Phnom Penh 28.7. – 1.8.

Maanantaiaamuna lähdimme viimeisen King Kongissa nautitun aamiaisen jälkeen piskuisella veneellä takaisin mantereelle. Bussiasemalla meidät ohjeistettiin täyttämään kaavakkeita, joita maasta lähtemiseen ja Kambodzaan saapumiseen tarvittiin. Ohjeita jakeleva jäbä halusi myös kerätä kaikkien passit ja 30 dollaria jokaiselta viisumimaksuun ja ”leimaamismaksuihin”, eli vaadittuihin lahjuksiin. Olimme lukeneet netistä tämän olevan normaali toimintatapa, mutta hämmästyimme hieman vaaditun maksun suuruudesta. Viisumin piti maksaa 20 dollaria, ja lahjuksiin pitäisi mielestämme mennä ehkä korkeintaan viisi. Pikaisen nettitsekkauksen jälkeen (asemalla oli ilmainen wifi) luovutimme kuitenkin passimme ja pyydetyt rahat, sillä jonkun nettisaitin mukaan tämä oli ainoa raja-asema, jolla agentin käyttöä itsenäisen menon sijaan suositeltiin – kuulemma tulisi paljon kalliimmaksi säätää itse. Mysteeriksi jäi, olisimmeko maksaneet enemmän vai vähemmän jos olisimme itse asioineet virkailijoiden kanssa. Kiipesimme bussiin suuren turistilauman kanssa. Kaikille ei ollut paikkoja, mutta meille vakuuteltiin että rajan toisella puolella eri kohteisiin matkaavat menisivät omiin busseihinsa.

Bussi jätti meidän Laosin puolelle, josta kävelimme Kambodzaan kamoinemme. Matkalla suoritettiin jälleen toimivuudeltaan epäilyttävä lämpötilan tsekkaus osoittamalla kaulaa infrapunavalolla (virkailija ei edes vaivautunut vilkaisemaan aparaattiaan kohteen vaihtojen välillä). Turistikööri jätettiin hengaamaan ennen Kambodzan raja-asemaa sijaitsevaan pieneen kahvilaan. Koko raja-asemalla ei näkynyt ketään, ja silloin tällöin rajan läpi porhalsi auto tai moottoripyörä täysin tarkastamatta. Meille kerrottiin viisumien prosessoinnissa kestävän puolisen tuntia. Pari tuntia myöhemmin olimme jo jokseenkin hermostuneita ja ihmiset olivat valmiita soittamaan lähetystöihinsä. Olisikin mielenkiintoinen tilanne jättää monta kymmentä turistia ilman passejaan ei-kenenkään-maalle kykenemättömänä menemään kumpaankaan maahan. Lopulta passimme kuitenkin saapuivat viisumeineen. Missään vaiheessa kukaan ei tarkistanut henkilöllisyyksiämme, joten oikeastaan agentille olisi voinut luovuttaa kenen tahansa passin. Melko leväperäistä toimintaa.

 

Backpackerit matkalla Kambodzaan.

Sitten piti vielä odotella bussia. Paikalle saapui ensin minibussi, joka ilmoitti ottavansa kyytiin ensimmäiset 15 Siam Reapiin menijää, ja että toinen bussi saapuisi pian. Se minibussi ei tosiaan ollut suunniteltu niin monelle henkilölle ja aiheutti paljon närää turistien keskuudessa – vähän säälitti, sillä tiesimme tuon matkan olleen erityisen kallis, 45 dollaria. Me maksoimme omastamme 30 dollaria nassu, mikä sekin oli mielestämme ryöstöhinta, selvästi kalliimpi kuin mikään tähän asti maksamamme matka. Paikalle saapuikin pian toinen isompi bussi, joka lopulta sanoi ottavansa kyytiin kaikki loput, ajavansa noin 45 minuuttia ja laittavansa sitten eri suuntiin lähtevät matkustajat eri busseihin. Kaikki eivät jälleen mahtuneet penkeille, mutta hei, mitäs nyt noin lyhyestä matkasta. Niin, varmaan arvaattekin, että se 45 minuuttia oli lopulta 12 tuntia, eikä bussia lopulta koskaan vaihdettu. Kyydissä oli 6-henkinen hollantilaisperhe. He olivat ostaneet kalliit liput Siem Reappiin uutta tietä pitkin, mutta joutuivat ylibuukkauksen takia Phnom Penhin bussiin meidän kanssa. Heidät jätettiin lopulta myöhään illalla risteykseen, josta heille vissiinkin järjestyi toinen kyyti. Heidän olisi pitänyt olla jo perillä, mutta matkaa oli jäljellä vielä monta tuntia. Hieman sääliksi heitä kävi, kun perheen isä joutui istumaan lattialla ja lapset sylikkäin täpötäydessä bussissa.

Heti Kambodzan puolella tie muuttui naurettavan huonoksi. Siis oikeasti naurettavan, ei siinä voinut kuin nauraa epäuskosta. Tie oli kuoppaista mutavelliä, ja bussi pomppi ja mutkitteli hulluna, vaikka tie itsessään oli ihan suora. Ei kestänyt kovin kauan, kun kaikkia pyydettiin nousemaan bussista, koska tie oli kuskille liian vaikea täydellä lastilla. Kahlasimme siis mudan läpi viitisenkymmentä metriä, ja nousimme sitten takaisin bussiin. Tämä toistui kerran, ja vähän myöhemmin osuimme johonkin ja rengas hajosi ja katteet menivät solmuun, niin että ne revittiin lopulta kokonaan pois. Onneksi lähistöllä oli pieni tienvarren kauppa, jonka liikevaihto nousi varmasti pilviin verrattuna tavalliseen päivään, kun bussillinen nälkäisiä turisteja osti kaiken syötävältä vaikuttavan. Mekin ostimme Pertulle nuudelikeiton ja neljä pientä sipsipussia, jotta saimme yhden dollarin kulutettua. Luimme Odelta lainaamastamme Lonely Planetistä spekulaation, jonka mukaan lentoyhtiöt maksavat päättäjille isoja lahjuksia, jottei rajanylityspaikoilta maahan tulevia teitä korjattaisi. Luulemma monet kyydissä olleet harkitsevat kokemuksen jälkeen vakavasti lentämistä pois Kambodzasta.

Pari rekkaa oli jo juuttunut mutaan ja jättänyt vain kapean ja erittäin mutaisen ohituskaistaleen. Meidänkin bussi oli lähellä jäädä siihen, mutta kuski sai auton heijaamalla irti.

Paikallisille bussimme kamppailu oli hyvää viihdettä.

Päivän kohokohta: turistit kannustamassa bussiaan liikkeelle.

Rengas vaihtoon.

Me emme olleet varanneet majoitusta, sillä emme löytäneet mitään erityisen hyvää ja halpaa netistä ja Minin mukaan bussit olivat yleensä ajallaan ja saapuivat Phnom Penhiin kuudelta illalla, jolloin olisi vielä valoisaa. Me saavuimme kahdelta yöllä ihmisriekaileina, voimia mestojen etsiskelyyn ei todellakaan löytynyt. Kadulla meitä odotti juuri sen verran tuktuk-kuskeja kuin kyytiläisten roudaamiseen tarvittiin. Hinta oli 5$ per perse (ryöstöä) ja tinkimisyritykset eivät tuottaneet tulosta. Kuski lupasi heittää kivaan guesthouseen (epäilimme, että meidät viedään johonkin ylihintaiseen kuskin kaverin pyörittämään paikkaan, mutta sillä hetkellä ei jaksanut kiinnostaa). Otimme kuitenkin kyydin keskustaan, vaihtoehtoja ei juuri ollut. Kyytiin hyppäsi myös kolme saksalaista. Kuski osoittautui oikein kelpo kaveriksi. Hän heitti meidät ensin johonkin backpacker-mestaan, joka oli täynnä. Sieltä menimme erääseen guesthouseen, mutta koska se oli kuskinkin mielestä kallis jatkoimme etsimistä. Lopulta pysäköimme Golden Home –guesthousen eteen, josta saimme huoneen 5$/nuppi hintaan. Tämä oli ihan acceptable kahden aikaan yöllä. Majoituimme ylimpään kerrokseen, peseydyimme ja menimme nukkumaan. 18-tuntinen matka päättyi.

Kambodzassa reissaavan ensimmäinen ihmettelyn aihe on raha. Virallinen valuutta on KHR, eli riel, mutta automaatit sylkevät ulos yksinomaan dollareita. Maassa käytetäänkin kahta valuuttaa rinnakkain. Syy tähän on meille toistaiseksi mysteeri, mutta epäilyksemme on, että punakhmerien hävitettyä raha ja pankkijärjestelmä 70-luvulla parin miljoonan ihmisen lisäksi, oli jonkin muun raha-yksikön käyttö ainoa vaihtoehto hyödykkeiden suoran vaihdannan lisäksi. Dollarisenttejä ei kuitenkaan ole käytössä, vaan kaikki dollaria pienemmät maksut kuitataan rieleissä.

Kuten Laosin, on Kambodzankin lähihistoria verinen. Maa joutui pohjoisen naapurinsa tapaan järjettömän ”carpet bombing” pommituksen kohteeksi, kun Amerikkalaiset yrittivät kitkeä vihollisia viidakoista. Kambodzan kohdalla tragedia ei kuitenkaan päättynyt Vietnamin sodan loppuun. Kuten Laosissakin, nostattivat pommitukset kommunistisen puolueen suosiota myös Kambodzassa. Pari vuotta sodan jälkeen, huhtikuussa 1975 Khmer Rouge (ranskaa, = punakhmerit), eli Kambodzan kommunistinen puolue nousi valtaan johtohahmonaan Brother #1 Pol Pot. Puna-Khmerien visio oli luoda Kambodzasta täydellisen omavarainen ja tasapäinen agraari- eli maatalousyhteiskunta. Muutamassa päivässä kaupungit tyhjennettiin, raha hävitettiin ja paikat pantiin paskaksi. Kaupungeissa asuva keskiluokka marssitettiin pakkotyöhön ympäri maata tarkoitusta varten perustetuille työleireille. Suunnitelma oli kolminkertaistaa vuotuinen riisisato ja tarkoitusta varten kaikkien tuli työskennellä aamusta iltaan. Uuden valtakunnan viholliset tapettiin tai vangittiin. Erityisesti korkeasti koulutettuja ja hyväosaisia vainottiin, mutta jengiä tapettiin kaikista yhteiskuntaluokista ja myös Khmer Rougen jäseniä murhattiin. Koulut ja luostarit lakkautettiin ja niistä tehtiin vankiloita, varastoja tai muita tarpeellisempia rakennuksia. ”Study is not important. What’s important is work and revolution” kuului eräs Khmer Rougen slogan.

Kävimme näistä turvakeskuksista kuuluisimmassa, Tuol Sleng -vankilassa eli S-21:ssä, jossa käsiteltiin erityisesti tärkeitä poliittisia vankeja. Aiemmin nimeä Chao Ponhea Yat High School kantanut viiden rakennuksen kompleksi muutettiin elokuussa 1975 vankilaksi ja kuulustelukeskukseksi. Noin 20 000 ihmistä kulki tien S-21:n kautta takapihan joukkohautaan tai Choeung Ekille, joka tunnetaan nykyään Killing Fieldsinä. Kaikki vangit kuvattiin ja heistä tehtiin tarkat profiilit. S-21:ssä tyypillinen vanki vietti pari kuukautta, jonka aikana hänestä puristettiin ulos tunnustuksia. Vankeja kidutettiin mitä ihmeellisimmillä ja vastenmielisimmillä metodeilla kunnes nämä tunnustivat kirjallisesti olleensa CIA:n tai KGB:n vakoojia tai varastaneensa rekkatolkulla riisiä valtiolta tms. Vangit elivät pikkuruisissa selleissä ja saivat sen verran ruokaa, että juuri ja juuri pysyivät hengissä. Kun tunnustukset oli saatu, vangit tapettiin. Ruumiita tuli kuitenkin niin paljon, että jo vuodessa tila loppui, joten vangit yhdessä heidän perheidensä kanssa lähetettiin Killing Fieldseille tapettavaksi. Perheet tapettiin aina kokonaan vauvoja myöten, jottei jäisi ketään kostamaan perheenjäsenen kuolemaa. ”Rikkaruoho on kitkettävä juurineen” kuului toinen Khmer Rougen slogan. Vangit vietiin Killing Fieldseille täyteen pakatuilla autoilla, marssitettiin silmät sidottuina joukkohaudan reunalle ja tapettiin jollakin käsillä olevalla välineellä (veitsi, kirves, kuokka, bambukeppi, you name it) ja heitettiin kuoppaan ennen seuraavan tuomista paikalle. Luodit olivat kalliita, joten niitä ei tuhlattu puolustuskyvyttömien vankien tappamiseen.

Nykyään Killing Fields ja S-21 ovat Kambodzan toiseksi tärkein nähtävyys. Puna-Khmerit julmasti murhasivat neljäsosan maan populaatiosta kolmen vuotta, 8 kuukautta ja 20 päivää kestäneen hallintonsa aikana. Samanlaisia Killing Fieldsejä on noin 300 ympäri maata. He vainosivat etnisiä vietnamilaisia ja kiinalaisia sekä ulkomaalaisia, mutta suurimmaksi osaksi he tappoivat omia maanmiehiään, toisia khmerejä. Tuk tuk –kuskit huutelevat turisteille tarjouksia reissuista näihin kuten muualla vesiputouksille. Tavallaan irvokasta, mutta museot ovat hyvin tehtyjä ja mitä useampi ihminen vierailee täällä, sitä todennäköisemmin ehkä opimme jotain historiasta. Ekana iltapäivänä saapumisemme jälkeen öinen kuskimme yhytti meidät lounaalta ja sovimme lähtevämme seuraavana päivänä hänen kyydissään katsomaan nämä sielua kuristavat nähtävyydet. Näissä paikoissa vieraillessa ei oikein tiennyt mitä ajatella. Ei vain yksinkertaisesti ole käsitteitä tällaisen käsittämiseen. Mitä vittua? On todella pysäyttävää nähdä mihin ihminen pystyy. On myös todella pelottavaa ajatella kuinka helvetin monta ääriliikettä ympäri maailmaa venaa mahdollisuuttaan… eikä homma kyllä yhä eriarvoisemmassa maailmassa tule ainakaan rauhoittumaan. Khmer-johtajien oikeudenkäyntiä käydään vasta nyt, 30 vuotta rikosten jälkeen. Pol Pot kuoli kotiarestissa 90-luvun lopulla, eikä häntä siten koskaan saatu oikeuden eteen vastaamaan hirmuteoistaan.

 

Killing Fieldsin joukkohautoja reunustivat muistoa kunnioittamaan jätetyt rannekorut.

Eristetty alue, jossa on erityisen paljon jäänteitä. Takana olevat kuopat ovat joukkohautoja, ja taustalla on murhattujen muistomerkki.

Puu, jota vasten vauvojen kallot murskattiin ennen hautaan heittämistä.

Muistomerkkiin on koottu noin 9000 alueelta löytynyttä pääkalloa. Kaikkia hautoja ei ole avattu.

Kallot on jaoteltu ryhmiin ja niihin on merkitty epäilty tappoase. Vaikea käsittää, että nämä olivat kaikki joskus viattomia ihmisiä.

Yksi S-21:n rakennuksista.

Tuol Slengissä ei saa nauraa.

Puna-Khmerit dokumentoivat jokaisen vankiloissa käsitellyn uhrinsa. Jokaisen S-21:ssä kidutetun ja murhatun valokuva on esillä. Osa on otettu vangitsemisen alussa, osa lopussa. 

Etteivät saa tehtyä itsemurhaa hyppäämällä jos pääsevätkin sellistä ulos.

Ensimmäisenä päivänämme kävimme kansallismuseossa. On varsin kuvaavaa, että täällä kutsutaan kansallismuseoksi kokoelmaa historiallisia uskonnollisia patsaita. Tämän kansakunnan ylpeys on se, että aikanaan he hallitsivat suurinta osaa Kaakkois-Aasiasta ja rakensivat Angkor Watin, valtavan kivikaupungin temppeleineen. Angkor Watissa oli myös muun muassa esiteollisen maailman kehittynein vesijakelujärjestelmä. Nykyään rauniot ovat maan tärkein turistikohde ja siellä on kuvattu kaikenlaiset elokuvat Tomb Raiderista Indiana Joneseihin. Kansallismuseo on jaettu aikaan ennen Angkoria, Angkoriin ja Angkorin jälkeen ja loppuu kolonialistien saapumiseen. Paria tärkeintä Angkorin aikaista kuningasta on palvottu lähes jumalina.

 

Munkit otivat museossa kuvia toisistaan älypuhelimillaan.

Kansallismuseo.

Nykyään Kambodza on köyhä ja eriarvoinen maa. Maan kehitystä on huomattavasti hidastanut koulutetun väestön massamurha ja instituuttien, kuten koulutusjärjestelmän hävittäminen. Turismi kuitenkin kukoistaa, vaikka Kambodzaa pidetäänkin Kaakkois-Aasian vaarallisimapana maana, ja mekin olemme varoituksista kuumottuneina olleet entistä huolellisempia arvotavaroiden käsittelyssä ja jättäneet pienet kujat ja pimeällä liikkumisen väliin (ei sillä, että moinen kannattaa missään maailman kolkassa). Toistaiseksi emme ole kuitenkaan kohdanneet yhtään mitään uhkaavaa, ja ainoa viittaus ympäristön mahdollisesta vaarallisuudesta oli saapumisyönämme tuk-tuk-kuskin hätäinen kehotus siirtää tavaramme ja itsemme suoraan kulkupelistä sisälle guesthouseen ovikaltereiden taakse. Phnom Penhissä on muihin vierailemiimme maihin verrattuna paljon kerjäläisiä, ja pieniä lapsia kaupittelee rannekoruja joka puolella yömyöhään asti. Ravintolassa käydessään saa torjua monta kauppiasta ja kerjäläistä, ellei mene halvimpaan mahdolliseen paikallisten käyttämään market-kojuun, jossa ei muita varakkaita ole lähettyvillä. Ympärillä on toisaalta myös poikkeuksellisen paljon hyväntekeväisyysjärjestöjen mainoksia, ja monet mainostavat etsivänsä vapaaehtoisia mm. opettamaan kieltä köyhiin maalaiskyliin. Kaupungissa on myös monta ravintolaa, jotka työllistävät köyhiä nuoria ja opettavat heitä tarjoilijoiksi.

Phnom Penhin turistialueilla on kallista oleilla. Nähtävyydet ovat muihin maihin verrattuna kalliita (National Museum 5$, Killing Fields 6$ ja S-21 2$), ja niin on ruokakin. Vietnamissa ja Laosissa lähes joka ravintolan listalta on löytynyt joku halpa euron tai puolitoista maksava nuudelikeitto tai fried rice, mutta ei täältä. Jos on onnekas, löytää jonkin annoksen kahdella ja puolella dollarilla, mutta usein pitää pulittaa lähemmäs neljä dollaria listan halvimmasta annoksesta, ja lopuista viidestä kymmeneen. Marketeilta olemme onneksi löytäneet edullisia ruokapaikkoja, joista selviää dollarilla tai parilla. Toki yksittäinen kalliimpi ateria ei kaada matkabudjettia, mutta meidän pitää syödä kolmesti päivässä, ja mitään mahdollisuuksia omiin kokkailuihin ei ole. Lisäksi tulee ostettua kahveja ja hedelmäpirtelöitä, jotta voi istahtaa tai käyttää wifiä – ja on se nyt muutenkin kiva vähän nautiskella. Hanakalja tosin on pääosin 0,5$ per lasi. 20€/henk päiväbudjetti riittää kuitenkin, vaikka söisikin hyvin. Pitää vain lähteä turistialueelta vähän sivummalle tai etsiä yksi harvoista halvemmista ravintoloista, eikä käydä liikaa maksullisissa nähtävyyksissä.

1,5 miljoonan ihmisen asuttamasta Penhistä ei yleensä puhuta kovin hyvään sävyyn, on muka likaista ja vaarallista ja kaikki yrittää kusettaa ja huijata ja varastaa ja raiskata. Me olemme tykänneet. Kuumotuksia ei ole kohdattu, eikä liikennekään ole yhtä ahdistavaa kuin Hanoissa, vaikkakaan ei toki niin rentoa kuin pikkuisessa Vientianessa. Tiet ovat suhteellisen leveitä, joten kävely on kohtalaisen helppoa. Paikalliset ovat ystävällisiä ja puhuvat verrattain hyvää englantia, rakennukset ovat nättejä ja pääosin ihan hyvässä kunnossa. Ruoka on pääosin hyvää ja halpaa, etenkin paikallisten suosimissa paikoissa, kuten torien ravintoloissa, joissa jääteekin on ilmaista. Kahvi on erittäin hyvää. Ei ole lakisääteistä ”nukkumaanmenoaikaa”, ja jotkut ravintolat ovat auki myöhään, guesthousesta ei tule lukituksi ulos jos haluaa olla ulkona myöhempään kuin yhteentoista. Phnom Penhissä on semmosta kivaa charmia. Isoimmat häiriötekijät ovat ”Tuk-Tuk my Friend?” –huutelut ja kerjääminen. On raskasta kieltäytyä koko ajan jostakin. Tästäkin häiriöstä tosin pääsisi varmaan melko pitkälti eroon jos muuttaisi guesthouseen hieman sivummalle. Sekin todettakoon, että ehdimme nähdä vain pienen vilauksen valtavan alueen kattavasta kaupungista.

 

Safkaa market-raflassa, nami.

Mainoskyltti kadulta.

Meidän viereinen guesthouse. Seinällä virallinen valtiolippu ja kaikkea.

Täällä munkit hakevat almunsa ihnimillisempään aikaan ja kiertävät yksin tai pareittain.

Phnom Phen Post oli mielenkiintoista luettavaa.

Cyclo-kuskitkaan eivät jaksa koko ajan olla huutelemassa turisteille.

Central Marketin keskellä oleva kello ja kupoli.

Marketin tarjontaa.

Hulina oli kova.

Phnom Penhissä on ollut paljon mielenosoituksia - piikkalanka reunusti puistoa.

Wat Penh, jonka edessä oli suuri kello.

Phnom Penhin katukuvaa.

Guesthousessa kirjoittamassa blogia.

Si Phan Don 23.7.-28.7. Chilling

Huisit penkit kyydin lähtemistä odottaville.

Aamulla otimme tuktukin eteläiselle bussiasemalle aikomuksenamme nousta Si Phan Doniin, eli 4000 Islandsille vievään bussiin. Asemalla kävi tosin ilmi, ettei busseja ollut ollenkaan, vaan kulkumuoto olisi songthaew, eli suuri tuktuk. Meidän lisäksemme autoon pakattiin kaksi muuta turistipariskuntaa, kymmenisen paikallista, pari säkillistä pieniä possuja, kasoittain vihanneksia ja muuta roinaa. Yllättävää kyllä, auto ei tullut erityisen täyteen ja me saimme pitää jalkojamme suorana koko matkan. Vaikka emme säästäneet lainkaan rahaa, tunsimme olomme tyytyväiseksi vältettyämme turistiminibussin, vaikka alkuun hieman järkytyimmekin ajatuksesta viettää tuktukissa monta tuntia. Matka oli hyvin tapahtumarikas ja tarjosi hyvän tilaisuuden paikallisten observointiin. Kyydissä oli todella suloinen muutaman vuoden ikäinen tyttö, joka touhusi hassusti kaikenlaista ja naposteli maissia ja erilaisia hedelmiä, joita sai äidiltään. Hän myös hyvin leveä virne naamallaan tarjosi omistaan kaikenlaista syötävää vieressä istuvalle nuorelle backpacker-pariskunnalle. Paikallisten anteliaisuus todella lämmittää sydäntä. Kuten Kiinan junissa, auton pysähtyessä kyytiin hyökkäsi viisi mammaa kädet täynnä erilaista grillattua lihaa tikuissa toisen mokoman joukon työntäessä kaikenlaista syötävää ikkunoista.

Bussiaseman marketilla myytiin vaikka mitä.

Säkeissä on pieniä possuja.

TSIKEEEN?!?! Mammat pushasivat kaikenlaista syötävää pienen tauon aikana.

Tie oli yllättävänkin hyväkuntoinen, suora asfalttitie. Noin 3½ tunnin matkan jälkeen saavuimme Ban Nakasangiin, josta otimme pienen veneen Don Detille, yhdelle alueen pienistä saarista. Saarella asuu noin 700 ihmistä ja koko saaren itäinen rantaviiva on täynnä bungaloweja ja ravintoloita. Turisteja ja matkalaisia siis riittää, sadekaudella kuitenkin vähemmän. Suuri osa saaresta on riisipeltoa, ja kotieläimiä on todella paljon: etupäässä kanoja, mutta myös ankkoja, sikoja, lehmiä ja vesipuhveleita. Näiden lisäksi kaduilla rundaavat myös monet koirat, kissat ja leikkivät lapset. Vene vei meidät saaren pohjoiskärkeen, jossa on viiden suuren perheen pyörittämä turistikylä. Me halusimme kuitenkin vähän rauhallisempaan mestaan, joten otimme suunnaksi Mama Leuan guesthousen, jota meille oli suositeltu. Pääsimme lopulta noin puolentoista nälkäisen mutaisella tiellä kävellyn kilometrin jälkeen perille kuulemaan, ettei heillä ole tilaa. Söimme mestan ravintolassa, jonka lopuksi meille järjestyi kyyti toiselle saarelle Don Khonille. Lähdimme etsimään mieluisaa majapaikkaa sieltä, olimmehan opaskirjoista oppineet Dong Khonin olevan huippumesta. Kivoja rantabungaloweja ei kuitenkaan oikein löytynyt, majoituspaikat olivat enemmänkin hotelleita. Löysimme pienen etsimisen jälkeen ihan jees bungalowin, jossa kylläkin oli jaettu terde ranskalaisen pariskunnan kanssa. Yö maksoi 50,000kip (5€). Summalla sai pyyhkeet, hyttysverkot, tuulettimen ja kuuman suihkun, vaikka meidän tapauksessa lämmitin oli harmittavasti särki.

Mariko chillaamassa Don Khonilla.

Matkalla Don Khonille.

Seuraava aamuna nousimme myöhään, pakkasimme kamat ja lähdimme etsimään aamupalaa ja parempaa majoitusta. Kävelimme betonisen sillan yli takaisin Don Detille saaren eteläpäähän. Söimme ekassa ravintolassa, jonka löysimme ja saimme varsin maukkaat ja rakkaudella kuistilla olevassa keittiössä kokatut perunat. Syödessämme sveitsiläiset frendimme Joel ja Melissa porhalsivat pyörällä ohi, aikamoinen sattuma! Huusimme heidät pöytäämme ja juttelimme tovin. He olivat olleet saarilla jo joitain päiviä ja aikoivat käydä vielä Laosissa tsekkaamassa Champasakin ja lähteä sen jälkeen Thaimaahan ja Myanmariin. Hyvästelimme sveitsiläiset ja lähdimme kulkemaan Don Detin rantaa takaisin pohjoiseen tavoitteena löytää tarpeemme täyttävä bungalowi. Pienen kävelyn jälkeen meidät pysäytti ravintolansa eteen Mini, keski-ikäinen britti, joka muutti Don Detille 10 vuotta sitten. Olimme hieman kuumissamme kävelystä, joten jäimme hyvin mieluusti kahville kivan näköiseen tyhjään ravintolaan. Saimme hyvät kahvit ja fruitshaket ja juttelimme Minin kanssa kaikenlaista. Jäimme lopulta myös lounaalle ja lopulta yöksikin, vaikka Minin bungalowit aika karuja olivatkin. Hinta oli tosin vain 30,000kip (3€) per yö. Valoa sai vain pienestä vihreästä lampusta (miksi vihreästä? Ilmeisesti vihreä valo ei houkuta ötököitä), eikä betonisessa pesuhuoneessa voinut nauttia kuin kylmistä suihkuista. Sängyt olivat ihan kivat, vaikka niissä hieman elämää olikin. Suurimpana plussana mainittakoon hyvä ja valtavan kokoinen hyttysverkko.

Bungalowimme King Kong -ravintolan vieressä. Mr. Minin sanoin: very very basic. Näyttää paljon karummalta sisällä, hyvät unet ja virkistävän kylmät suihkut kuitenkin! Hinta n. 3€ per yö.

Marikon ja Pertun bungalowia vartioin minä!

Kisu vartioi myös reppuja.

Mr. Mini nauttimassa joka-aamuista teetään ravintolassaan.

Mini on ammatiltaan kokki, ja alun perin jäänyt jeesimään yhden majatalon ja ravintolan, King Kongin, omistanutta paikallista perhettä. Herra King Kong oli parin vuoden kuluttua nukkunut pois, ja myöhemmin Mini nai lesken ja adoptoi lapset. Heidän ravintolastaan on tullut kuuluisa, ja myönnettäköön ruuan olleen pirun hyvää. Minille Marikon gluteenittomuus ei myöskään ollut ongelma: fish and chipsit valmistuivat maissista tehtyyn taikinakuoreen ja seuraavana iltana lihamureke onnistui ilman korppujauhoja. Toki Minin ravintolassa tarjoiltiin myös herkullista aasialaista ruokaa, mutta hyvään länkkäriruokaan törmätessään ei voinut olla sortumatta. Eikä kyllä kaduta, kastikkeet olivat upean kermaisia ja perunamuusi jopa parempaa kuin Pertun tekemä!

Fruit Salad with Yoghurt, noin 2€.

Gluteeniton Fish n' Chips, noin 4€.

Vietimme Minin luona neljä päivää hengaten riippumatossa, syöden hyvää ruokaa, pelaten pokeria ja katsellen ohilipuvaa Mekongia. Perttu fiksaili Minin netin kondikseen ja sai palkinnoksi ilmaiset bisset. Keskustelimme pilvien muodoista ja taivaan väreistä ja siitä miten vastarannan puut muuttuvat silueteiksi ja katoavat lopulta pimeään. Puhuimme sateesta ja siitä miten siistiä olisi jos Mekongissa virtaisikin suklaata. Jeesustelimme maailman pahuutta ja ahneutta, joka tuhoaa maailman. Chillisti kuitenkin. Kuunneltiin musaa.. regeetä ja semmosta letkeetä. Erityismaininnan ansaitsee ilmasto. Ei nimittäin paljon parempia olosuhteita voisi kuvitella. Ilma oli semmosta 25-28 astetta lämmintä, tuuli juuri sopivasti, ilma tuoksui raikkaalta ja aurinko pastoi sopivasti pari tuntia päivässä. Ötököitä ei myöskään ollut lähimainkaan niin paljon kuin pelkäsimme (paljon vähemmän kuin Suomessa). Luulisi lätäkköisten teiden ja riisipeltojen seisovien vesien aiheuttavan hyttysinvaasion, mutta ei. Alueella on nimittäin niin perkuleesti sammakoita ja muita pieniä petoja, ettei hyttysillä ole mitään tsäänssiä. Siunatut sammakot! Kuivalla kaudella homma on aivan eri. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta kuukausitolkulla. Kaikki on kuivaa, pölyistä, kuumaa, mutta high seasonin takia myös kallista ja täynnä muita turisteja. Olemme todella tyytyväisiä, että mentiin Don detille sadekaudella! Kuivalla kaudella tosin joki virtaa hiljempaa ja vesi on kirkasta, which is nice of course.

Kävimme myös vilkaisemassa Minin väsäämää pientä eläintarhaa, jonka hän on rakentanut tontilleen. Eläintarhassa on erilaisia kaloja ja käärmeitä. Oli pythonia ja spitting cobraa. Mini myös kertoi hulvattomia tarinoita ajoista, jolloin hänellä oli muitakin eläimiä. Erityisen hauska oli kertomus apinoista, jotka rapsuttivat hitsaukset irti häkeistään ja aiheuttivat karattuaan kaikenlaista pahennusta saarella.

Totaalisen ihanaa zeneilyä hieman häiritsi jokiveneiden pärinä. Perämoottoreista lähtee ihan tolkuton meteli. Muuta ääntä pitivät lähinnä erikokoiset ja –näköiset elikot. Eräs poikkeuksellisen innokas kukko aloitti kieuntansa jo yhden aikaan aamuyöllä. Suurimman osan ajasta ääniä oli kuitenkin kiva kuunnella. Lintujen laulu ja sirkkojen soitto sekoittuu ihanalla tavalla Mekongin liplatteluun.

Näkymä ravintolan terassilta.

Mies fiksailee venettään.

Lapset leikkivät lehmällä. Taustalla Mekong.

Mekong, jokivene ja vesipuffeli.

Kukko kiekuu!!!

Ystävällinen Lucky-koira tykkäsi lähennellä riippumatossa chillaavaa matkaajaa.

Vesipuhveli matkalla vesiteitse.

Rantatie Don Detillä.

Lapset leikkivät rannassa.

Pienet possut erään talon alla.

Jännillä asioilla voi houkutella turisteja.

Outo kukka.

Spirit house Mekongin rannalla.

Mariko Don Detin läpi kulkevalla tiellä.

Don Detin ainoan luostarin pihalla oli suuri lootus-lampi.

Putoavat kookospähkinät ja lehdet ovat todella vaarallisia.

Suurin osa Don Detistä on riisipeltoa.

Otuksia hengaili rantatien varrella.

Don Detillä asuu jo parikymmentä länsimaalaista, useat heistä naimisissa paikallisten naisten kanssa ansaiten elantonsa turistibisneksessä. Saarella on hyvin vähän tekemistä, ja aika liikkuu hitaasti. Me otimme vähän lomaa reissaamisesta emmekä tehneet juuri mitään muutamaan päivään. Sen me saimme kuitenkin selville, että paikallinen olut Beerlao tehdäänkin jasmiiniriisistä eikä mistään gluteeniviljasta. Mariko olisi siis voinut juoda kaljaa koko ajan Laosissa!

Sunnuntai-ilta huipentui perinteiseen brittityyliin sunnuntaipaistiin. Roasted pork and apple sauce! Eipä ole Marikokaan Uuden-Seelannin jälkeen sellaista nauttinut. Maanantaina nappaamme kyydin takaisin vastarannan kylään, josta matka kohti Kambodzan pääkaupunkia, Phnom Penhiä alkaa dösällä. Tiedossa on rankka matka ja paskaa huoltoasemasafkaa.

King Kongissa pidimme lähinnä itse kirjaa kulutuksestamme. Viiden päivän herkuttelun loppulasku oli miljoona kippiä, eli noin 90€ mukaan lukien majoittuminen.

Matkalla pois Don Detiltä. Myös Mini tuli kyytiin, sillä hänen piti lähteä Pakseen poistattamaan tikkejä päästään.

Jäljellä on enää nopea visiitti Kambodzaan ja matka Bangkokiin, josta palaamme Suomeen. Aika, minne menit?