Luang Prabang 5.-9.7.

Luang Prabang on matkaoppaiden ja monien muiden matkustajien mielestä Kaakkois-Aasian helmi, ihastuttava Laosin kulttuurinen ja hengellinen pääkaupunki, ainutlaatuisen arkkitehtuurinsa ja temppeliensä takia UNESCO-suojeltu restauroitu maailmanperintökohde.

Oliko meidän sallittua olla pitämättä Luang Prabangista?

Koska me emme pitäneet, emme varsinkaan aluksi ja lopultakaan emme kyllä olisi kovin kiinnostuneita menemään uudelleen. Luang Prabang on pieni, 22 tuhannen asukkaan kaupunki, ja sen turismi on räjähtänyt käsiin erityisesti Thaimaan turistirantoja murjoneen 2004 tsunamin jälkeen. Luang Prabang tuntui aluksi lähinnä suurelta resortilta, jossa kaikki infra ja työvoima palvelivat turismia. Kadulle katsoessa näkee enemmän vähäpukeisia turisteja kuin paikallisia (huomatkaa, että olemme sesongin ulkopuolella ja sadekaudella – emme todellakaan haluaisi olla mestoilla kun on oikea sesonki). Keskustan kaikki talot ovat guesthouseja, hotelleita, ravintoloita, kahviloita, hierontapaikkoja, matkamuistokauppoja tai matkatoimistoja. Eikä sellaisia ravintoloita tai kahviloita joihin paikallisilla olisi varaa mennä muuten kuin töihin – peruspalkka on muuten noin 100 dollaria kuussa työntekijöille. Ensimmäinen ajatuksemme oli lähteä äkkiä pois. Tämä ei tuntunut aidolta Laosilta, emmekä uskoneet oppivamme mitään paikallisesta elämästä.

Kun olimme ensin hieman pettyneinä kieltäytyneet kymmenen tuktuk-kuskin vesiputouskeikkatarjouksista (ensimmäinen kerta Laosissa kun meille pushattiin mitään) lähdimme järjestelmällisesti kyselemään guesthouseista huoneita eräältä kadulta, jonka Ben ja Elli olivat opaskirjastaan katsoneet – kadulla siis ei ollut yhtään mitään muuta kuin guesthouseja. Ben ja Elli ottivat ainoan vapaan huoneen, jonka sai 70 000 kipillä, ja me, sveitsiläiset ja Jule menimme vastapäiseen taloon, joka tarjosi siistin kahden hengen huoneen tuulettimella 80 000 kipillä. Henkilökunta jätti kyllä toivomisen varaa – asiakaspalvelu ja mukavana oleminen ei selvästikään kuulunut vastaanoton työnkuvaan.

Lähdimme etsimään lounasta porukalla. Totesimme kaikki lähistön ravintolat liian kalliiksi tai suljetuiksi, ja lopulta menimme marketille, jossa oli rivissä parikymmentä kojua, jotka kaikki myivät täsmälleen samoja asioita: täytettyjä patonkeja, kreppejä ja hedelmäpirtelöitä eli fruit sheikkejä eurosta ylöspäin. Vastapäisellä kadulla myytiin kojuista kevätkääryleitä 1000 kipillä eli 10 sentillä kappale. Päätimme syödä nyt sen verran, että selviäisimme iltaan ja night marketiin asti, josta piti saada halpaa safkaa. Näistä kojuista tulikin vakipaikkamme seuraaviksi päiviksi, erityisesti aamupalan hankintaan. Mariko löysi myös itselleen sopivan paikallisen herkun: kookos-riisipannukakkupallurat. Herkullista ja gluteenitonta! Setti maksoi 50 senttiä, ja näitä tuli popsittua joka päivä.

 

Riisipalloja, aiettä.

Voileipäkojut.

Lounaan jälkeen teimme kävelylenkin Luang Prabangin keskusniemellä. Kaikki apteekit olivat yllättävän heikosti varusteltuja, eikä lääkelaukkumme juuri täydentynyt. Ei pitäisi luulla, että joka maailman apteekista saa hydrokortisonia tai bepanthenia. Eivät ole kuulleetkaan.

Illalla suuntasimme night marketille, ensin syömään. Marketin viereisellä kujalla on ruokakojujen seassa rivi notkuvia buffetpöytiä, joista saa koota itselleen lautasellisen eurolla. Lihat tulevat päälle, esimerkiksi suuri grillattu kanavarras maksaa euron, kokonainen jokikala puolitoista tai pari. Iso pullo beerlaota on euron. Normaalisti me kiertäisimme buffetit kaukaa, mutta pöydissä kävi semmoinen kuhina, että uskoimme ruuan olevan turvallista. Ruoka oli ihan hyvää, mutta valitettavan kylmää vastagrillattua kalaa lukuun ottamatta. Vatsansa saa kyllä täyteen, ja ilahduttavasti myös hedelmät kuuluvat buffetteihin.

 

Kuninkaallisen palatsin pihalla oleva temppeli, jossa asustaa suurensuuri kullattu Buddha-patsas.

Mekong.

Luang Prabangin pääkatu.

Buffetpöytä marketilla - muut tiskit eivät ole vielä avanneet.

Night marketia varten pääkatu suljetaan liikenteeltä melko pitkältä matkalta ja katu täyttyy teltoista, joista paikalliset, erityisesti Hmong-heimon edustajat myyvät käsitöitä. On puuvillaisia hippivaatteita joka lähtöön, on tyynynpäällisiä, pussukoita, laukkuja, taidetta, muistikirjoja, paikallista teetä ja kahvia söpösti paketoituna, silkkihuiveja, puuvillahuiveja, pöytäliinoja, koruja, käärmeillä ja ötököillä täytettyjä laolao-pulloja ja vaikka mitä. Siinä missä Hanoin night market oli täynnä piraattikrääsää, täällä myytiin enemmän ja vähemmän laadukkaista materiaaleista taidokkaasti käsintehtyjä varsin ihastuttavia asioita. Mutta Hanoin night marketilla ostoksia tekivät paikalliset, täällä ihan vain ja ainoastaan turistit. Mekin hommasimme muutaman kevyen puuvillavaatteen, jotka ovat tarpeen pukeuduttaessa säädyllisesti kuumassa ilmastossa. Myyjien hyväksi on kuitenkin sanottava, että he eivät olleet lainkaan päällekäyviä, ja kuljeskelu marketilla oli ihan miellyttävää (Pertun kyyryyn pakottaneita matalia telttoja lukuun ottamatta).

Seuraavana päivänä nukuimme myöhään ja lähtiessämme brunssille löysimme Pertun kengästä lapun, jossa meidät kutsuttiin syömään perinteistä Lao barbequeta sveitsiläisten ja nuorten saksalaisten kanssa. Sheikin ja patongin syötyämme haimme myös home-made-jätskin eräästä kahvilasta. Mokkamanteli oli kieltämättä herkullista, ja epäilemättä oikeasti itsetehtyä. Luang Prabangissa lähes kaikki yritykset korostavat ekologisuuttaan ja paikallisuuttaan ympäristötietoisille matkailijoille. Kävelimme ympäri kaupunkia löytämässä hieman aitoakin elämää ja toteamassa, että kaikki nähtävyydet ovat suhteellisen kalliita. Päätimme kuitenkin käydä Luang Prabangin kansallisessa museossa, sillä janosimme lisää tietoa Laosista heidän omasta näkökulmastaan. Museo maksoi 30 000 kippiä sisään, ei opiskelija-alennuksia – tai kuten täällä sanotaan, same same. Museo oli suuri pettymys. Se olikin vain Luang Prabangin vanha kuninkaallinen palatsi museoituna. Siellä oli tuskin mitään historiatietoa. Opimme vain, että kuninkaallisiksi Luang Prabangin kuninkaalliset olivat eläneet varsin pröystäilemättömästi ja suosineet paikallista käsityötä vaatteissaan ja huonekaluissaan. Laosin pääkaupunki siirrettiin Vientianeen jo 1563, mutta kuninkaan hovi asusti Luang Prabangissa vuoteen 1975, kommunistien valtaanpääsyyn saakka. Viimeinen kuningas kuoli hämärissä olosuhteissa, ja kommunistit museoivat palatsin.

Satoi rankasti, joten me suuntasimme läheiseen hierontapaikkaan. Perinteisen lao-hieronnan sai tunniksi 40 000 kipillä, ja pitihän meidän sellainen kokea. Meitä paineltiin ja väänneltiin joka suuntaan, ja jossain vaiheessa onneksi pienet hierojatytöt kiipesivät polvilleen reisien ja pakaroiden päälle. Tytöt tuskin olivat kovin syvällisesti anatomiaan ja tekniikoihin perehtyneitä, ja kokemus oli hivenen väkivaltainen. Välillä jännitti, että meneeköhän joku paikka vahingossa rikki. Thaihieronta ja lao-hieronta ovat varsin samankaltaisia, mutta lao-hierontaan sisältyy tapa käyttää mentoliöljyä hieronnan tehostajana. Myös Ben ja Elli kävelivät sisään samaan hierontapaikkaan ennenkö meidän sessiomme oli ohi.

Lyhyen lepäilyn jälkeen lähdimme illallistamaan joen rantaan Lao BBQ –ravintolaan. Matkan taitoimme sveitsiläisten ja saksalaisten vuokraamilla pyörillä. Ben ja Elena lainasivat meille toista pyöräänsä ja Mariko pääsi pitkästä aikaa tarakalle, joka kylläkin oli mukavasti pehmustettu kyysäilytarkoituksiin. Pöydän keskellä oli tulipesä, johon hiilimestari lastasi tulisia hiiliä. Tulipesän päälle asetettiin alumiinista valmistettu pannu, joka oli keskeltä kupera ja reunoilta korotettu niin, että reunaan jäi vallihauta keiton rakentamista varten. Tilasimme kuudelle hengelle yhteensä kolme settiä (yksi setti oli lajitelma lihaa, pari kananmunaa, hieman tofua ja iso lajitelma vihanneksia, yrttejä ja mausteita). Vallihauta täytettiin liemellä ja pannun keskelle asetettiin pala läskiä ja grillaushommat aloitettiin. Touhu oli mukavaa ja ruoka herkullista. Paistonesteet valuivat keittonesteeseen, jossa munat, tofut ja monet kasvikset kypsyivät. Ruokaa oli kylliksi ja kaikki olivat hyvin tyytyväisiä. Hintakaan ei ollut kummoinen: yksi grillisetti maksoi 50,000kippiä eli noin 5€ ja siitä riitti kahdelle nälkäiselle matkalaiselle.

 

Lao BBQ.

Maittavan illallisen jälkeen lähdimme katsastamaan Utopian – baarin, ravintolan ja chillailupaikan, joka Luang Prabangissa reissaavan on vissiinkin koettava. Paikka oli kyllä varsin hieno. Tarjolla oli musaa, juomia ja ruokia länsimaiseen makuun, paljon reissaajia ja chilli tunnelma, vaikkakaan mesta ei se halvin vaihtoehto olekaan, ja siellä ei kyllä tule tapaamaan ketään paikallista tarjoilijoita lukuun ottamatta. Not our cup of tea. Istuskelimme tunnin verran keskustellen niitä näitä ja lähdimme suuntaaman guesthousea kohti. Seuraavana aamuna tarkoituksemme oli näet herätä aikaisin aamulla katsomaan auringonnousua temppelikukkulalta ja todistaa tämän jälkeen almujen antamista kadulla. Sovimme myös lähtevämme porukalla tsekkaamaan läheistä vesiputousta klo 7:00.

Aamulla heräsimme kolmesti. Klo 4:00 toteamaan, ettei varmaan kuitenkaan jaksa kiivetä kukkulalle, kun on pilvistä, klo 5:00 katsomaan munkkien joka-aamuista almujenhakua ja klo 6:00 aamiaiselle, jotta olemme valmiita lähtemään vesiputoukselle klo 7. Almujen annon todistaminen mainitaan kaikissa Laosin oppaissa ja on ehdottomia Luang Prabangin vetonauloja. Täytyy kuitenkin sanoa, että meininki on kohtalaisen perseestä. Buddhalaisen munkin tulee elää almujen varassa ja tätä tarkoitusta varten munkit keräävät ruokaa ympäri Laosia aamuvarhaisella. Toimitus on paikallisille äärimmäisen pyhä ja almujen antaminen otetaan todella vakavasti. Valitettavasti turistien takia homma on Luang Prabangissa (Laosin buddhalaisuuden keskuksessa) vastenmielistä katseltavaa. Monet menevät ottamaan kuvia kiusallisen lähelle tai osallistuvat rituaaliin, koska kokevat sen hauskaksi tai haluavat saada siistit ja autenttisen näköiset kuvat. Tämä on todella töykeää sekä munkeille että toimitukseen hartaasti suhtautuville paikallisille, jotka saapuvat Luang Prabangin kaduille kaukaakin lähikylistä antamaan munkeille rakkaudella kokattua safkaa. Lisäksi opportunistiset katumyyjät myyvät turisteille usein ravintoloista yli jäänyttä riisiä annettavaksi almuina ja monien munkkien sanotaankin sairastuneen saamastaan ruuasta. Kuulimme, että munkit Luang Prabangissa haluaisivat lopettaa perinteen noudattamisen, mutta hallitus painosti munkkeja jatkamaan uhaten tarvittaessa korvata munkit jollain muulla porukalla joka puetaan heidän kaapuihinsa. Tämä siis siksi että almujen anto on merkittävä vetonaula Laosin turismille. Ei hyvä meininki siis. Almuja annetaan kaikkialla Laosissa ja suositamme kokemamme pohjalta perehtymään tähän rituaaliin kunnioittavalla tavalla jossakin muussa lokaatiossa.

 

Tak Bat, eli almujenanto. Jotkut munkkinoviisit ovat hyvin nuoria.

And the magic is gone. 

Otimme munkkisafarin vilkaisun jälkeen vielä pienet nokoset, heräsimme, pakkasimme, söimme aamiaista ja lähdimme muiden messiin tuktukilla kohti alueen kuuluisinta vesiputousta, Kuang Si:ta, noin 30 kilometrin päähän. Kätevästi kastuimme jonkin verran jo matkalla, sillä satoi kaatamalla ja tuktukimme ei ollut erityisen vesitiivis. Saimme seitsemän hengen porukallemme neuvoteltua edestakaisen matkan 30 000 kippiin lähtijää kohden. Saavuimme perille yhdeksän aikoihin, eikä mestoilla ollut vielä muita turisteja.

Lyhyellä matkalla parkkipaikalta vesiputoukselle on karhujen pelastuskeskus, jossa asutetaan isoksi kasvaneita pelastettuja karhunpentuja. Karhuja ei voi helposti palauttaa luontoon, jos ne eivät ole oppineet selviytymistaitoja emoltaan. Karhukeskuksessa niille on yritetty järjestää mahdollisimman tilavat ja mukavat oltavat. Karhujen salametsästys on Kaakkois-Aasiassa yleistä, sillä jotain niiden sisälmyksistä saatavaa asiaa käytetään rohtona kiinalaisessa lääketieteessä – vaikka synteettisesti tuotettu vastine on ihan yhtä tehokasta.

 

Karhut chillaamassa.

Itse vesiputous oli paljon siistimpi kuin olimme odottaneet – onhan noita vesiputouksia nyt nähty vaikka missä. Mutta tämäpä oli suorastaan luonnon muokkaama kylpyläresortti! Putous on monitasoinen, ja siellä on useita lampia, joissa voi uida. Lammissa on kauneusliikkeistäkin tuttuja nibble fishejä, joita mekin Guilinissa testasimme, eli pikkukaloja jotka syövät iholta kuollutta solukkoa. Me kiipesimme vesiputouksen päälle, liukastelimme takaisin alas ja pulikoimme kokonaan itsellemme saamassamme altaassa kirkkaassa turkoosissa vedessä. Vesi oli ihanan viileää, ja kokemus oli kokonaisuudessaan erittäin virkistävä. Aamupäivän kuluessa paikalle alkoi valua tasaisesti turisteja, ja me lähdimme yhdentoista jälkeen parkkipaikan ravintolaan syömään lounasta, josta huristelimme takaisin kaupunkiin.

 

Iltapäivällä löysimme ensimmäisen kunnon kahvin, Delilahista (sama mesta kuin Nong Kiawissa). Olemme kuulleet lao-kahvista paljon hyvää, mutta toistaiseksi kahvit ovat vietnamilaisiin versioihin verrattuna olleet lähes poikkeuksetta pettymyksiä. Istahdimme varsin uskottavan näköisen vanhemman, pitkätukkaisen ja tatuoidun, alun perin uusseelantilaisen mutta 30 vuotta tien päällä olleen Rickin pöytään. Lopulta keskustelimme (tai Rick puhui ja me kuuntelimme) monta tuntia alkaen Lähi-Idän levottomuuksista päätyen maailmaa kontrolloivaan Illuminati-salaliittoon. Keskustelu ei ollut ihan niin absurdi kuin nyt ehkä oletatte, Rick tiesi asioista paljon ja oli tehnyt taustatyönsä. Lopulta hän ennusti Yhdysvaltain dollarin romahtavan vuoteen 2017 mennessä ja maailman ajautuvan (suunnitellusti) historian suurimpaan rahoitusmarkkinakriisiin, jonka seurauksena suurin osa valuutoista romahtaa. Kannattaa kaivaa arvometalleja säilöön mökkipihalle.

Sitten kiirehdimme illallistamaan viimeistä kertaa ”perheemme” kanssa kivaan ja edulliseen pikku lao-ravintolaan, Same Sameen. Vanhempi saksalainen pariskunta lentäisi seuraavana päivänä Bangkokiin, josta he lähtisivät takaisin töihin. Myös muut hajaantuivat: sveitsiläiset lähtivät Phonsavaniin, Ben ja Elli Chiang Maihin, me Viantianeen, Jule Saiyabouryyn, ja Benjamin ja Lucie olivat vasta saapuneet Luang Prabangiin. Ravintola tarjoili nollaseiskan laolao-pulloja hämmästyttävään 10 000 kipin kappalehintaan, ja me nostimme maljan jos toisenkin.

Seuraavana aamuna me teimme viime hetken päätöksen olla ottamatta yöbussia Vientianeen, ja jäimme vielä yhdeksi yöksi ottaen aamubussin. Päivän lorvailimme kahviloissa kannettavamme kanssa ja pohdimme tulevaa reittiämme. Hieman ennen viittä suunnistimme Big Brother Mousen, voittoa tuottamattoman lukutaitoa edistävän paikallisjärjestön pieneen kauppaan. Siellä myytiin kaksikielisiä kirjoja (lao-englanti), ja mekin ostimme pienen oppaan paikallisten markettien saloihin. Kaupassa järjestetään myös päivittäin kaksi parin tunnin sessiota, jossa turistit voivat tulla keskustelemaan paikallisten englantia opettelevien nuorten kanssa englanniksi. Paikalle tulikin todella paljon molempia osapuolia. Ilmeisesti nyt oli kuitenkin erityinen turistiryntäys, sillä paikalla oli jonkinlainen kouluryhmä englantilaisia teinejä. Kaikille riitti kuitenkin muutama paikallinen keskustelukaveriksi.

 

Mariko tapaa keskustelukavereita.

Kokemus oli ainutlaatuinen ja erittäin arvokas meille. Opimme valtavasti. Mariko jutteli parin tunnin aikana neljän eri pojan kanssa, joiden englanninkielentaito, ikä ja tausta vaihtelivat huomattavasti. Ainoa yhteinen nimittäjä oli, ettei kukaan oikeastaan ollut paikallinen, vaan he olivat tulleet kylistään kaukaakin kaupunkiin oppimaan englantia vaihtelevan pituiseksi ajaksi. He asuivat kavereiden luona tai dormeissa, ja osa oli löytänyt työpaikan joilla rahoittaa oleskelu, osa ei. Heidän suhtautumisensa turismiin oli yllättävänkin positiivinen, ja monet toivoivat työskentelevänsä turismin parissa tulevaisuudessa. He tahtoivat esitellä kyliään ja kulttuuriaan ulkomaalaisille. Perttu puhui saman Hmong-pojan kanssa koko ajan. Hän tahtoi presidentiksi, ja arvioi englanninopiskelun olevan tärkeä askel, jotta pääsisi työskentelemään hallitukselle. Hänellä oli 9 sisarusta, isä oli kylän shamaani ja jokin aika sitten he olivat siirtyneet viljelemään riisin sijasta kumia.

Erittäin palkitsevan session jälkeen lähdimme marketille syömään illallista ja testaamaan paikallisen makkaran, ja törmäsimme Shanghaista lähdön jälkeen reissumme kolmanteen suomalaiseen istuttuamme safkoinemme hänen kanssaan samaan pöytään marketilla. Hänkin oli Aalto-yliopistossa töissä, nyt matkalla vaimonsa kanssa. Me lähdimme pakkaamaan kamojamme ja valmistauduimme nousemaan kuudelta aamulla haettavaksi varaamaamme VIP-bussiin, joka ei ollut juurikaan paikallisdösää kalliimpi.

Mainittakoon että kaduimme valintaamme heti bussiin päästyämme. Olo oli kuin karjalaumalla tollonnäköisten turistien keskellä, eikä matka ollut yhtään mikään kokemus. Onneksi ne melkein kaikki jäivät pois Vang Viengissä, jonka me olimme päättäneet skipata pelätessämme sen olevan vielä pahempi turistirysä kuin Luang Prabang. Me halusimme löytää aidomman Laosin.

 

Päheä temppeli, jossa on ainutlaatuiset seinämaalaukset.

Paljon lohikäärmeitä.

Luang Prabangin morning market.