Dalhousie, 25.-27.6.

Junassa oli hyvin tilaa.

Aamulla tallustimme Ellan pienelle ja sympaattiselle juna-asemalle ostamaan lippuja 9.23 lähtevään junaan. Sri Lankan junissa on kolme luokkaa. Ensimmäiseen luokkaan eli ”näköalaluokkaan” liput pitää varata etukäteen ja ne maksavat kiinteän oloisesti noin 1000 rupiaa. Myös toiseen luokkaan lippuja myydään vain sen verran kuin on paikkoja ja lippuja voi varata 600 rupialla, mutta varaaminen ei ole pakollista, ja meidän sadan kilometrin matkallemme toisen luokan lippu kustansi juuri ennen junan lähtöä ostettuna 160 rupiaa. Kolmanteen luokkaan myytävien lippujen määrää ei ole rajoitettu, ja lippu olisi meidän etäisyydellemme maksanut 90 rupiaa. Junan ensimmäistä ja toista luokkaa kansoittivat enimmäkseen turistit. Maisemien takia tämä raideosuus on erittäin suosittu, ja suurin osa muista meidän vaunussamme olleista turisteista vaikuttikin olevan junassa jonkinlaisella päiväretkellä. Kolmannen luokan vaunut vaikuttivat olevan varsin täynnä paikallisia, eikä kaikille riittänyt paikkoja ikkunan takaa nopeasti tarkasteltuna. 

Maisemat olivat yhtä mahtavat kuin oli luvattukin, ja juna oli varsin mukava. Penkit olivat hyviä, jalkatilaa oli paljon, rinkat mahtuivat kerrankin hattuhyllylle, vessat olivat erittäin siistit ja vaunussa oli varmuuden vuoksi vielä viileässä vuoristoilmassa turhat tuulettimet katossa. Erilaisten snäksien myyjät kulkivat junassa ristiin rastiin. Me ostimme mansikoita (joita britit myös alkoivat kasvattaa vuoristossa) ja jugurtit. 

Teepensaita kukkuloilla.

Junassa oli tunnelmaa.

 Vuoristossa kiipeilevältä junalta kesti nelisen tuntia saavuttaa pysäkkimme Hatton. Ashoka oli edellisenä iltana ollut puolestamme yhteydessä Dalhousiessa majatalon omistavaan kaveriinsa, ja sopinut meille huoneen 1200 rupialla. Meiltä oli kysytty, haluaisimmeko tuktuk-kyydin Hattonista, mutta vastasimme menevämme mieluummin bussilla. Olimmekin varsin yllättyneitä, kun asemalle päästyämme meitä oli vastassa tuktuk-kuski pienen kyltin kanssa, jossa luki jotain hyvin kummallista (ilmeisesti jommankumman meistä nimi) sekä ”Finland”. Hän kertoi tulleensa meitä vastaan Dalhousiesta, ja kysyttäessä kertoi kyydin hinnaksi 1500 rupiaa. Kuulemma busseja ei mennyt, kun on low season. Meitä ei tuktukit edelleenkään kiinnostaneet, ja lähdimme suuntaamaan bussiasemalle samassa junavaunussa matkustaneiden kolmen skotin kanssa. Lähtiessämme kuski tarjosi vielä pohjahinnakseen 1200 rupiaa. Bussiliput perille maksaisivat meiltä kuitenkin yhteensä vain 160 rupiaa, joten tarjous ei ollut kovin varteenotettava.

Suoria busseja ei ainakaan kovin usein näin low seasonilla mennytkään, mutta Maskeliyassa vaihtamalla perille pääsi varsin helposti. Maskeliyassa tosin meidät jätettiin bussista puolisen kilometriä ennen bussiasemaa tusinan tuktuk-kuskin luo, jotka väittivät ettei bussia eteenpäin menisi ainakaan kahteen tuntiin, ja tarjosivat kyytiä 600 rupialla. Sinnikästä porukkaa. Me suuntasimme kuitenkin viereiseen ravintolaan sadan rupian currylounaalle skottien kanssa. Sieltä meidät neuvottiin bussiasemalle, jonne asti emme edes päässeet, kun Dalhousieen matkalla oleva minibussi poimi meidät kyytiin. 

Bussissa piti vähän tinkiä personal spacesta.

Se olikin tähän asti täyteenpakatuin kulkuväline, jossa olemme olleet. Kun me olimme päässeet sisään ja

ajattelimme auton olevan seisomapaikkoja myöten ihan täynnä, kyytiin poimittiin vielä ainakin kymmenen ihmistä. Rahastaja ohjasi järjestäytymistä ulkopuolelta ikkunoista tiiraillen, ja lopulta päästiin matkaan. Bussin katto oli matalalla, eikä Perttu mahtunut seisomaan lähimainkaan suorassa. Bussi onneksi tyhjeni huomattavasti puolimatkassa Dalhousieen. Me olimme päässeet istumaan jo tätä ennen, sillä meille tarjottiin paikkoja heti kun niitä vapautui, mikä oli tietysti jälleen hämmästyttävän ystävällistä.

Loppumatkasta bussin rahastaja alkoi kysellä, onko meillä jo majoitusta, ja tarjosi tuttujensa käyntikortteja. Hieman ennen perillepääsyä majatalomme White Housen omistaja nousi kyytiin, ja niin teki parin muunkin majatalon sisäänheittäjä. Kilpailu vähistä asiakkaista oli kovaa, ja hinnat selvästi halvemmat kuin high seasonilla. Skotit päättivät lopulta tulla kanssamme White Houseen, ja meidänkin sopimamme hinta tippui vielä hieman, kun paikalla oli muitakin tarjoajia. Saimme huoneemme lopulta tuhannella rupialla. 

White Housessa oli nätti puutarha.

White House sijaitsi viehättävän pikku joen varrella ja jokaisessa huoneessa oli kukkapuutarhaan antava terassi. Sänkymme oli valtava ja mukava, joskin ilmastosta johtuen hieman kostea. Viereisissä huoneissa majoittui pari ranskalaista tyttöä ja amerikkalainen pariskunta. 

Dalhousieen tullaan yhdestä syystä: pyhiinvaeltamaan Sri Lankan pyhälle vuorelle, joka tunnetaan monella nimellä: Adam’s Peakina, eli paikkana johon Aatami ensimmäisenä astui maan päällä; Sri Padana, eli pyhänä jalanjälkenä, jonka Buddha jätti lähtiessään paratiisiin; tai Samanalakandena, Butterfly Mountainina, paikkana jonne perhoset menevät kuolemaan. Jotkut uskovat, että huipulla oleva suuri ”jalanjälki” kuuluu pyhälle Thomasille, alkuaikojen Intian apostolille, tai jopa Shivalle. 

Huipulle kiivetään katsomaan taianomaisia näkymiä juuri auringonnousun jälkeen. Varsinainen pyhiinvaelluskausi kestää joulukuusta toukokuuhun. Tällöin reittiä huipulle valaisee jono valoja, joiden runollisesti sanotaan näyttävän kauempaa katsottuna tähtivanalta taivaaseen. Muina aikoina huipulla olevaa temppeliä ei käytetä, eikä jalanjälkeä pääse katsomaan, ja kiipeäjällä pitää olla taskulamppu. Toukokuusta lokakuuhun huippu on usein pilvien peitossa, mutta me päätimme kokeilla onneamme. Huipulle on kaksi reittiä: kolmisen tuntia kestävä vaellus Dalhousiesta, tai seitsemän tunnin polku Ratnapurasta. Monet hard-core pyhiinvaeltajat käyttävät pidempää reittiä, mutta meille seitsemän kilometrin tie Dalhousiesta oli aivan riittävä. 

Söimme yhdessä skottien, ranskalaisten ja amerikkalaisten kanssa keskinkertaista ja tyyristä illallista majatalossamme, jonka jälkeen omistaja selitti meille reitin huipulle pääpiirteissään käsin piirretyn kartan avulla. Pienestä kylästä olimme käyneet ostamassa vettä ja eväitä kiipeämistä varten.

Kartta vuorelle.

Heräsimme kahdelta, ja puoli kolmelta olimme kaikki taskulamppuinemme valmiina lähtöön. Oli säkkipimeää, ei edes tähtiä tai kuuta näkynyt. Koko matkalla ohitimme vain muutamia valopisteitä; joitain Buddhan kuvia, japanilais-srilankalaisen ystävyyden pagodan ja muutaman aution poliisiständin. Tietä välillä reunustavat pikkukaupat olivat yhtä ainukaista lukuun ottamatta kiinni; emmekä häneltäkään pysähtyneet ostamaan teekupposta.

Alkumatka oli loivaa nousua, joka lopulta jyrkkeni katkeamattomaksi ja jyrkäksi viiden tuhannen

Temppelin portti ja huikea näköala.

askelman portaikoksi. Kiipesimme vähän eri tahtia, mutta kokosimme porukan aina välillä. Ensimmäisellä juomatauolla meitä järkytti yhden skottitytön käsivarteen tarttunut iilimato. Ilma oli viileä, mutta kiivetessä ohuella puuvillapaidalla pärjäsi hyvin. Loppumatkan kuljimme pilvessä, jossa oli hyvin kylmää ja kosteaa. Lepotauot piti pitää lyhyinä, sillä olimme läpimärkiä hiestä ja pilvessä vihmovasta tihkusta, ja pysähtyessä tuli kylmä erittäin nopeasti.

Vähän alle kolmen tunnin kiipeämisen ja kello viiden jälkeen saavutimme huipun, jossa temppelin portit olivat kiinni aamukuuteen asti. Huipulla oli kuitenkin pieni huone, jonne oli jo kerääntynyt parisenkymmentä värjöttelevää reppureissaajaa. Vaihdoimme päällemme kuivat t-paidat ja kääriydyimme kaikkiin muihin vaatteisiin, mitä olimme tuoneet mukanamme. Lämpötila oli ehkä kymmenen astetta, ja voimakas tuuli ja tihkusade tekivät huipusta melko hyytävän paikan. 

Voit vain kuvitella pilven takana näkyvät maisemat.

Toiveistamme huolimatta pilvi ei liikahtanut huipulta aamunkoittoon tai edes seuraavaan aamunkoittoon mennessä, emmekä nähneet huipulta mitään muuta kuin valkoisen pilviseinämän joka suuntaan. Emme jääneet hengailemaan, ja pian kuuden jälkeen lähdimme palaamaan samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Laskeutuvat pyhiinvaeltajat siunasi buddhalaismunkki, joka rukouksen lausumisen lisäksi solmi oikeaan ranteeseen keltaisen tai valkoisen nauhan. Lahjoitimme temppelille molemmat sata rupiaa, mikä oli lahjoituskirjan mukaan epätyypillisen vähän, mutta sen verran olimme lahjoittaneet muihinkin vierailemiimme temppeleihin, eikä budjettimme venynyt paljon enempään.

Koko matkan laskeutumisessa kesti pari tuntia, ja matkalla ihailimme vesiputouksia sekä vain Sri Lankalla eläviä uhanalaisia purple-faced langur –apinoita. Adam’s Peakin ympäristössä on Sri Lankan suurin luonnonsuojelualue.

Jossain auringonvalo pääsi pilvipeiton läpi.

Huikea vanha japanilainen munkki kulki nopeammin kuin me.

Puissa oli pelottavia ampiaispesiä.

Muistomerkki jollekulle, joka oli muun muassa sanonut jotain fiksua: ”Civilization is not electric lighting lamps, nor airplanes, it is not producing bombs. Civilization is not to kill  man, not to destruct things, not to make wars, but to respect each other.” –Most Ven. Nichidatsu Fuji, 6.8.1885-8.1.1985

Japanilais-srilankalainen rauhanpagoda.

Vesiputous ja pilvenreuna.

Purple-faced langur!

Egg hopper ja maitotee maistuvat kiipeämisen jälkeen.

Pyysimme pestä kädet aamiaisella, ja lounaalle raflaan oli tullut lavuaari!

Kaikki muut pakkasivat kamansa ja lähtivät eteenpäin samana aamuna, mutta me päätimme jäädä päiväksi nukkumaan. Löysimme tienvarrelta myös mainion pikku ravintolan, jossa söimme maittavaa aamiaista ja torkkujen jälkeen erittäin myöhäistä lounasta huikeasti halvemmalla kuin omassa majatalossamme.

Meidän piti myös pestä pyykkiä, joskaan niiden kuivaamisesta lepopäivän aikana auringossa ei tullut mitään, sillä aamupäivällä alkoi sataa melko yhtäjaksoisesti. Ripustaessaan pyykkejä ruohikossa Perttukin sai jalkaansa oman pikku iilimadon, josta kuitenkin hankkiuduttiin vikkelästi eroon kiusaamalla matoa sytkärin liekillä. Vähän enemmän asiasta luettuamme näin ei kuitenkaan olisi pitänyt toimia, sillä ärsytettynä mato saattaa oksentaa vatsansa sisällön bakteereineen takaisin haavaan, ja muuten steriili purema voi tulehtua ikävästi. Iilimadot aterioivat noin 20 minuuttia, jonka jälkeen ne putoavat itsekseen pois. Jos niiden seuraa ei kuitenkaan halua senkään vertaa, ne voi irrottaa työntämällä suun ja ihon väliin jonkin terävän esineen, kuten kynnen, ja vippaamalla örkin vikkelästi mäkeen ennen kuin se ehtii kiinnittyä uudelleen.

25900 askelta aamukahdeksaan mennessä.

Cooking class 23.6.: Rice and curry

Näin tehdään tyypillinen srilankalainen lounas: punaista riisiä, dhal- eli linssicurrya, kurpitsacurrya, munakoisopaistosta, porkkana-kookossalaattia ja pappadomeja.

Kurpitsacurry

kurpitsaa
kookosmaitoa
sipulia
valkosipulia
currynlehtiä
chilijauhetta
curryjauhetta
kurkumaa
kanelia
tillinsiemeniä
suolaa

Kookoksen raastamiseen on oma tuoli.

Valmista ensin kookosmaito raastamalla kookospähkinän liha, lisäämällä lämmintä vettä ja sekoittamalla kookos hyvin veteen. Valuta siivilän läpi ja puserra kookosmassasta vesi pois. Näin saatu ”ensimmäinen maito” on parasta, aseta se sivuun. Toista maidon tekeminen vielä kahdesti.

Pilko kurpitsat, sipuli, valkosipuli ja currynlehdet. Aseta kattilaan toisen ja kolmannen kookosmaidon kanssa. Lisää maun mukaan chiliä, curryjauhetta, kurkumaa, kanelia, tillinsiemeniä ja suolaa. Anna kiehua 15-20 minuuttia. Lopuksi lisää ensimmäinen kookosmaito, ja keitä muutama minuutti. Tarkista suola.

Sekoita vesi hyvin kookokseen.

Mausteita menee vasemmalta oikealle vähenevässä määrin: eniten chiliä, sitten currya, kurkumaa, vähiten kanelia ja tillinsiemeniä.

Dhal-curry

punaisia linssejä
vettä
kookosmaitoa
sipulia

Tuoreet mausteet.

valkosipulia
currynlehtiä
chilijahetta
curryjauhetta
kurkumaa
kanelia
tillinsiemeniä
suolaa
sinapinsiemeniä

Huuhdo linssit hyvin. Pilko sipuli, valkosipuli ja currynlehdet. Kuumenna kookosöljyä kattilassa ja lisää hyppysellinen sinapinsiemeniä. Kun siemenet paukkuvat kunnolla lisää kattilaan linssit, vesi, sipuli, valkosipuli, currynlehdet sekä mausteet lukuun ottamatta suolaa. Anna kiehua 15-20 min. Lopuksi lisää maun mukaan suolaa sekä ensimmäistä kookosmaitoa.

Linssit huuhdellaan huolella.

Sinapinsiemenet kertovat öljyn lämpötilan.

Dhal-curryn ainekset kulhossa, pinnalla kelluvat viimeiseksi lisätyt mausteet.

Munakoisopaistos

munakoisoa
paistamiseen kookosöljyä (ja sinapinsiemeniä)
tomaatteja
sipulia
valkosipulia
currynlehtiä
chilijahetta
kurkumaa
suolaa

Leikkaa ensin munakoisot suikaleiksi. Lämmitä paistinpannussa kookosöljyä. Lisää muutamia sinapinsiemeniä, joiden poksahtelusta tiedät öljyn olevan tarpeeksi kuumaa. Paista munakoisot sellaisenaan rapeiksi (noin 20min), jätä sanomalehdelle odottamaan.

Pilko tomaatteja, sipulia, valkosipulia ja currynlehtiä. Lisää maun mukaan chilijauhetta, kurkumaa ja suolaa. Sekoita ja paista tilkassa kookosöljyä. Lisää lopuksi munakoisot ja paista vielä hetki. 

Anna munakoisojen paistua rauhassa.

Sanomalehti imee ylimääräisen öljyn.

Porkkanakookossalaatti

raastettua porkkanaa
raastettua kookosta
sipulia
suolaa
pippuria

Raasta porkkana ja kookos, pilko sipuli. Laita kaikki ainekset yhteen kulhoon ja sekoita voimakkaasti kädellä aineksia toisiinsa hieroen.

Poppadomit

Poppadomilätyt ostetaan tyypillisesti paistoa vailla valmiina kuivina lättyinä. Uppopaista ne kookosöljyssä nopeasti. Voit myös yrittää tehdä itse. Tätä varten tarvitset

Öljyä ei poppadomien paistamiseen tarvitse paljoa.

linssijauhoja
vettä
suolaa

Sekoita jäykäksi taikinaksi, vaivaa muutama minuutti ja leivo hyvin ohuita pieniä lättyjä. Uppopaista kookosöljyssä hetki.

Huuhtele riisi ja keitä se riisikeittimessä tai Suomen tapauksessa pakkauksen ohjeita noudattaen.

Enjoy!

Ella 21.-25.6.

Ellassa on vesiputouksia.

Hyvästelimme Samanin bussin lähtiessä Monaragalasta kohti Wellawayaa, jossa vaihdoimme Ellaan vievään bussiin. Wellawayan bussiasemalla pari nuorta avuliasta miestä yrittivät saada meidät ottamaan kalliin tuktuk-kyydin bussin sijaan, vakuutellen ettei Ellaan menisi bussia tuntiin ja kolmenkymmenen kilometrin matka kestäisikin dösällä varmaan kaksi tuntia. Näimme kuitenkin Ellan kautta kulkevan bussin lähtevän laiturilta saman aikaan (kiitos englanninkieliset opasteet), johon olisimme hyvin ehtineet jos meidät olisi osoitettu oikeaan suuntaan heti aluksi. Seuraavaakaan linjuria ei tarvinnut onneksi kauaa odotella. Ensimmäiset hivenen epärehellisen oloiset srilankalaiset, mutta turistirysiin liittyy usein tällaisia ilmiöitä. Ihmiset todella tarvitsevat rahaa ja turisteilta sitä saa usein melko helposti – tuktuk-kuski on epäilemättä kehnoin mahdollinen julkisen liikenteen suhteen neuvoja, vaikka he ovatkin kärppänä tarjoamassa apuaan. 

Majoitusvaihtoehtoja riittää.

Tiesimme Ellan olevan melko suosittu turistikohde, mutta yllätyimme turisti-infran määrästä. Guesthouseja, hotelleja, homestay-paikkoja ja innejä oli kaikkialla. Meneillään on shoulder-season, eikä Ellassa ollut kovinkaan paljon turisteja. Majoitustarjontaa oli ainakin kymmenkertaisesti kysyntään verrattuna. Heti bussista hypättyämme saimme useampia huonetarjouksia. Lähdimme lopulta Ashokan matkaan, joka lupasi meille hyvän huoneen lämpimällä suihkulla ja ilmaisen wifin 1300 rupialla/yö (n. 9€). The Rock Face homestayhin piti nousta melko jyrkkä ja pitkä mäki päätieltä, joten saimme neljän päivän aikana varsin hyvää treeniä myöhempiä vuoristovalloituksia varten. 

Ellan läpi menee yksi hiekkatie, joka pidetään märkänä.

Ella on hyvin pieni kylä noin tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta, eikä tekemistä ole patikoinnin lisäksi kovinkaan paljon. Lähistöltä löytyy muutamia hienoja vanhoja temppeleitä, vesiputouksia ja miljoonia teepensaita – Sri Lanka on maailman suurin teenviejä ja hallitsee 23 prosenttia maailman teekaupasta. Teen viljely pantiin alulle Intian tapaan brittien toimesta. Teeplantaaseilla työskentelevät pääasiassa etniseltä alkuperältään Intian tamilit, jotka ovat epäilemättä maan kehnoimmassa asemassa oleva väestöryhmä. Ellan ympäristöä tutkaillessamme näimme teepoimijoiden hökkelimäisiä asumuksia, sekä luonnollisesti monia teenpoimijoita, lähinnä vanhoja naisia, joiden suu oli punainen betelin jauhamisesta. He suhtautuivat turisteihin erittäin ystävällisesti. Muutama tarjosi mahdollisuutta valokuvata heitä rahaa vastaan. Emme tarttuneet tilaisuuteen, sillä omaan loma-albumiin kuvaamisesta maksaminen ei tunnu lähtökohtaisesti luontevalta, mutta ehkä näin myöhemmin ajateltuna toimisimme toisin, sillä he ovat kuitenkin erittäin köyhiä ja edelleen varsin syrjittyjä, vaikka heidän kansansa on asunut täällä vuosisatoja. 

The Rock Facen wifi toimi alkuun oikein mainiosti. Käytimme mahdollisuuden hyväksemme ja säädimme ensimmäisenä päivänä vaihtokuvioita ja muita juoksevia asioita kondikseen. Saimme myös viimein läppärimme skulaamaan netin kanssa. Huoneemme oli mukavan viileä öisin, ja majatalon terassilla oli mukava istuskella. Hyttysiä mestoilla oli melko paljon, vaikkakaan ei mitään verrattuna Suomeen. Kandystä ostamamme Intiasta importattu 12% DEET -hyttysvoide piti örkit loitolla hyvin onnistuneesti. 

Hopper with coconut and honey, mm!

Ellan turistiravintoloista oli mahdotonta löytää sen hintaista ruokaa kuin me olimme tottuneet syömään,

mutta turistiravintoloiksi ihan kohtuuhintaisia paikkoja oli tarjolla – Ellaa kansoittivat pitkälti reppureissaajat. Toki turistiravintoloissa on puolensa: ne tekevät paikallisia ruokia länkkärimakuun sopivina muunnelmina, joita normirafloista ei löydy. Esimerkiksi hoppereita saa tavallisesti chilisoosilla tai sokerilla, mutta Ellasta myös vaikka kookoslastujen ja hunajan tai suklaan kanssa. Lisäksi kahvi oli muualla saamaamme parempaa. Oman majatalomme ruuat olivat harmillisesti ylihinnoiteltuja. Testasimme siellä kuitenkin yhden aamiaisen, milk ricea currylla. Milk rice paljastui aika lailla riisipuuroksi, ja oli vähän jännittävää syödä sen kanssa currya. 

Guruttava kokki vääntämässä tilaamaamme Thosaita - linsseistä ja riisistä tehtyä täytettyä lettua.

Toisena päivänä vuokrasimme majatalostamme skootterin. Normaalisti päivävuokrasta saa pulittaa 1500 rupiaa, mutta Ashoka antoi oikein hyväkuntoisen uuden pyörän meille tonnilla. Ajelimme koko päivän ympäri seutua katsomassa kyliä ja nähtävyyksiä. Ei tarvinnut mennä kovin kauas Ellasta, että löysi loistavaa lounasta paikallishintaan.

Ella Gap.

Matkalla vastaan tuli myös eläimiä, kuten tämä vasikka.

 

Päätiet olivat oikein hyväkuntoisia, mutta jotkut kaukaisemmat pikkutiet hirvittivät suomalaiseen

maastoon tottunutta skootteriajajaa. Paikalliset kyllä vetävät pyörillään ja tuktukeillaan nähtävästi ihan mistä vain. Vuoristossa jotkut mäet olivat niin jyrkkiä, ettei skootteri jaksanut kiivetä niitä kaksi päällä ylös, ja jotkut tienpätkät täynnä niin teräviä kiviä, että pelkäsimme renkaiden puhkeavan. Tällaisille reiteille päädyimme yrittäessämme tavoittaa komeaa vanhaa rautatiesiltaa, jonne meitä oli lähtökohtaisesti neuvottu patikoimaan, mutta jonne oli tieltä selkeät viitat, joten kokeilimme onneamme. Pääsimme lopulta perille, mutta jouduimme valokuvien oton jälkeen palaamaan samaa reittiä takaisin, sillä tie ei jatkunutkaan eteenpäin, vaikka meidän käsinpiirretystä ja moneen kertaan uudelleenskannatusta kartastamme tulkitsimme niin. Ilman avuliaita paikallisia emme kyllä olisi löytäneet perille.

Nine Arches -silta.

Pysähdyimme teelle upeaan pikku kahvilaan.

Suuri Buddha Dowan kalliotemppelissä. Kuvia varten ei saa misään nimessä kääntää selkää Buddhalle.

Ikivanha kalliotemppeli, josta...

...oli salatunneli luolaan vuoren huipulla.

Kylässä bensaa sai vain 75cl lasipulloissa.

Matkalla törmäsimme jälleen useisiin iloisesti tervehtiviin lapsiin, mutta myös muutamiin, jotka pyysivät rahaa – pari pikkutyttöä tarjosi valokuvausmahdollisuuttakin rahaa vastaan. Huolestuttava kehityssuunta.

Illaksi olimme sopineet Ashokan kanssa rice and curry –kokkikoulun. Hänen pyytämänsä hinta oli erittäin korkea, 1500 rupiaa molemmilta alennuksen jälkeenkin, emmekä ihan kokeneet saavamme rahoillemme vastinetta – enimmäkseen me katselimme Ashokan laittaessa muutamat yksinkertaiset vegecurryt ja lisukkeet, jotka olivat kyllä maukkaita. Parempi taktiikka olisi epäilemättä ollut vain siellä tai muussa homestay-tyyppisessä majoituksessa kysyä, voisiko ruuanlaitossa auttaa. Niin tai näin, ainakin osaamme nyt kokata perinteisen srilankalaisen aterian – tsekkaa seuraava postaus, niin osaat sinäkin!

Ellassa oli varsin monia spa-hoitoloita, jotka mainostivat perinteisiä auyrveda-hierontoja. Auyrveda on oikeastaan Intiasta lähtöisin oleva maailman vanhin terveydenhuoltojärjestelmä, jossa sekä ennaltaehkäistään että hoidetaan sairauksia, Sri Lankalla usein perustuen paikallisiin yrtteihin. Esimerkiksi monille Suomessakin tuttu aloe vera –kasvi on kovassa käytössä. Halusimme kokeilla hierontaa, ja saimme Ashokan avustuksella neuvoteltua tunnin kokovartaloyrttiöljyhieronnat 3500 rupiasta 1800 rupiaan (12€) per nassu, eli lähes puoleen hintaan, Ashokan ystävän pitämässä ihan tasokkaan oloisessa paikassa kolmannen päivän patikointiemme jälkeen. Tällä kertaa kyseessä oli ihan oikeasti kokovartalohieronta, ja keho käsiteltiin molemmilta puolilta päälaelta varpaisiin. Erityistä huomiota kiinnitettiin kämmeniin ja jalkapohjiin. Meitä hieroivat hyvin ammattitaitoisin ottein vanhemmat naiset, ja kokemus oli oikein rentouttava. Lopuksi sai vielä yrttiteetä.

Hulandawa, Monaragala, 20. – 21.6.

On rambutan-sesonki.

Heräsimme viideltä, jotta ehtisimme pakata ja syödä aamiaista rauhassa ennen lähtöä Samanin kotiseudulle. Valintamme oli tietysti maailman paras ravintola Siri Ramya, jossa meidät tunnettiin jo varsin hyvin. Söimme herkullisen srilankalaisen aamiaisen, kiittelimme ja hyvästelimme ravintolan henkilökunnan, jotka olivat palvelleet meitä loistavasti edellisten päivien aikana. 

Saavuimme sovittuun kohtaamispaikkaan temppelialueen pääovien ulkopuolelle 7:20. Saman saapui muutamaa minuuttia myöhemmin, ja lähdimme matkaan. Pienen säädön jälkeen nousimme bussiin ja lähdimme kohti Monaragalaa, Samanin kotikaupunkia, jonne matka Kandystä kesti viisi tuntia. Vaadimme, että me maksamme 300 rupian bussilipun myös Samanille pieneksi vastineeksi vaivasta ja rahasta, jonka hän oli pyyteettömästi meihin sijoittanut. 

Matkalla Saman pysäytti bussin, jotta saisimme kuvat hienosta maisemasta.

Saman on vuonna 1978 syntynyt ilmavoimien kersantti. Hän on ollut töissä armeijassa lähes 20 vuotta ja jää eläkkeelle 3 vuoden kuluttua. Hän on siis sotinut puolet elämästään lentokoneen konekiväärimiehenä ja rintamasotilaana Sri Lankan sisällissodassa. Hän haavoittui kahdesti: 2004 häntä ammuttiin vasempaan nilkkaan, mutta hän pystyy nykyään kävelemään normaalisti. Lisäksi hänen kuulonsa vaurioitui tykistöiskussa 2008. Sodasta Saman puhuu melko vapaasti. Hän kertoi kuinka hän näki kavereidensa kaatuvan rintamalla. Monesti tarinat myös jäivät kesken - ymmärrettävästi joistakin tapahtumista on todella vaikea puhua. 

Samanin vanhempien kioski.

Saman vaikuttaa hyvin hengelliseltä mieheltä. Hän on kasvissyöjä ja ottaa buddhalaisuuden hyvin vakavasti. Hän on mielestään hyvin onnekas ja hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee. ”No high problems, no high hopes”. Hän ei tavoittele rikkauksia, eikä ole katkera siksi, ettei hänellä ole rahaa kaikkiin mukavuuksiin. Autosta hän puhui paljon, mutta sellaiseen hänellä ei ole varaa ja hän on oikein tyytyväinen omistamaansa kolmipyöräiseen. Saman on hyvin tunteellinen, hyväsydäminen ja antelias mies, ja olemme hyvin kiitollisia siitä, että saimme viettää hänen kanssaan kaksi ikimuistoista päivää. 

Perille päästyämme menimme Samanin vanhempien omistamaan pieneen tienvarsiravintolaan juomaan teetä ja kokista. Ilma oli hyvin lämmin, ja olimme taas märkiä hiestä. Olimme jo ehtineet tottua Kandyn mukavan viileisiin päiviin. Pöytään nostettiin vitriinistä monenlaista suolaista leivonnaista, mutta niiden sisällöstä ja gluteenittomuudesta emme oikein olleet varmoja, eikä meillä ollut vielä nälkä, joten ne palautettiin paikoilleen. Vitriineissä tuntikausia lojuneiden syötävien kanssa on myös syytä hieman varovainen.

Nostimme rinkat tuktukiin ja lähdimme kohti Samanin kotia. Matkalla kävimme vielä ostamassa ison vesitönkän ja muistimme, ettei meillä ollut Samanin perheelle tuliaisia. Kaupassa ei kuitenkaan ollut mitään sopivaa, ja Saman oli äärimmäisen vaivautunut tuliaisten viemisistä, joten veimme ensi alkuun Samanin kotiin vain valovoimaiset persoonamme. 

Vastaanotto oli hyvin sähköinen ja lämmin. Olimme ensimmäiset länkkärit Samanin kotona. Tervehdimme Samanin äitiä, vaimoa ja kahta lasta paikalliseen tapaan: katsotaan silmiin, nostetaan kädet kämmenet vastakkain leuan eteen, kumarretaan kohteliaasti ja sanotaan ”aayu-bowan”. (Sama setti toimii myös hyvästelynä.) Talossa oli myös hyvin puhelias ja utelias kissanpentu nimeltä Kitty. Myöhemmin paikalle saapui lisäksi kosolti muita Samanin sukulaisia. Samanin vaimo oli vain 28-vuotias, ja heidän tyttärensä oli 12. Hieman epäselväksi jäi, miten järjestelyt oikein toimivat, kun lain mukaan naimisiin saa mennä 18-vuotiaana, mutta se on tyypillistä tehdä 16-17-vuotiaana. Kukaan muu talossa ei puhunut mainittavasti englantia.

Perheen talo oli suuri ja vaikuttava. Koti oli hyvin siisti, katto korkealla ja sisustus tyylikkään minimalistinen. Se oli myös kesken. Perhe ei ole erityisen varakas Samanin tuodessa riisin pöytään yksin armeijasta saamallaan palkalla (alle 400€/kk). Kotia rakennetaan pala palalta pankkilainoilla, kun Saman saa riittävästi rahaa säästettyä uusiin investointeihin. Seuraavana listalla ovat ovet kodin huoneisiin ja kunnon kylppäri. Saman oli hyvin pahoillaan, että talon vessa ja suihkut olivat ulkona ja melko alkeelliset. Me olimme kuitenkin ulkosuihkuihin ja kyykkyvessoihin jo reissuillamme tottuneet, joten asia ei ollut mikään ongelma.

Kitty.

Saman esitteli myös lapsuudenkotinsa - tässä keittiö.

Meidät majoitettiin perheen pienimmän, 5-vuotiaan pojan, huoneeseen, jossa hän pelasi päivät pitkät Grand Theft Auto 3:sta. Nettiä koneessa ei kuitenkaan ollut. Alkajaisiksi meidät kutsuttiin olohuoneeseen, jossa istuimme sohvalla ja sohvapöydälle kannettiin maustettua teetä sekä erilaisia makeita herkkuja: riisipohjaisia munkkeja, jännää tiivistä ja kosteaa riisikakkua ja jonkin puun medestä kokoon keitettyä kristallisoitunutta sokeria. Kattaus oli vain meille kahdelle, muut lähinnä katselivat syömistämme. Teehetken jälkeen ohjelmassa oli peseytyminen ja vaatteiden vaihto. 

Meitä saapui tervehtimään suuri joukko sukulaisia ja naapureita.

Samanin vaimo otti kopin Marikon peseytymisestä. Mariko yritti selittää, että osaisi peseytyä yksinkin, mutta luvassa oli jännittävä kulttuurikokemus. 

Aluksi piti riisuutua ja vaihtaa päälle peseytymisen aikana päällä pidettävä kangas. Tämä oli yllättävän intiimi kokemus, sillä vaimo auttoi riisuuntumisessa ja solmi kankaan päälle. Hän tuli myös mukaan kolmelta puolelta aaltopellin rajaamaan suihkuun, ja ojenteli shampoota (pienestä yksittäispakkauksesta) ja saippuaa. Osaksi aikaa toimitusta seuraamaan tulivat hämmentävästi myös Saman ja hänen äitinsä. On edelleen vähän mysteeri, miten kankaan peittämä osio oli tarkoitus pestä. Lopuksi vaimo auttoi kankaan vaihtamisessa diskreetisti pyyhkeeseen.

Let's all watch Mariko shower!

Perttu sai hoitaa peseytymisen omin voimin ja meni rohkeasti alasti suihkuun. Hetken suihkuttelun jälkeen hieman järkyttynyt Saman komensi Pertulle bokserit jalkaan, jotta naapurit eivät traumatisoidu.

Meitä kovin kummastutti, miksei suihkukoppiin yksinkertaisesti asenneta ovea. 

Meitä kehotettiin myös pyykkäämään reissussa rähjääntyneet vaatteemme. Ihmiset seurasivat mielenkiinnolla Pertun amatööriotteita pyykkäämisessä ja opastivat kädestä pitäen, miten homma tulisi hoitaa. Panimme merkille, että srilankalaiset miehet vaikuttavat pyykkäävän omat vaatteensa. Kokkaus oli taloudessa kuitenkin naisten hommaa (ravintoloissa olemme nähneet melkolailla pelkästään mieskokkeja). Käsipyykkäsimme itsemme uudelleen hikisiksi ja ripustimme vaatteemme kuivumaan pyykkinaruille. 

Kun pyykit oli pesty, oli aika syödä lounasta. Meille oli katettu oma pöytä ruokailuhuoneeseen. Saman tuli istumaan ja seurustelemaan, mutta ei syönyt kanssamme. Muu perhe söi omaan tahtiinsa kuistilla tai telkkarin ääressä. Olisi ollut kiva syödä perheen kanssa, mutta Saman selitti, ettei se ole Sri Lankassa tyypillistä. Ruoka oli fantastista, mutta syömiskokemus hieman stressaava Samanin vahtiessa syömistämme ja vaatiessa ottamaan lisää. Hänellä oli myös taipumus olettaa, että jokin asia on huonosti ja pahoitella etukäteen, joten jouduimme jatkuvasti vakuuttelemaan, että kaikki on hyvin ja olemme iloisia. Hän tarkoitti hyvää, mutta meitä välillä hieman ahdisti. Meille tarjoiltiin vielä jälkiruuaksi vaniljalla maustettua jugurttia ja teetä. 

Samanin äiti.

Taloa ympäröivät monet hedelmäpuut, joita Saman esitteli meille syötyämme. Oli papaijaa, jack-fruittia, ananasta, kookosta, pippuria, banaaneja, kaakaota ja monia hedelmiä, joita emme olleet ennen nähneet. Sight-seeing jatkui naapuritaloon, jossa morjenstelimme koko perheen ennen matkan jatkamista suurelle kalliolle muutaman sadan metrin päässä. 

Jack-fruit on hyvin ravinteikas ja suuri hedelmä. Siitä tehdään erilaisia curryjä.

Jätimme kenkämme kallion juurelle. Luulimme tämän johtuvan uskonnollisista syistä (pyhiin paikkoihin mentäessä kengät riisutaan poikkeuksetta), mutta meille selvisi pian, että kengät riisuttiin turvallisuussyistä. Kallion seinämä oli todella jyrkkä ja kiipeäminen vaikeaa, jopa hengenvaarallista huonoilla kengillä. Kallion pinta oli hyvin karhea, mikä teki kiipeämisestä turvallisempaa, mutta oli tottumattomille ja pehmeille jalkapohjillemme melko kova koettelemus – tulipahan jalkapohjat kuorittua! Noin satametrisen kallion päällä vietimme hetken ottaen kuvia, ihaillen maisemia ja keskustellen. Saman näytti taloa kallion juurella ja kertoi, että siinä asuu köyhä ja työtön nelilapsinen tamil-perhe, jolle Saman on antanut luvan asua hänen maillaan. Jjäimme miettimään, oliko ystävällisyys tamileja kohtaan jonkinlaista syyllisyyttä sodasta, vaikkei Saman viitannut siihen. Tamilit ovat Sri Lankan merkittävin etninen vähemmistö, joiden radikaalisiipi vaati sisällissodassa kansalleen oikeuksia, ja lopulta vuosikymmenten taistelujen ja neuvottelujen jälkeen hallitus murskasi vastarinnan ja tamil-sotilaat tuhottiin lähes viimeiseen mieheen. Sodalla oli myös paljon siviiliuhreja. 

 

Huipulla oli pieni alttari.

Tourneemme jatkui vielä lähikylään, jossa kävimme viimein säätämässä sim-korttimme kuntoon (jouduimme ostamaan uuden) ja ostimme ison kasan hoppereita illalliseksi. Kävelimme illan pimetessä Monaragalan keskustaan, jossa kävimme ostamassa jätskiä ja suklaata Food Citystä tuliaisiksi Samanin perheelle. Saman oli jälleen hyvin vaivaantunut siitä että halusimme antaa hänelle ja hänen perheelleen jotakin, mutta taipui lopulta vaatimuksiimme. 

Kotiväki oli jo ehtinyt huolestua kun viimein palasimme kämpille, sillä he olivat ymmärtäneet, että käymme vain pikaisesti kiipeämässä kalliolle. Perheellä oli tavallisesti koko ajan tieto siitä, missä muut liikkuivat: Samanin matkustaessa hän puhui perheenjäsenten kanssa puhelimessa lähes tunnin välein. Tällä reissulla hänellä oli vain sarongi eikä laukkua, eikä siten puhelinta. Kävimme jälleen peseytymässä, mutta tällä kertaa ison tynnyrin luona, josta kaadoimme päällemme vettä ämpärillä. Peseytymispaikkoja vaikutti olevan ainakin kolme. Tässä on ilmeisesti paikallisten hygienian salaisuus: peseytymässä käydään yksinkertaisesti aina, kun olo muuttuu tukalaksi. 

Yöksi huoneeseemme kannettiin toinen sänky, mutta sängyt asetettiin eri puolille huonetta, sillä Sri Lankassa esiaviollinen seksi ei ole hyväksyttävää (olimme vähän hämmästyneitä, kun Saman selitti tämän ihan suoraan).

Yöllä huoneessamme lenteli tulikärpäsiä. Taianomaista.

Aamulla käytiin pesulla, juotiin teetä ja syötiin Samanin äidin tekemiä string hoppereita. Meille selvisi, että riisijauhot tehdään tyypillisesti itse kuivattamalla tähteeksi jääneet keitetyt riisit auringossa ja jauhamalla ne. 

Otimme ryhmäkuvia ja siirsimme muistitikulla parhaat kuvat yhteisestä ajastamme Samanin tietokoneelle. Näytimme Samanin perheelle iPadiltä kuvia Suomen talvesta ja Otaniemen kampuksesta. Datapakettimme nettiyhteys oli lokaatiossamme liian hidas kuvien etsimiseen netistä, joten kuvapankki oli varsin rajattu. 

Jatkosuunnitelmat olivat myös eläneet visiittimme aikana. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Samanin tuktukilla 50 kilometriä Arugam Bayhyn ja ajaa vielä sen jälkeen illaksi vuorille Ellaan, mutta matkaan olisi mennyt paljon aikaa ja 2000 rupian arvosta bensiiniä, mikä oli mielestämme hieman kohtuutonta. Päätimme lopulta skipata Arugam Bayn reissun ja mennä bussilla Ellaan. Saman olisi myös kovasti tahtonut, että jäämme hänen luokseen vielä toiseksi yöksi, mutta emme halunneet olla vaivaksi. Vaikka vierailu Samanin luona oli aivan mahtavaa ja ihanaa, oli se myös hyvin raskasta, koska meidän piti jatkuvasti kohteliaasti kieltäytyä lahjoista ja vakuutella, että kaikki on hyvin. Onnistuimme kieltäytymään Sri Lankan armeijan lenkkareista ja T-paidoista, mutta muutamat Samanin pihalta löydetyt kauniit kivet otimme vastaan. Saman toivoi, että teetämme niistä vihkisormuksia. Saman myös lupasi meille tontin hänen maaltaan, jos muuttaisimme Monaragalaan ja rakentaisimme sinne kodin.

Tuktuk-kuski-Perttu.

Saman halusi vielä näyttää meille paikallista nähtävyyttä, 300 vuotta vanhaa silloisen kuningattaren asumuksen ja uima-altaan raunioita. Hän oli myös pyytänyt tätiään valmistamaan juhlallisen lounaan viimeiseksi ateriaksemme, jonka nappasimme mukaan matkalla. Paluumatkalla Perttu sai ajaa tuktukin kämpille. 

 

Kuningattaren WC:n raunio.

Viimeinen ateria Samanin luona oli prepattu juhlallisesti banaaninlehtiin. Huikeita makuja!

Iltapäivällä hyvästelimme Samanin perheen. Samanin äiti ja oli hyvin liikuttunut ja suukotteli meitä kyyneleet silmissä. Kaikki olivat erittäin iloisia ja kiitollisia visiitistämme. Saman lupasi, että hän tulisi meitä tai perheitämme Colombon lentokentälle vastaan ja auttaisi järjestelyissä, jos tulemme joskus takaisin Sri Lankaan. 

Otimme vielä viimeiset kimppakuvat ennen lähtöämme bussiasemalle. 

Ihmiset Sri Lankalla ovat hämmästyttävän vieraanvaraista ja mahtavaa porukkaa. Oli sattumien summa, että törmäsimme Samaniin temppelin sisäpihalla. Teemme matkaa päivä kerrallaan tekemättä paria päivää pidempiä sitoumuksia mihinkään. Tällöin voimme tarttua mahdollisuuksiin, joita reissatessa aukeaa. Näitä tilaisuuksia tuntuu Sri Lankalla tulevan vastaan satumaisen paljon, emmekä voi kylliksi suositella Sri Lankaa matkakohteena. 

Kiitos Saman ja perhe, aivan uskomaton kokemus ja osoitus srilankalaisesta avoimesta ja rakastavasta elämänfilosofiasta. Istuh-tee!