Älä huku hiekkaan: Muang Ngoi Neua 1.7.

Aamulla 11 hengen porukkamme ja muutamat lokalit ahtautuivat kapeaan jokiveneeseen ja aloimme körötellä viidakon reunustamaa Nam Ou –jokea alavirtaan. Näin suurella porukalla matkan hinta laski 100 000 kippiin per nassu. Kaikille ei riittänyt penkkiä, mutta matka sujui mukavasti ilmankin. Maisemat olivat näkemisen arvoiset ja pitkällä ja kapealla jokiveneellä matkaaminen mukavan chilliä. Välillä kastuimme eturivissä, kun kuski luovi pienten koskien läpi. Matkalla näimme pikkuruisia kyliä, lapsia uimassa joessa ja pari suurta ruostunutta hiekanerottelulauttaa, joiden kanssa kuskimme vaihtoi hyödykkeitä.

Perttu auttoi työntämään, kun kuski ajoi karille.

Iltapäivällä veneemme lipui Muang Ngoi Neuaan, muutaman sadan asukkaan kylään, jonne ei mene tietä. Ainoa tapa saavuttaa mesta on siis vesiteitse Nam Outa pitkin. Ryhmämme jakaantui muutaman eri guesthousen bungaloweihin, jotka olivat käsittämättömän halpoja – me maksoimme kahden hengen bungalowistamme, eli puisesta/bambuisesta pikku mökistä, 30 000 kippiä yöltä. Riippumatto, hyttysverkko, terassi ja oma kylppäri kuumalla vedellä sisältyivät hintaan. Paikassa ei ollut wifiä, mutta omistaja kertoi ylpeänä että hänellä oli ympärivuorokautinen sähkö. Vielä muutama vuosi sitten sähköä oli saatu generaattoreilla vain neljä tuntia päivästä. Olimme edelleen puhelinverkon ulottumattomissa, eivätkä kylän kaupat myyneet paikallisia sim-kortteja.

Meidän lisäksemme kylässä oli ehkä kymmenisen muuta matkaajaa, jos sitäkään. High seasonilla kylässä kuhisee ja huoneiden hinnat kolminkertaistuvat, mutta nyt saimme kylän lähes kokonaan itsellemme. Paikalliset kylässä eivät juuri välittäneet meistä, vastasivat tervehdittäessä, eikä kukaan yrittänyt koskaan myydä meille mitään, vaikka kylässä olikin ravintoloita ja matkanjärjestäjiä. Kylää ympäröivät kauniit vuoret ja riisipellot, ja lyhyen trekkimatkan päässä oli vielä paljon pienempiä kyliä, joissa niissäkin olisi voinut yöpyä – kymppitonnilla kahden hengen huoneessa. Kylän läheisyydessä oli yksi luostari, jossa pojat saavat hengellistä kasvatusta. Näimmekin muutaman kerran munkkien kävelevän teillä.

Muang Ngoi Neua.

Saapumispäivänämme emme juuri tehneet muuta kuin söimme ja ostimme pullon laolaota, eli paikallista riisiviskiä, Benin, Elenan, Lucyn ja Benjaminin kanssa, ja viritimme oman kahden hengen riippumattomme bungalowimme oman verkon tilalle.

Hammock!

Vihdoin ja viimein! On tunnustettava, ettei double-size riippumatossa kyllä kahdestaan ole erityisen mukavaa hengata pitkiä aikoja, mutta yksin se on uskomattoman chilli! Otimme siinä nokoset jos toisetkin. Illallistimme yhdessä uuden perheemme kanssa bungalowimme viereisessä ravintolassa. Jotkut jäivät vielä katsomaan yhdeltätoista paikallista aikaa alkavaa jalkapallopeliä, mutta muut menivät nukkumaan muun kylän kanssa. Yleisesti kaikki melu on kielletty puoli yhdentoista jälkeen, sillä paikalliset menevät aikaisin nukkumaan ja heräävät todella aikaisin, ja bambuseinien äänieristys on mitätön. Kylässä on myös pukeuduttava peittävästi paikallista kulttuuria kunnioittaen. Laosiin on siis turha tulla hakemaan rusketusta muualle kuin kasvoihin.

Heräsimme seuraavana päivänä aikaisin nauttimaan isolla porukalla edukasta ja varsin runsasta 25,000 kipin buffet-aamiasta. Oli jugurtit ja hedelmät, pannarit, french toastit ja fried ricet. Ainoa pettymys oli laiha ja pahanmakuinen kahvi, joka valmistettiin samalla tyylillä kuin me kotona irtoteetä, liottamalla puruilla täytettyä siivilää kuumassa vedessä. Aamiaisen jälkeen otimme laolaisittain chillisti ja menimme takaisin nukkumaan. Levyttelyä jatkettiin pitkälle päivään. Perttu kävi nuoremman saksalaispariskunnan (Ben ja Elena) kanssa lounaalla Marikon jatkaessa levyttelyä riippumatossa.

Iltapäivällä vedimme trekkibuutsit jalkaan ja lähdimme Benedictin ja Elenan kanssa tsekkaamaan parin kilsan päässä olevaa luolaa. Perillä maksoimme 10,000kipin pakollisen maksun, jolla tuetaan lähialueiden rakennusprojekteja ja marssimme sisään luolaan. Tallustelimme luolassa taskulampun valossa niin pitkälle kuin uskalsimme palaten lopulta takaisin suuaukolle. Harmiksemme oli alkanut sataa rankasti, joten jäimme luolaan pitelemään sadetta samaan aikaan paikalla olleen hollantilaispariskunnan kanssa. Luolassa oli myös kirkasvetisiä altaita, joihin Perttu melko pitkän empimisen jälkeen tutustui lähemmin alastonuinnin muodossa. Ben lainasi ystävällisesti otsalamppuaan, jolloin molemmat kädet vapautuivat uintitarkoituksiin. Kokemus oli todella päräyttävä; vesi oli kirkasta, kylmää ja altaat olivat yllättävän syviä. Katto oli matalalla ja hengitysäänet kaikuivat luolien seinillä. Altaita oli kaksi, joista toinen oli kivipohjainen ja pieni toisen ollessa suurempi ja hiekkapohjainen. Tässä jälkimmäisessä pulikointi on ehdottomasti siisteimpiä juttuja, joita Perttu on tehnyt.

Luolareissun jälkeen pohdimme matkan jatkamista lähistöllä olevaan kylään, mutta kelloa katsoessamme totesimme ajan loppuvan kesken. Olimme nimittäin sopineet menevämme nauttimaan isolla porukalla buffet-illallista aamiaiselta tuttuun paikkaan. Illallinen maksoi niin ikään 25,000kip per nuppi, mutta ei ollut aamiaiseen verrattuna ihan yhtä hyvä diili. Safkaa oli reilusti ja monta sorttia, mutta se oli kotiruokamaista, vähän tylsää ja mautonta. Illallisen jälkeen painuimme pehkuihin.

Seuraava aamu alkoi jälleen maittavalla buffet-aamiaisella jo hyvin tutuksi tulleessa ravitsemusliikkeessä (jota muuten pyörittää ruotsalainen nuorimies ja hänen paikallinen vaimonsa, joka oli aiemmin bilehile mutta nyt kolmen muksun äiti ja yksi kylän matkailuyrittäjistä). Aamiaisen jälkeen menimme jälleen takaisin nukkumaan – se nyt vaan on hyvä idea. Iltapäivällä vedimme jälleen trekkibuutsit jalkaan. Tällä kertaa kohteena oli näkemättä jäänyt kylä. Menomatkalla kylään satoi ajoittain, johon olimme tietysti hyvin varautuneita. Kastumiselta ei kuitenkaan voitu välttyä, nimittäin polku kylään oli kahdesta kohdasta veden vallassa. Ritarillisuudestaan tunnettu Perttu luonnollisesti kantoi Marikon vesiesteiden halki. Polku päättyi riisipellon viereen, josta matkaa jatkettiin riisipeltoja erottavia savisia seiniä pitkin. Näkymät olivat mielettömän hienot. Vuoret heijastuivat kauniisti vetisistä riisipelloista, laolaiset maanviljelijät keräsivät riisiä ja työstivät peltojaan ja tuhannet pikkusammakot, linnut ja hyönteiset järjestivät loppumattoman wild-life shown. Perille päästyämme söimme kylän ravintolassa makoisat fried ricet ja kävelimme kylän halki. Teimme kylässä muutaman pienen ostoksen ja hämmästelimme, miten kellään kylässä ei tuntunut olevan vaihtorahaa. Ilmeisesti kylä on varsin omavarainen, eikä rahaa arkisessa elämässä juuri tarvita. Kylässä ei näin sadekaudella myöskään käy kovinkaan paljon turisteja, vaikka siellä yksi majatalo olikin.

Ihastelimme kylän leikkiviä lapsia, bambutaloja ja chilliä atmosfääriä aikamme ja lähdimme paluumatkalle. Sade oli historiaa ja aurinko paistoi kävellessämme takaisin. Maisemat olivat järjenvastaisen upeat – jouduimme moneen otteeseen pysähtymään ihan vain katselemaan ympärillemme, sillä kävellessä näkimet oli suunnattava jalkoihin, jottei kapealta ja liukkaalta savikaistaleelta humpsahtaisi riisipeltoon. Ylitimme vesiesteet tutulla menetelmällä ja pian olimmekin jo takaisin tutulla tiellä. Reissun ikävin tapahtuma oli tuntemattomaksi jääneen suurehkon mustan hyönteisen vihainen pisto Marikon keskisormeen. Purema ei kuitenkaan lopulta ollut sen vaarallisempi, vaikka kipu olikin alkuun todella kova. Bungalowille päästyämme huolsimme itsemme ja saviset kenkämme kondikseen ennen siirtymistä illalliselle muun porukan kanssa.

Seuraavana aamuna nappasimme jokilaivan Nong Khiawiin tunnin matkan päähän. Sateiden vuoksi Nam Oun pinta oli noussut ja osa venelaiturista oli ruskean veden alla ja betoninen laituri osittain näkymättömissä. Tämä yhdistettynä Pertun feikkicrocsien olemattomaan pitoon aiheutti reissun ensimmäisen onnettomuuden liukastumisen johtaessa laiturilta putoamiseen. Sinänsä hassun tapahtuman jälkeen huomattiin, että betoninen reuna oli ikävästi raapaissut vasenta säärtä ja oikeaa reittä vieden jonkinmoisen määrän nahkaa mennessään. Mariko pääsikin venematkalla paikkaushommiin. Haavat desinfioitiin ja sidottiin. Tunnin matkan jälkeen hyppäsimme Nong Khiawin venelaiturille ja aloitimme uuden kylän ihmettelyn.