittaa elämää näin vaatekaappirajoitteisena, jos kuitenkin haluaa juhlia monena päivänä viikossa. Alkoholia saa myös juoda julkisilla paikoilla, ja sitä harrastetaankin ahkerasti. Mitään ördäystä ei kuitenkaan näe.

Kürbiskernista saa litran viiniä kympillä.

Puhelimestani on alkanut loppua akku usein pyytämättä ja yllättäen, ja powerbankkinikin sanoi itsensä irti, minkä takia minulla ei esimerkiksi ole kuvaa loistavasta gluteenittomasta pitsasta, jonka söin Cielo di Berlinossa. Seurueeni oli vaikuttunut myös mestan vehnäpitsoista, joten suosittelen! Berliinissä ei voi kävellä sisään mihin tahansa ravintolaan ja olettaa saavansa jotain gluteenitonta syödäkseen, eivätkä tarjoilijat saksalaisen palvelukulttuurin mukaisesti ole ruokavaliostasi yleensä tippaakaan kiinnostuneita tai ylipäätään hitustakaan avuliaita. Siksi olenkin näppäränä tyttönä kolunnut internetin läpi ja merkannut ylös kaikki sieltä löytyneet gluteenittomia asioita tarjoavat kuppilat, joihin painostan seuralaiseni menemään. Kohtalotoverina minulla on kulttuuriystäväni Wiktoria, joka syö myös gluteenittomasti. Raukkaparka ei kuitenkaan kestä lehmänmaitoakaan, joten pitsaseuraksi hänestä ei ole.

Mobile Kino. Dance of Reality oli epäilemättä oudoin näkemäni leffa.

Ongelmani julkisen liikenteen kanssa eivät ole loppuneet vieläkään. Isäni tosin arveli, että saksalaisten järjestelmällisyyden tuntien kertomukseni kuulostavat pupulta, enkä todennäköisesti osaa vain käyttää järjestelmää. No, voitte tehdä omat päätelmänne seuraavasta stoorista. Täällä Berliinin keskustaa kiertää Ringbahn eli kehärata, jonka junan suunta ilmoitetaan (junan numeron lisäksi) pyöreällä nuolella asematauluissa. Minä ja kolme kaveria olimme Herrmannstraßen asemalla matkalla länteen eräisiin etkoihin. (Oikeastaan olimme ylipäätään sillä asemalla siksi, ettemme olleet aiemmin kyenneet löytämään 

Minun S-Bahn-asema ja vasemmalla sirkus!

Google Mapsin ehdottamaa bussipysäkkiä – Berliinissä on ihastuttava tapa nimetä kaikki 300 metrin säteellä kustakin metroasemasta sijaitsevat keskimäärin kuusi bussipysäkkiä samalla nimellä.) Tsekkasin nuolen suunnan ja hyppäsimme junaan. Nächste Station: Neukölln, sanoo naisääni junassa, ja me kiroilemme, että miten hitossa menimme väärään suuntaan kulkevaan junaan. Nousemme kyydistä ja juoksemme laiturin yli toiseen suuntaan juuri lähtevään junaan. Ajamme Herrmannstraßelle. Ja sitten juna alkaakin kulkea takaperin. Nächste Station: Neukölln. Nousemme jälleen kyydistä ja toteamme, että Ringbahn ei enää olekaan Ringbahn, vaan Herrmannstraßelle ja takaisin –bahn. Teemme johtopäätöksen, että länteen ei tässä kaupungissa juuri nyt pääse, joten juomme mukana kantamamme Lidlin kahden euron viinin, skippaamme etkot ja palaamme keskustaan. (Seuraavana aamuyönä Ringbahn oli taas Ringbahn ja vei minut Ostkreuzista kotiin.)

Aina välillä sitä muistaa ottaa selfien.

Wiktorian kanssa muistaa useammin.

Ensimmäiset joulumarkkinat ovat täällä.

Makkaroista ei ole niillä pula.

Myös karuselli ja ympäriinsä juoksentelevat ihmisiä säikäyttelevät zombit kuuluvat asiaan.

Katusoittajia on myös kaduilla.

Berliinin julkisiin liikennevälineisiin kuuluvat varsin olennaisesti myös kerjäläiset ja katusoittajat. Ehkä ensimmäisen parin viikon aikana antelin kolikoita suunnilleen joka toiselle, mutta sydän piti kovettaa aika nopeasti, kun huomasi paljonko rahaa kuluu, jos joka toiselle pyytäjälle antaa euron. Kerjäläiset täällä eivät ole maahanmuuttajia tai ulkomaalaisia, vaan tyypillisesti eri-ikäisiä saksalaisia miehiä. Naisiin olen törmännyt harvemmin. Yleensä kerjäläiset myös myyvät Motz-nimistä lehteä, joka maksaa 1,20€, josta heille jää 80 senttiä. Ostin yhden, pääasiassa pakolaiskriisiä käsittelevän numeron myyjän vetoavan, metrovaunussa esitetyn myyntipuheen jälkeen. Kerjäläiset noin yleensäkin pitävät usein pienen puheen, jossa esittelevät itsensä ja tilanteensa ja pyytävät ruokarahaa. Kerran istuin kymmenen minuuttia metrolaiturin penkillä syömässä thaiboxiani. Tänä aikana yksi ihminen kävi heittämässä viereiseen roskikseen jotain: nenäliinan. Tänä aikana myös viisi valkoihoista vanhempaa herraa kävi tonkimassa roskista pulloja etsien, ja he kaikki lähtivät tyhjin käsin eteenpäin.

Tällä bändillä oli hyvä meininki.

Näiden intiaanien olemuksesta en ollut ihan vakuuttunut.

Mauerparkin sunnuntaikirppiksellä...

.. on paahdettuja kastanjoita...

... kaikki samat hipsterirojut kuin mulla himassa...

... ja vielä paljon muuta.

Epätyypillisesti pääkaupungille Berliini on saksalaisittain köyhä kaupunki, jolla on suuri, 60 miljardin euron velkataakka.  Tämä johtuu tietysti historiasta: Länsi-Berliini oli eristetty pläntti maata ilman teollisuutta, ja Itä-Berliinillä ei mennyt sen paremmin kuin Itä-Saksalla muutenkaan.  Itä-Berliinin tehtaat menivät Saksojen yhdistymisen jälkeen konkurssiin, ja ulkomaisen rahan pumppaus Länsi-Berliiniin loppui. Berliinissä on edelleen saksalaisittain korkeat työttömyysluvut ja paljon sosiaalietuuksien saajia – eniten kaikista Saksan osavaltioista. Myös hintataso on muuta Saksaa halvempi. Muutoksen tuulia on kuitenkin ilmassa, ja Berliinin talous on kasvanut muuta Saksaa nopeammin jo kymmenen vuotta ja tänne syntyy eniten uusia työpaikkoja. Berliini on Saksan start-up-pääkaupunki, ja se investoi reilusti korkean teknologian aloihin, kuten biotekniikkaan, viestintään, ympäristötekniikkaan ja liikenteeseen. Myös kasvava turismi, jota kaupungin rikas kulttuuriskene luo, on Berliinin taloudelle tärkeää.

 

Valokuvakoulun valmistujaisnäyttely OHOssa.

Hamburger Bahnhof on nykytaiteen museo.

Näyttely koulutuskokeilusta Black Mountain Collegesta.

Oliko ensin Andy Warhol vai Marimekko?

Kaikkea taidetta en kuitenkaan tajunnut.

Prenzlauer Bergistäkin näkyy tv-tornille.

Kasvu on kuitenkin johtanut Berliininkin keskiluokkaistumiseen. Kuuluisan halvat vuokrat alkavat olla historiaa, ja taiteilijat ja opiskelijat siirtyvät enenevissä määrin kaupungin laidoille, ja juhlapaikat antavat tilaa toimistorakennuksille.  Kimppa-asuminen, eli Wohngemeinschaftit, lyhyemmin WGt, ovat täällä hyvin tavallisia. Eivät pelkästään opiskelijoiden keskuudessa, vaan kaikenikäiset, eläkeläiset ja lapsiperheetkin, saattavat jakaa asuntonsa muiden kanssa. Usein taustalla on vuokrasta selviytyminen, välillä elämäntyylivalinta.

Saksalainen siideri!

Pussikaljalla Viktoriaparkissa.

Olen tässä jonkin verran ehtinyt puhua Suomesta muista maista kotoisin olevien ihmisten kanssa, ja koska on aina jännä tietää mitä muut meistä ajattelee, kerron teillekin. On melko yleistä, että porukka ajattelee omalla maalla menevän huonommin. Ruotsalaiset uskovat, että Suomi on tasa-arvoisempi maa (koska meillä on ollut nainen presidenttinä ja pääministerinä, Ruotsissa näin ole ollut koskaan) ja saksalaiset uskovat, että Suomella menee taloudellisesti Saksaa paremmin (koska Suomen BKT per capita on korkeampi kuin Saksan). Saksassa ei myöskään ole yksilökohtaista opintotukea – kämppikseni on pakko käydä koko ajan töissä, sillä hänen isänsä tienaa liikaa, jotta hän voisi saada valtiolta tukea. Olenko joskus maininnut, että ulkomailla alkaa aina arvostaa Suomea ihan eri tavalla?

 

Erittäin korkealentoinen setti.

Aulan jännä taideteos-asia.

Haus der Kulturen der Weltin pihalta.

Sitten on tietysti paljon porukkaa, jotka eivät tiedä Suomesta paljon mitään, ja luulevat että pääkaupunkimme on Reykjavik. Metallifanit tietävät, että suomalaiset diggaavat hevistä ja että Children on Bodom on Suomesta. Jotkut tietävät muumit ja Kalevalan. Ehkä puolet keskustelukumppaneistani on tiennyt, että Nokia on Suomesta. Ruotsalaiset kysyvät usein mielipidettäni Ahvenanmaahan ja pakkoruotsiin. He eivät ymmärrä, miksi suomalaisten pitäisi opetella ruotsia, kun eivät suomalaiset kuulemma edes halua sitä lukea, ja Ahvenanmaan voisi antaa liittyä Ruotsiin kun ne kuitenkin tahtoo.

Sitten on poliittisesti vähän valveutuneempaa porukkaa, jotka ovat kuulleet että Suomessa on äärioikeistolainen hallitus, maa on täynnä rasisteja ja kaikki on menossa mönkään.

Juuri nyt: Festival of Lights.

Festarit+pretzels=success.

Jouluvalot vaatteena toimii valofestareilla.

Kyllä varmaan pitäisi sitä instaa yrittää vähän käyttää. Tämä on taas ihan hirveä sekamelska kaikkien kuvien kanssa!