Vientiane, maailman chillein pääkaupunki 9.7. – 19.7.

Saavuimme Vientianen pohjoiselle bussiasemalle klo 19 auringon laskiessa luoteeseen. Olimme varanneet ensimmäiseksi yöksi sängyt erään hostellin dormista, jotta emme joutuisi etsimään majapaikkaa pimeällä. Olimme myös lukeneet monien hyvien budjettihintaisten huoneiden täyttyvän ennen iltaa. Nappasimme tuktukin keskustaan ja kävelimme hostellille. Se oli ihan jees, vaikkakin pesu- ja vessafasiliteetit olivat kaukana huoneesta, seinät oli maalattu täyteen psykedeelisiä ja synkkiä teoksia ja ilmassa leijui vieno kannabiksen aromi. Paikkaa pyöritti vanhempi länsimaalainen mies ja kaikki hostellin työntekijät olivat niin ikään länkkäreitä. Huoneessa oli ilmastointi ja 40,000kip/sänky hintaan kuului perusaamiainen.

Kävimme illalla kävelemässä kaupungin keskustassa tavoitteenamme löytää kivempi majapaikka ja tsekata Vientianen Night Market. Kävellessämme kuulimme kovaäänistä mantrojen lukua yhden temppelin (joita Vientianessa on kymmeniä) pihalta. Menimme katsomaan mistä on kysymys ja hämmennyimme totaalisesti. Hartaassa rituaalissa sadat ihmiset istuivat valkoiseen puettuina valkoisten katosten alla kynttilöiden valossa. He olivat kaikki kiinnittäneet itsensä valkoisilla naruilla katosta roikkuviin pidempiin naruihin niin, että kaikki olivat naruilla yhteydessä toisiinsa. Kaikkien rintamasuunta oli temppeliin päin ja kaiuttimista kuului mantrojen lukua. Hommasta tuli mieleen Avatar-elokuvan loppupuolen kohtaus, jossa kaikki siniset hemulit ovat yhteydessä suureen puuhun. Temppelin pihalta oli myös ilmeisesti mahdollista vuokrata valkoiset rätit ja muut vermeet ja liittyä mukaan. Me hämmästelimme aikamme ja jatkoimme matkaa, olimmehan hyvin nälkäisiä.

Hämäriä menoja.

Connecting people.

Kävellessämme kyselimme hintoja muutamista majataloista, mutta emme vielä löytäneet etsimäämme. Marketti oli valtavan kokoinen ja siellä myytiin kaikkea (koruja, leluja, kodintarvikkeita, reppuja, laukkuja, matkamuistoja), etupäässä kuitenkin vaatteita. Mariko osti flip-flopit parilla eurolla. Harmiksemme torilta ei juuri saanut ruokaa, jota ensisijaisesti etsimme. Istuskelimme rantakadulla katsellen Mekongin yli Thaimaahan ja kummastelimme jumppaavia ihmisiä. Vierekkäin oli kaksi tanssiryhmää, molemmilla omat jumppajohtajansa ja omat värinsä. Toisella oli punaiset paidat ja toisella siniset. Pohdimme mahtaakohan väreillä olla jotain tekemistä politiikan kanssa, olihan Suomessakin omia urheiluseuroja punaisille ja valkoisille kymmeniä vuosia sisällissodan jälkeen.

Pertun uusi lempparisnäkki: paratha.

Night marketin ulkopuolella.

Oikealla Laos, vasemmalla Thaimaa.

Laolaiset pitävät aerobicista.

Night Marketin kojuja.

Lähdimme pienen strollailun jälkeen etsimään ruokapaikkaa. Sellainen löytyikin rantakadulta nopeasti hyvin symppiksen mummon viittoessa meitä sisään kadulle auki olevaan ravintolaansa. Ruoka oli todella hyvää ja edullista. Ravintola oli hyvin selvästi perheyritys, ja kolme sukupolvea oli töissä. Noin 12-vuotiaiden tyttöjen toimiminen tarjoilijoina sai meidät jälleen kerran pohtimaan kestävää matkailua ja lapsityövoimakysymyksiä. Päädyimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että on tytöistäkin varmaan hauskempaa olla perheen kanssa ja autella ravintolassa kuin kököttää telkkarin ääressä (mikä on suomalaisen yhteiskunnan malli perheissä, joissa vanhemmat ovat myöhään töissä).

Seuraavana aamuna pakkasimme kamamme ja lähdimme etsimään kivaa majapaikkaa. Edellisenä iltana emme olleet löytäneet mitään kivaa ja edullista, joten päätimme mennä opaskirjoissa suositeltuun Syri1 guesthouseen. Paikka näytti ihan hauskalta, vaikkakin vastaanotto aulassa oli todella apaattinen. Huone oli kohtalaisen paskainen ja huonosti pidetty, mutta emme jaksaneet lähteä reppujen kanssa metsästämään parempaa paikkaa, joten jäimme yhdeksi yöksi. Seuraavana aamuna otimme taas reput selkään ja lähdimme etsimään onneamme. Vientiane on tunnettu budjettimajoituksen vähyydestä, ja nekään vähät eivät ole laadukkaita. Ensimmäisen kolmen päivän aikana kävimme läpi monta kymmentä majataloa etsien sitä oikeaa. Sitä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, ja valitsimme paikan nimeltä Mixay Paradise, johon olimme lopulta hyvin tyytyväisiä. Paikka oli keskustassa, erittäin siisti, palvelu oli hyvää ja me saimme epäilemättä paikan parhailla näköaloilla varustetun huoneen. Maksoimme lystistä hieman enemmän kuin olimme aluksi toivoneet, noin 10 euroa/yö, mutta hintaan sisältyi ihan hyvä aamiainen, kahvia, teetä, mehua ja iltapäivällä kakkuja. Myöhemmin törmäsimme kuitenkin aikalailla siihen, mitä Mariko oli etsinyt: ihastuttavaan majataloon, jonka pihalla oli pieni taidestudio, jota pyöritti suloinen vanha pariskunta ja jonka naapurustossa ei vilissyt turisteja. Emme kuitenkaan enää lähteneet vaihtamaan, varsinkaan kun 100 000 kipin hintaan ei sisältynyt aamiaista ja sijainti oli hieman keskustan ulkopuolella.

Ensimmäisenä päivänä menimme Laosin kansallismuseoon, jossa alueen historia on katettu esihistoriasta nykypäivään. Näyttelyt oli rakennettu selkeästi ja punaisesta langasta sai kiinni riittävien taustatietojen ja tarinoiden kautta. Ehdimme vain puoleen väliin kierrosta museon sulkeutuessa iltapäivälevolle. Saisimme palata tunnin päästä takaisin samalla lipulla. Käytimme saamamme tauon hyväksi tsekkaamalla läheisen ostoskeskuksen, Talat Saon, jonka välittömästä läheisyydestä piti löytyä myös ruokamarkkinat – ei löytynyt. Kävelimme ostoskeskuksen läpi ja kävimme syömässä kolmannessa kerroksessa isolla food courtilla. Systeemi oli siitä jännä että ruoka piti ostaa leikkirahalla, jota sai vaihtaa sisäänkäyntien luona. Ostimme monopolirahaa 40,000kipin arvosta ja vaihdoimme ne fried riceen ja nuudelikeittoon. Ei halvinta eikä parasta safkaa, ravitsevaa kuitenkin. Kävimme myös ottamassa kuvat Vientianen riemukaaresta, Patuxaista, jonka seinään oli kiinnitetty ihastuttavan itseironinen taulu, jossa riemukaaren kerrotaan jääneen vähän kesken ja sen olevan aikamoinen ”concrete monster”. On vaikea kuvitella toista valtiota, joka kiinnittäisi tuollaisen taulun moista symboliikkaa kantavaan rakennukseen. Tykkäsimme. Muutaman tunnin haahuilun jälkeen palasimme museolle. Meillä oli tunti aikaa loppupuoliskon näkemiseen.

Food court capital.

Ei jatkoon, vaikka kuhisikin paikallisia.

"French colonialists torturing lao people"

Patuxai, eli betonihirviö.

Kun pääsimme kronologisesti etenevässä kansallismuseossa kolonialismiin ja etenkin 1900-luvulle, tuntui kuin olisi yhtäkkiä ilmiintynyt eri museoon. Kerronta yksipuolistui ja yksinkertaistui, englanninkieliset käännökset muuttuivat huonoiksi tai puuttuivat kokonaan, ja tapahtumista annettiin hyvin värittynyt kuva. Esimerkiksi Laosin hallinto ennen Pathet Laon vallankumousta 1975 kulki näyttelyssä ”USA:n nukkeina”. Esillä oli paljon aseita, joissa oli kuvaus: ”Weapons used by American imperialists and their puppets to murder lao people”. Tuntui siltä että jotain jätetään nyt kertomatta. Museon lopussa oli verrattain suuri propagandaosio, jossa esiteltiin eri ministeriöt ja näiden ponnisteluja laolaisten paremman elämän eteen. Museo oli kaikesta huolimatta ehdottomasti käymisen arvoinen. Opimme paljon Kaakkois-Aasian historiasta, uskonnosta ja elämästä. Laosin lähihistoriasta tai nykytilasta emme kuitenkaan saaneet kovinkaan holistista kuvaa.

Museon sulkeuduttua jatkoimme haahuilua. Kävimme muutamassa temppelissä ja katselimme ympärillemme. Vientianesta saa todella miellyttävät vibat. Ihmiset vaikuttavat iloisilta ja huolettomilta ja vastaavat poikkeuksetta hymyyn, jos sellaisen heille suo. Monet jopa morjenstelevat ihan muuten vaan. Päivässä tuleekin sanottua saibaideetä (hello) kymmeniä kertoja. Arkkitehtuuri on varsin eurooppalaista, mutta kymmenet mahtavasti koristellut värikkäät ja kullatut temppelit tekevät kaupunkikuvasta länkkärille varsin eksoottisen. Skoottereita on yllättävän vähän, autoja taas yllättävän paljon. Polkupyöriä näkee tuskin lainkaan. Kun vuokrasimme pyörät päiväksi, huomasimme varsin pian miksi: kaupungissa on yllättävän vaikeaa liikkua pyörällä, sillä pyöräteitä ei ole ja tosi monet tiet ovat yksisuuntaisia. Pienet tiet ovat lähtökohtaisesti umpikujia, ja isoilla teillä on vain olematon ja hankalasti korotettu sidewalk. Kävellen pääsee ihan kivasti liikkumaan, mutta pyöräily on vammaista – ainakin jos yrittää noudattaa liikennesääntöjä.

Pha That Luang, Laosin kansallissymboli.

Uhrilahjoja myyviä kojuja.

Wat Sisaketissa on yli 2000 Buddha-patsasta.

Tässä yksi niistä.

Uskonnolliset menot ovat aikamoisia festareita.

Vientiane.

Joskus kuski tarvitsee herättää, jos haluaa mennä jonnekin.

Happy Buddha.

Illalla me menimme saunaan. Juuri niin! Saunominen kuuluu myös perinteisesti laolaiseen kulttuuriin. Joskin heidän saunoissaan ei heitetä löylyä, vaan ne ovat höyrysaunoja, joihin höyry tulee yrttikasan läpi. Sauna oli hyvin yksinkertainen puinen hökkeli. Paikka oli hyvin suosittu paikallisten keskuudessa. Eräs mies kertoi tulevansa kerran viikossa, ja antoi meidän testata kasvoihinsa levittämäänsä voidetta. Kaikenlaiset lotionit ja jopa maidon levittäminen iholle saunaan oli osa paikallisten puhdistautumisriittiä. Saunassa siis ei oltu alasti, vaan mesta tarjosi sarongit, joissa hillua. Lisäksi hintaan kuului niin paljon savunmakuista teetä kuin jaksoi juoda. Kokemus oli rentouttava ja virkistävä – näin puhtaita emme olleet olleet pitkään aikaan! Päivän kruunasi erinomainen illallinen.

Emme olleet ihan varmoja, miten safka kuului syödä, joten teimme salaattiwrappeja. Nerokasta ja herkullista!

Kerjäläisiä ei ole puoleentoista viikkoon näkynyt kuin muutama. Jotain lokaleiden suhtautumisesta ilmaiseen rahaan kertoo myös erään hyvin syrjäisen nuudeliravintolan pitäjän reaktio tippausyritykseemme. Menimme pyöräilypäivänämme syömään söpöön ravintolaan, jossa tarjoiltiin sinä hetkenä vain nuudelikeittoa. Annos maksoi 8000kip (puolet halvempi kuin ravintolat Vientianessa yleensä) ja oli varsin ruokaisa. Päätimme pyöristää summan ylöspäin ja maksaa 20,000 annoksistamme. Mamma lähti peräämme tipatut 4,000kippiä (noin 40cnt) kädessään ja työnsi ne Marikon taskuun. Yritimme antaa ne takaisin hymyillen ja viestien, että ne on tarkoitettu tipiksi hyvästä ruuasta, mutta rahat eivät yksinkertaisesti kelvanneet rouvalle. Rouvan mieskin tuli mukaan hymyilemään ja vakuuttelemaan, ettei tippailu ole tarpeen. Ravintola oli perheyritys, ja perhe eleli samoissa tiloissa ravintolan kanssa eikä todellakaan leveästi.

Vientianen ehkä parhaaksi nähtävyydeksi nousee COPE-näyttely (Cooperative Orthotic and Prosthetic Enterprise), joka valaisee Laosin tilannetta räjähtämättömien rypälepommien kanssa, esittelee joitakin uhreja ja heidän tarinoitaan, ja näyttää miten heitä kuntoutetaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näyttelyssä on myös pieni elokuvateatteri, ’luola’, joka simuloi luolia johon laolaiset pakenivat pommituksia. Luolassa voi katsoa erilaisia dokumentteja sodasta ja rypälepommeista. Näyttelyssä oli myös jonkin verran tietoa mm. rypälepommit kieltävästä kansainvälisestä sopimuksesta (Convention on Cluster Munitions, CCM), jonka 113 maata on tähän mennessä allekirjoittanut. Ja Suomihan ei ole yksi niistä! Koska rypälepommit ovat olennainen osa meidän maanpuolustustamme. Saatanan idiootit. Koskaan ei tulla kehittämään pommia, joka täysin varmasti räjähtäisi pudotettaessa tai sen epäonnistuessa tuhoaisi itsensä onnistuneesti. Pommituksissa pudotetut määrät ovat niin suuria, että räjähtämättömiä pommeja tulee jäämään tuhansittain maahan tappamaan ja vammauttamaan viattomia siviilejä vielä vuosikymmenten päästä. Laosiin pudotetuista rypälepommeista noin 30% jäi räjähtämättä.  Se tekee 80 miljoonaa pommia maassa, ja jokainen provinssi on saastunut. Noin 13 pommia per tämän maan asukas. Sodan jälkeen 20 000 siviiliä on kuollut tai vammautunut näiden seurauksena. 13 500 heistä menetti raajan. Kaikista uhreista 40% on lapsia.

Vietnamissa luvut ovat vielä suuremmat. Rypälepommeja on käytetty myös ainakin Kroatissa, Jugoslaviassa, Tsetseniassa, Afganistanissa, Irakissa, Lebanonissa, Georgiassa, Libyassa, Syyriassa ja Sudanissa.

 

"Then they heard loud sound of guns so the three, father and children of one family hurried forward searching to find a hole in which to flee from the falling bombs in the sky. But just then the bombs fell down on their heads before they could get into the holes. One family in my village in Zieng Khoniang, they lost their lives this way. 

Is there anyone who knows and sees the pity for and with them?"

Mariko ja vaahtomuovista tehdyt rypälepommit.

Käytettyjä proteeseja.

Toisen päivän iltana törmäsimme sattumalta jälleen Joeliin ja Melissaan, jotka olivat juuri saapuneet Phonsavanista. Lähdimme heidän kanssaan seuraavana päivänä katsomaan Buddha-puistoa, joka näöstään huolimatta on vain joitakin kymmeniä vuosia vanha ja yhden miehen vision tulos. Puistossa on satoja patsaita buddhalaisuuden ja hindulaisuuden mytologiasta. Suurin teos on iso kurpitsa, jonka sisällä on tasot helvetille, maalle ja taivaalle. Puiston suurta makaavaa Buddhaa myös palvotaan. Sinänsä omituista: ilmeisesti kuka vain voi minne vain rakentaa Buddha-patsaan, ja jengi alkaa palvoa sitä.

Buddha park.

Illalla Marikon oli tarkoitus mennä sveitsiläisten kanssa ilmaiselle meditaatiotunnille erääseen temppeliin, mutta varmistaessamme asiaa majatalomme respasta kävikin ilmi, ettei toimintaa ole ollut enää vuoteen. Tyyppi, joka sitä veti, oli heittänyt veivinsä. Nykyään meditaatiota halajavien ulkomaalaisten on mentävä Nakoon Noi –temppeliin, joka on noin 30 kilometriä kaupungista, ja jonne on todennäköisesti mentävä aika paljon pidemmäksi aikaa kuin tunniksi. Me menimme sitten etsimään kaupungin toisen night marketin, jossa myytiin kaikenlaista ruokaa. Myös ötököitä! Aina huomaavainen Mariko poimi pääkipuiselle Pertulle mukaan pussin sirkkoja ja paikallista erikoisuutta stink bugeja. Huomautettakoon, että ötökät maistuivat ihan miltä tahansa rapealta snäksiltä.

Bugeja.

Ruokamarket.

Sinne se sirkka meni!

Pitkästä ajasta huolimatta me emme paljon muuta täällä tehneetkään, sillä Vientianen visiittiämme määritti lopulta sairastelu, jonka myötä sairaalan kansainvälinen klinikka ja huoneemme seinät tulivat turhankin tutuksi. Ensin kävimme tutkituttamassa Pertun pitkittyneitä otsaontelo-oireita ja paria päivää myöhemmin Mariko vietiin tuktukilla testeihin korkean kuumeen ja lihassärkyjen vuoksi. Klinikka oli ihan jees: saatiin kohtalaisen asiantuntevaa ja hyvää palvelua englanniksi. Ei tullut lopulta kovin kalliiksikaan. Kahteen reissuun sisältäen kaikki lääkäripalkkiot, labratestit ja lääkkeet meni noin 50€. Mitään vakavaa ei kummallakaan lopulta ollut ja matkaa päästiin jatkamaan muutaman päivän (viikon? Mihin kaikki aika meni?) lepäämisen jälkeen.

Perttu lääkärin vastaanotolla.

Tässä nyt vielä mistä suunnilleen oli kysymys:

Perttu: Todennäköinen otsaontelon tulehdus, hoidettu pari viikkoa aiemmin antibiooteilla, mutta oireet palasivat eivätkä antibiootit enää auttaneet. Klinikalle mitattiin kuume ja otettiin verinäyte. Hoidoksi määrättiin telkkarin välttämistä, riittävää unta, hedelmämehuja ja ibuprofeiinia.

Mariko: Korkea kuume, lihassärkyjä lievää pahoinvointia. Epäilimme mm. malariaa ja dengue-kuumetta. Klinikalla mitattiin kuume ja otettiin verinäyte, jonka perusteella diagnosoitiin riketsia-infektio. Riketsian voi saada sydämettömän julman ja verenhimoisen mikroskooppisen toukan puremasta, joka on vastenmielisen, mutta vain vegetaatiota einehtivän punkin esiaste. Hoidoksi määrättiin doksisykliini-kuuri, parasetamoli+C-vitamiini -poretabuja ja kalsium+C-vitamiini -poretabuja kuumeen laskuun. Näillä rohdoilla yhdessä levon, hoivan ja kotiväen lääketieteellisen tuen kanssa vointi koheni normaaliksi muutamassa päivässä.

Pertun labratuloksia venaillessa otimme manikyyrit. Muistakee lapset aina sitten kysyä erikseen mitä kaikenmaailman tarrat maksavat.