Hulandawa, Monaragala, 20. – 21.6.

On rambutan-sesonki.

Heräsimme viideltä, jotta ehtisimme pakata ja syödä aamiaista rauhassa ennen lähtöä Samanin kotiseudulle. Valintamme oli tietysti maailman paras ravintola Siri Ramya, jossa meidät tunnettiin jo varsin hyvin. Söimme herkullisen srilankalaisen aamiaisen, kiittelimme ja hyvästelimme ravintolan henkilökunnan, jotka olivat palvelleet meitä loistavasti edellisten päivien aikana. 

Saavuimme sovittuun kohtaamispaikkaan temppelialueen pääovien ulkopuolelle 7:20. Saman saapui muutamaa minuuttia myöhemmin, ja lähdimme matkaan. Pienen säädön jälkeen nousimme bussiin ja lähdimme kohti Monaragalaa, Samanin kotikaupunkia, jonne matka Kandystä kesti viisi tuntia. Vaadimme, että me maksamme 300 rupian bussilipun myös Samanille pieneksi vastineeksi vaivasta ja rahasta, jonka hän oli pyyteettömästi meihin sijoittanut. 

Matkalla Saman pysäytti bussin, jotta saisimme kuvat hienosta maisemasta.

Saman on vuonna 1978 syntynyt ilmavoimien kersantti. Hän on ollut töissä armeijassa lähes 20 vuotta ja jää eläkkeelle 3 vuoden kuluttua. Hän on siis sotinut puolet elämästään lentokoneen konekiväärimiehenä ja rintamasotilaana Sri Lankan sisällissodassa. Hän haavoittui kahdesti: 2004 häntä ammuttiin vasempaan nilkkaan, mutta hän pystyy nykyään kävelemään normaalisti. Lisäksi hänen kuulonsa vaurioitui tykistöiskussa 2008. Sodasta Saman puhuu melko vapaasti. Hän kertoi kuinka hän näki kavereidensa kaatuvan rintamalla. Monesti tarinat myös jäivät kesken - ymmärrettävästi joistakin tapahtumista on todella vaikea puhua. 

Samanin vanhempien kioski.

Saman vaikuttaa hyvin hengelliseltä mieheltä. Hän on kasvissyöjä ja ottaa buddhalaisuuden hyvin vakavasti. Hän on mielestään hyvin onnekas ja hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee. ”No high problems, no high hopes”. Hän ei tavoittele rikkauksia, eikä ole katkera siksi, ettei hänellä ole rahaa kaikkiin mukavuuksiin. Autosta hän puhui paljon, mutta sellaiseen hänellä ei ole varaa ja hän on oikein tyytyväinen omistamaansa kolmipyöräiseen. Saman on hyvin tunteellinen, hyväsydäminen ja antelias mies, ja olemme hyvin kiitollisia siitä, että saimme viettää hänen kanssaan kaksi ikimuistoista päivää. 

Perille päästyämme menimme Samanin vanhempien omistamaan pieneen tienvarsiravintolaan juomaan teetä ja kokista. Ilma oli hyvin lämmin, ja olimme taas märkiä hiestä. Olimme jo ehtineet tottua Kandyn mukavan viileisiin päiviin. Pöytään nostettiin vitriinistä monenlaista suolaista leivonnaista, mutta niiden sisällöstä ja gluteenittomuudesta emme oikein olleet varmoja, eikä meillä ollut vielä nälkä, joten ne palautettiin paikoilleen. Vitriineissä tuntikausia lojuneiden syötävien kanssa on myös syytä hieman varovainen.

Nostimme rinkat tuktukiin ja lähdimme kohti Samanin kotia. Matkalla kävimme vielä ostamassa ison vesitönkän ja muistimme, ettei meillä ollut Samanin perheelle tuliaisia. Kaupassa ei kuitenkaan ollut mitään sopivaa, ja Saman oli äärimmäisen vaivautunut tuliaisten viemisistä, joten veimme ensi alkuun Samanin kotiin vain valovoimaiset persoonamme. 

Vastaanotto oli hyvin sähköinen ja lämmin. Olimme ensimmäiset länkkärit Samanin kotona. Tervehdimme Samanin äitiä, vaimoa ja kahta lasta paikalliseen tapaan: katsotaan silmiin, nostetaan kädet kämmenet vastakkain leuan eteen, kumarretaan kohteliaasti ja sanotaan ”aayu-bowan”. (Sama setti toimii myös hyvästelynä.) Talossa oli myös hyvin puhelias ja utelias kissanpentu nimeltä Kitty. Myöhemmin paikalle saapui lisäksi kosolti muita Samanin sukulaisia. Samanin vaimo oli vain 28-vuotias, ja heidän tyttärensä oli 12. Hieman epäselväksi jäi, miten järjestelyt oikein toimivat, kun lain mukaan naimisiin saa mennä 18-vuotiaana, mutta se on tyypillistä tehdä 16-17-vuotiaana. Kukaan muu talossa ei puhunut mainittavasti englantia.

Perheen talo oli suuri ja vaikuttava. Koti oli hyvin siisti, katto korkealla ja sisustus tyylikkään minimalistinen. Se oli myös kesken. Perhe ei ole erityisen varakas Samanin tuodessa riisin pöytään yksin armeijasta saamallaan palkalla (alle 400€/kk). Kotia rakennetaan pala palalta pankkilainoilla, kun Saman saa riittävästi rahaa säästettyä uusiin investointeihin. Seuraavana listalla ovat ovet kodin huoneisiin ja kunnon kylppäri. Saman oli hyvin pahoillaan, että talon vessa ja suihkut olivat ulkona ja melko alkeelliset. Me olimme kuitenkin ulkosuihkuihin ja kyykkyvessoihin jo reissuillamme tottuneet, joten asia ei ollut mikään ongelma.

Kitty.

Saman esitteli myös lapsuudenkotinsa - tässä keittiö.

Meidät majoitettiin perheen pienimmän, 5-vuotiaan pojan, huoneeseen, jossa hän pelasi päivät pitkät Grand Theft Auto 3:sta. Nettiä koneessa ei kuitenkaan ollut. Alkajaisiksi meidät kutsuttiin olohuoneeseen, jossa istuimme sohvalla ja sohvapöydälle kannettiin maustettua teetä sekä erilaisia makeita herkkuja: riisipohjaisia munkkeja, jännää tiivistä ja kosteaa riisikakkua ja jonkin puun medestä kokoon keitettyä kristallisoitunutta sokeria. Kattaus oli vain meille kahdelle, muut lähinnä katselivat syömistämme. Teehetken jälkeen ohjelmassa oli peseytyminen ja vaatteiden vaihto. 

Meitä saapui tervehtimään suuri joukko sukulaisia ja naapureita.

Samanin vaimo otti kopin Marikon peseytymisestä. Mariko yritti selittää, että osaisi peseytyä yksinkin, mutta luvassa oli jännittävä kulttuurikokemus. 

Aluksi piti riisuutua ja vaihtaa päälle peseytymisen aikana päällä pidettävä kangas. Tämä oli yllättävän intiimi kokemus, sillä vaimo auttoi riisuuntumisessa ja solmi kankaan päälle. Hän tuli myös mukaan kolmelta puolelta aaltopellin rajaamaan suihkuun, ja ojenteli shampoota (pienestä yksittäispakkauksesta) ja saippuaa. Osaksi aikaa toimitusta seuraamaan tulivat hämmentävästi myös Saman ja hänen äitinsä. On edelleen vähän mysteeri, miten kankaan peittämä osio oli tarkoitus pestä. Lopuksi vaimo auttoi kankaan vaihtamisessa diskreetisti pyyhkeeseen.

Let's all watch Mariko shower!

Perttu sai hoitaa peseytymisen omin voimin ja meni rohkeasti alasti suihkuun. Hetken suihkuttelun jälkeen hieman järkyttynyt Saman komensi Pertulle bokserit jalkaan, jotta naapurit eivät traumatisoidu.

Meitä kovin kummastutti, miksei suihkukoppiin yksinkertaisesti asenneta ovea. 

Meitä kehotettiin myös pyykkäämään reissussa rähjääntyneet vaatteemme. Ihmiset seurasivat mielenkiinnolla Pertun amatööriotteita pyykkäämisessä ja opastivat kädestä pitäen, miten homma tulisi hoitaa. Panimme merkille, että srilankalaiset miehet vaikuttavat pyykkäävän omat vaatteensa. Kokkaus oli taloudessa kuitenkin naisten hommaa (ravintoloissa olemme nähneet melkolailla pelkästään mieskokkeja). Käsipyykkäsimme itsemme uudelleen hikisiksi ja ripustimme vaatteemme kuivumaan pyykkinaruille. 

Kun pyykit oli pesty, oli aika syödä lounasta. Meille oli katettu oma pöytä ruokailuhuoneeseen. Saman tuli istumaan ja seurustelemaan, mutta ei syönyt kanssamme. Muu perhe söi omaan tahtiinsa kuistilla tai telkkarin ääressä. Olisi ollut kiva syödä perheen kanssa, mutta Saman selitti, ettei se ole Sri Lankassa tyypillistä. Ruoka oli fantastista, mutta syömiskokemus hieman stressaava Samanin vahtiessa syömistämme ja vaatiessa ottamaan lisää. Hänellä oli myös taipumus olettaa, että jokin asia on huonosti ja pahoitella etukäteen, joten jouduimme jatkuvasti vakuuttelemaan, että kaikki on hyvin ja olemme iloisia. Hän tarkoitti hyvää, mutta meitä välillä hieman ahdisti. Meille tarjoiltiin vielä jälkiruuaksi vaniljalla maustettua jugurttia ja teetä. 

Samanin äiti.

Taloa ympäröivät monet hedelmäpuut, joita Saman esitteli meille syötyämme. Oli papaijaa, jack-fruittia, ananasta, kookosta, pippuria, banaaneja, kaakaota ja monia hedelmiä, joita emme olleet ennen nähneet. Sight-seeing jatkui naapuritaloon, jossa morjenstelimme koko perheen ennen matkan jatkamista suurelle kalliolle muutaman sadan metrin päässä. 

Jack-fruit on hyvin ravinteikas ja suuri hedelmä. Siitä tehdään erilaisia curryjä.

Jätimme kenkämme kallion juurelle. Luulimme tämän johtuvan uskonnollisista syistä (pyhiin paikkoihin mentäessä kengät riisutaan poikkeuksetta), mutta meille selvisi pian, että kengät riisuttiin turvallisuussyistä. Kallion seinämä oli todella jyrkkä ja kiipeäminen vaikeaa, jopa hengenvaarallista huonoilla kengillä. Kallion pinta oli hyvin karhea, mikä teki kiipeämisestä turvallisempaa, mutta oli tottumattomille ja pehmeille jalkapohjillemme melko kova koettelemus – tulipahan jalkapohjat kuorittua! Noin satametrisen kallion päällä vietimme hetken ottaen kuvia, ihaillen maisemia ja keskustellen. Saman näytti taloa kallion juurella ja kertoi, että siinä asuu köyhä ja työtön nelilapsinen tamil-perhe, jolle Saman on antanut luvan asua hänen maillaan. Jjäimme miettimään, oliko ystävällisyys tamileja kohtaan jonkinlaista syyllisyyttä sodasta, vaikkei Saman viitannut siihen. Tamilit ovat Sri Lankan merkittävin etninen vähemmistö, joiden radikaalisiipi vaati sisällissodassa kansalleen oikeuksia, ja lopulta vuosikymmenten taistelujen ja neuvottelujen jälkeen hallitus murskasi vastarinnan ja tamil-sotilaat tuhottiin lähes viimeiseen mieheen. Sodalla oli myös paljon siviiliuhreja. 

 

Huipulla oli pieni alttari.

Tourneemme jatkui vielä lähikylään, jossa kävimme viimein säätämässä sim-korttimme kuntoon (jouduimme ostamaan uuden) ja ostimme ison kasan hoppereita illalliseksi. Kävelimme illan pimetessä Monaragalan keskustaan, jossa kävimme ostamassa jätskiä ja suklaata Food Citystä tuliaisiksi Samanin perheelle. Saman oli jälleen hyvin vaivaantunut siitä että halusimme antaa hänelle ja hänen perheelleen jotakin, mutta taipui lopulta vaatimuksiimme. 

Kotiväki oli jo ehtinyt huolestua kun viimein palasimme kämpille, sillä he olivat ymmärtäneet, että käymme vain pikaisesti kiipeämässä kalliolle. Perheellä oli tavallisesti koko ajan tieto siitä, missä muut liikkuivat: Samanin matkustaessa hän puhui perheenjäsenten kanssa puhelimessa lähes tunnin välein. Tällä reissulla hänellä oli vain sarongi eikä laukkua, eikä siten puhelinta. Kävimme jälleen peseytymässä, mutta tällä kertaa ison tynnyrin luona, josta kaadoimme päällemme vettä ämpärillä. Peseytymispaikkoja vaikutti olevan ainakin kolme. Tässä on ilmeisesti paikallisten hygienian salaisuus: peseytymässä käydään yksinkertaisesti aina, kun olo muuttuu tukalaksi. 

Yöksi huoneeseemme kannettiin toinen sänky, mutta sängyt asetettiin eri puolille huonetta, sillä Sri Lankassa esiaviollinen seksi ei ole hyväksyttävää (olimme vähän hämmästyneitä, kun Saman selitti tämän ihan suoraan).

Yöllä huoneessamme lenteli tulikärpäsiä. Taianomaista.

Aamulla käytiin pesulla, juotiin teetä ja syötiin Samanin äidin tekemiä string hoppereita. Meille selvisi, että riisijauhot tehdään tyypillisesti itse kuivattamalla tähteeksi jääneet keitetyt riisit auringossa ja jauhamalla ne. 

Otimme ryhmäkuvia ja siirsimme muistitikulla parhaat kuvat yhteisestä ajastamme Samanin tietokoneelle. Näytimme Samanin perheelle iPadiltä kuvia Suomen talvesta ja Otaniemen kampuksesta. Datapakettimme nettiyhteys oli lokaatiossamme liian hidas kuvien etsimiseen netistä, joten kuvapankki oli varsin rajattu. 

Jatkosuunnitelmat olivat myös eläneet visiittimme aikana. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Samanin tuktukilla 50 kilometriä Arugam Bayhyn ja ajaa vielä sen jälkeen illaksi vuorille Ellaan, mutta matkaan olisi mennyt paljon aikaa ja 2000 rupian arvosta bensiiniä, mikä oli mielestämme hieman kohtuutonta. Päätimme lopulta skipata Arugam Bayn reissun ja mennä bussilla Ellaan. Saman olisi myös kovasti tahtonut, että jäämme hänen luokseen vielä toiseksi yöksi, mutta emme halunneet olla vaivaksi. Vaikka vierailu Samanin luona oli aivan mahtavaa ja ihanaa, oli se myös hyvin raskasta, koska meidän piti jatkuvasti kohteliaasti kieltäytyä lahjoista ja vakuutella, että kaikki on hyvin. Onnistuimme kieltäytymään Sri Lankan armeijan lenkkareista ja T-paidoista, mutta muutamat Samanin pihalta löydetyt kauniit kivet otimme vastaan. Saman toivoi, että teetämme niistä vihkisormuksia. Saman myös lupasi meille tontin hänen maaltaan, jos muuttaisimme Monaragalaan ja rakentaisimme sinne kodin.

Tuktuk-kuski-Perttu.

Saman halusi vielä näyttää meille paikallista nähtävyyttä, 300 vuotta vanhaa silloisen kuningattaren asumuksen ja uima-altaan raunioita. Hän oli myös pyytänyt tätiään valmistamaan juhlallisen lounaan viimeiseksi ateriaksemme, jonka nappasimme mukaan matkalla. Paluumatkalla Perttu sai ajaa tuktukin kämpille. 

 

Kuningattaren WC:n raunio.

Viimeinen ateria Samanin luona oli prepattu juhlallisesti banaaninlehtiin. Huikeita makuja!

Iltapäivällä hyvästelimme Samanin perheen. Samanin äiti ja oli hyvin liikuttunut ja suukotteli meitä kyyneleet silmissä. Kaikki olivat erittäin iloisia ja kiitollisia visiitistämme. Saman lupasi, että hän tulisi meitä tai perheitämme Colombon lentokentälle vastaan ja auttaisi järjestelyissä, jos tulemme joskus takaisin Sri Lankaan. 

Otimme vielä viimeiset kimppakuvat ennen lähtöämme bussiasemalle. 

Ihmiset Sri Lankalla ovat hämmästyttävän vieraanvaraista ja mahtavaa porukkaa. Oli sattumien summa, että törmäsimme Samaniin temppelin sisäpihalla. Teemme matkaa päivä kerrallaan tekemättä paria päivää pidempiä sitoumuksia mihinkään. Tällöin voimme tarttua mahdollisuuksiin, joita reissatessa aukeaa. Näitä tilaisuuksia tuntuu Sri Lankalla tulevan vastaan satumaisen paljon, emmekä voi kylliksi suositella Sri Lankaa matkakohteena. 

Kiitos Saman ja perhe, aivan uskomaton kokemus ja osoitus srilankalaisesta avoimesta ja rakastavasta elämänfilosofiasta. Istuh-tee!