Nong Khiaw 4.-5.7.

Nong Khiawiin saapuessamme puhelinverkkokin viimein ilmestyi, ja Mariko sai lähetettyä siskolleen Susannalle (terveisiä!) auttamattoman myöhästyneet synttärionnittelut.

Kun reput saatiin lopulta purettua laiturille (betoninen portaikko) alkoi majoituspaikan etsintä. Kävelimme isolla porukalla suurta betonisiltaa Nam Oun yli ja majoituimme joelle katsoviin bungaloweihin, joissa oli myös wifi. Olimme jälleen täysissä yhteyksissä ulkomaailmaan. Majoittumisen jälkeen Pertun haavat tutkittiin tarkemmin, pestiin, desinfioitiin ja sidottiin. Haavat eivät olleet kovin syviä, mutta päätimme hoitaa homman huolellisesti himaan – tropiikissa paranemiset joskus pitkittyvät ja pienetkin haavat voivat johtaa pitkään märkimis- ja tulehduskierteiseen.

Ensiapulaukun sisältö tuli tarpeeseen - ei olla muuten löydetty sideharsotaitoksia täydennykseksi.

Liikkeelle päästyämme kävimme syömässä läheisessä ravintolassa paikalliset herkulliset kala-annokset, jonka jälkeen menimme levyttelemään bungalowiimme. Illalla lähdimme syömään koko köörin voimin läheiseen intialaiseen. Päätimme tilata paljon annoksia ja jakaa ne keskenämme, joka johti lähes absurdin demokraattiseen annostenvalintaproessiin. Kesti pitkään, että saimme edes päätettyä millä menetelmällä annoksista päätettäisiin. Loppujen lopuksi curryt, leivät, riisit, lassit ja fruitshaket saatiin tilattua. Tilauksen jälkeen 8 hengen illallisseurueemme sai kuitenkin seurakseen ensin vanhemman saksalaisen pariskunnan ja myöhemmin vielä Julen ja sattumalta paikalle sattuneen Tomin, jonka kanssa olimme vaihtaneet pari sanaa Muang Ngoissa ja joka oli ollut kanssamme samassa veneessä. Otimme kaikki avosylin vastaan illalliskööriimme, mutta arvioimme tilauksen täydentämisestä koituvan turhaa vaivaa. Kun yllättävän pienet annokset lopulta saapuivat tilanne oli stressaava: ruokaa oli aivan liian vähän meidän 50% paisuneelle porukalle, joten oli otettava mitä sai kuitenkin huomioiden muiden tarpeet riittävällä epäitsekkyydellä. Kukaan ei tainnut oikein saada tarpeekseen ja pöydästä noustiin lopulta hieman kummallisessa mielentilassa.

Pyykit kuivumassa bungalowin parvekkeella. Sillan toisella puolella on varsinainen Nong Kiawin kylä.

Lähdimme porukalla sillan toiselle puolelle Delilah-nimiseen hostelli-kahvilaan katsomaan dokumentteja. Matkalla kävimme hakemassa pienestä apteekista desinfiointiainetta Pertun haavojen hoitoon, ja kielimuurista huolimatta saimme lopulta muutaman yrityksen jälkeen jodia. Delilahissa monet nauttivat jälkiruuaksi talon kuuluisaa kaakaota ja suklaakookospalloja. Länkkäriomistaja oli ollut jo laittamassa paikkaa kiinni, ja yllättyneen ilahtuneena esitti meille kaksi kriittistä dokumenttia: The Most Secret Place on Earth CIA:n salaisesta sodasta Laosissa ja toinen siihen osallistuneiden nykyisestä ahdingosta. Hän kertoi, että toisen dokumentin näyttämistä viranomaiset eivät katso hyvällä, ja kolmatta, meiltä katsomatta jäänyttä dokkaria varten hän kääntää telkkarin toiseen suuntaan, pois ikkunasta. Seuraisi ikävyyksiä, jos sen näyttämisestä saataisiin tietää.

Nong Kiaw ja auringonlasku.

Laosin lähihistoria on hyvin mielenkiintoinen (vaikkakin surullinen, vihastuttava ja verinen). Suositammekin esimerkiksi tämän wikipedia-artikkelin läpiskimmailua kiinnostuneille, vaikka se on silmiinpistävän länsimyönteinen sävyltään. Tässä on myös katsomamme dokkarin alkupää, loppukin löytynee youtubesta.

Laos julistettiin Vietnamin konfliktin alla neutraaliksi 1954 Genevessä. Laosin oli siis määrä jäädä sodan ulkopuolelle. Laosin läpi itäisissä viidakoissa kulki kuitenkin legendaarinen Ho Chi Minh Trail (jota pitkin Pohjois-Vietnamin sotilaat ja tarvikkeet liikkuivat), joka veti Laosin mukaan konfliktiin. Salassa omilta kansalaisiltaan ja koko maailmalta CIA rakensi Laosiin salaisen lentotukikohdan ja koulutti 30,000 sotilaan armeijan vuoriheimolaisista (lähinnä Hmongeista). Tämän pienen armeijan oli yhdessä massiivisen ilmatuen kanssa määrä katkaista Ho Chi Minh Trail. Vuosien 1964 – 1973 välillä Itä-Laosiin pudotettiin yli 2 miljoonaa tonnia pommeja – yksi pommitusmissio vaihtelevalla määrällä räjähteitä kahdeksan minuutin välein yhdeksän vuoden ajan. Laos onkin väkilukuun suhteutettuna maailman pommitetuin valtio. Kokonaisia heimoja ja sivilisaatioita katosi maan päältä amerikkalaisten pommitusten aikana ja valtavat alueet ovat vielä tänäkin päivänä räjähtämättömien ampumatarvikkeiden saastuttamia. Noin 200 ihmistä kuolee tai haavoittuu joka vuosi, kun riisipellolla kuokka osuu rypälepommiin tai elääkseen sodasta maastoon jäänyttä romumetallia keräävällä käy huono tuuri. Ho Chi Minh Trailia ei kuitenkaan koskaan saatu katkaistuksi järjenvastaiseksi paisuneesta pommituksesta huolimatta.

CIA:n operaatio meni lopullisesti reisille, kun pommituksista suuttuneiden laolaisten keskuudessa kommunistisen siiven kannatus nousi ja kommunistinen Pathet Lao voitti Laosin sisällissodan. Uusi kommunistinen hallinto päätti hävittää väärällä puolella taistelleet Hmongit viimeistä ihmistä myöten. Amerikkalaiset pakenivat Laosista ottaen mukaansa Hmong-joukkojen johtajia ja näiden perheitä, mutta evakuointeja ei ehditty viedä loppuun. Kymmenet tuhannet Hmongit jäivät Laosiin raa’an ihmisjahdin armoille. Monet pakenivat Thaimaahan (Hmongit eivät ole oikeen kelvanneet Thaimaahankaan ja monet on pakkosiirretty takaisin Laosiin, josta he ovat taas karanneet Thaimaahan jnejne), monet piiloutuivat viidakkoon, monet pakenivat jenkkeihin. Toinen katsomistamme dokumenteista oli kuvattu 2002. Siinä amerikkalainen toimittaja menee tapaamaan viidakossa piilottelevia Hmongeja. Kuvaushetkellä Hmongit olivat olleet piilossa 30 vuotta. He olivat aivan totaalisen paskana henkisesti ja fyysisesti. 30 vuotta viidakossa ilman kunnon safkaa, asumuksia tai tarvikkeita – kokoajan liikkeellä. Suurin osa heistä ei ollut edes syntynyt sisällissodan aikaan. Kuitenkin heitä metsästettiin – tavoite oli edelleen tappaa heistä jokainen. Tilanne on edelleen päällä ja ihmisjahti jatkuu. Tässä on yksi lehtijuttu vuodelta 2010. 

Suurin osa ”perheestämme” päätti jatkaa matkaa seuraavana aamuna, ja luettuamme netistä ensimmäisen bussin lähtevän klo 9, sovimme tapaavamme kahdeksalta. Muut lähtivät katsomaan jalkapalloa, ja me lähdimme parantelemaan Perttua. Seuraavana aamuna me olimme hieman myöhässä, kuten yleensä, ja saavuimme respaan kymmentä yli kahdeksan. Olimme hieman hämmentyneitä siitä, ettei ketään näkynyt. Jos kiire oli kova, olisivat nyt edes tulleet koputtamaan ovellemme! Me luovutimme avaimemme ja maksoimme yömme, ja hetikohta ohi pyyhälsi tuktuk matkalla bussiasemalle. Nousimme kyytiin, josta maksoimme 5000 kippiä lärvi. Viiden minuutin päästä olimmekin jo bussiasemalla, eikä ketään tuttua näkynyt sielläkään. Lipputiskiltä kuulimme, että bussin oikea aikataulu olikin lähteä klo 8.30, mutta se oli jo tullut täyteen ja lähtenyt. Arvelimme muiden ehtineen siihen ja ostimme itsellemme liput kymmenen bussiin 40 000 kipillä (tosin lipunmyyjä varoitti, että bussi voisi lähteä vasta yhdeltätoista jos se ei tulisi aiemmin täyteen). Taivalsimme takaisin kylän keskustaan syömään aamiaista, sillä lähempää bussipysäkkiä ei löytynyt aamiaista tarjoavia avoinna olevia paikkoja hedelmäkojuja lukuun ottamatta.

Saavuimme takaisin bussiasemalle varttia vaille kymmenen ja huomasimme sahramin värisiin kaapuihin pukeutuneiden munkkinoviisien valloittaneet parhaat mestat pikku bussin etuosasta, ja lähes jokaisella muullakin penkillä oli jonkun matkatavarat. Istahdimme ainoalle vielä vapaalle penkkiparille. Perttu kävi heittämässä tavaramme dösän katolle ja auttoi lyhyenläntiä paikallisnaisia nostamalla heidänkin laukkunsa ja muuta kyytiin tulevaa satunnaiselta vaikuttavaa tavaraa katolle kiivenneelle kuskille. Bussi oli suunnilleen kymmeneltä meidän mielestämme silminnähden täynnä, mutta emme lähteneet vielä puoleen tuntiin. Tulipahan todistettua vääräksi se nettihuhu, etteivät mukavuudenhaluiset laolaiset täyttäisi busseja enemmän kuin virallista kapasiteettia oli.

Miten lyhyet laolaiset oikein pärjäävät keskenään kattoviritystensä kanssa?

Noin varttia yli kymmenen paikalle kurvasi tuktuk kyydissään loput perheestämme, paitsi Lucie ja Benjamin, jotka olivat päättäneet chillata Nong Kiawissa pidempään. Bussista ulospääsy oli jo hankalaa, joten juttelimme ikkunan kautta. Kävi ilmi, että emme olleet huomanneet oven alta sujautettua lappua, jossa kerrottiin lähtöä myöhäistetyn eilisillan futisbaarin pitäjän suosituksesta. Muut olivat tähdänneet tulevansa samalla bussilla kuin mihin me olimme päätyneet, mutta eivät enää mahtuneet siihen ja odottelisivat seuraavaa ilmeisesti noin 45 minuuttia. Heidän bussinsa paljastui minibussiksi, joihin ei sitten juuri muita mahtunutkaan. Meidän dösämme kaarsi ulos pihasta kyydissään me, toinen länkkäripariskunta, munkkinoviisit ja paikallisia – sekä penkin alle sijoitettu pieni possu.

Matkalla bussi pysähteli huomattavan usein, kun henkilökunta hoiti erinäisiä bisneksiä ja otti jo ylitäyteen kulkuneuvoon lisää matkustajia melko lyhyille välimatkoille. Vaikka köröttelimme mutkaisia pikku vuoristoteitä, kukaan ei onneksi tällä kertaa oksentanut bussissa. Loppumatkasta heitimme munkkinoviisit luostariin ja kun lopulta saavuimme Luang Prabangin pohjoiselle asemalle, löysimme perheemme jo paikan päältä. Pertun autettua jälleen purkamaan kamat bussimme katolta kömmimme samaan tuktukiin ja suuntasimme noin neljän kilometrin päähän keskustaan. Mainittakoon, että tuktuk-matkat bussiasemalta kaupunkeihin vaikuttavat olevan poikkeuksetta riistohintaisia mihin tahansa muuhun matkaan verrattuna. Me pulitimme 20 000 kippiä jokainen muutaman kilsan matkasta, eli viimeinen osuus tuli suhteessa todella kalliiksi. Jostain syystä Laosissa on periaatepäätös olla rakentamatta bussiasemia keskustoihin, toisin kuin muualla maailmassa on tapana.

Tuktukin kyydissä matkalla keskustaan. Vasemmalta vanhempi saksalainen parikunta Uther ja Friedemann, Melissa, Elli, kuski, Benin käsi, näkymättömiin hautautunut Joel ja Jule.