Sigiriya 8.-11.6.

Sri Lankan keskellä on niin kutsuttu kulttuurikolmio, johon kuuluvat Unescon maailmanperintökohteet Anuradhapura, Polonnaruwa ja Sigiriya. Olimme jonkin aikaa ajatelleet suuntaavamme seuraavaksi Anuradhapuraan, joka hallitsi Sri Lankaa tuhat vuotta ja jonka rauniot ovat merkittävä arkeologinen kohde. Viime hetkellä päätimme kuitenkin aloittaa jostain muusta, koska emme olleet varma haluavamme käydä kaikissa kolmessa turisteille erittäin korkeasti hinnoitellussa rauniokohteessa, eikä Anuradhapura vaikuttanut siisteimmältä. Onneksi emme olleet saaneet bussilippuja ostettua etukäteen! Päätimme viime hetkellä suunnata seuraavaksi Sigiriyaan, ja kanssamme hostellin terassilla istuvat Max ja Azeeza päättivät tulla mukaamme välttääkseen edestakaisin matkustamista Kandysta, jonne he olivat ajatelleet suunnata. Varasimme majoituksen booking.comista, jossa Nature Walk Sigiriya tarjosi kätevästi kahta huonetta puoleen hintaan, jolloin yksi yö per huone kustansi 12,5 dollaria. Myöhemmin meille selvisi, että emme olisi löytäneet periltä edullisempaa paikkaa. Parikymmentä dollaria huoneesta oli alueen pohjahinta. Lisäksi opimme, että booking.com ottaa varauksesta lähes parinkymmenen prosentin provision majoituksen tarjoajalta.

Bussiasemalla Maxin ja Azeezan kanssa.

Sri Lankan bussit ovat hyvin värikkäitä.

Matkasimme Sigiriyaan kolmella bussilla. Ensin Negombosta Kurunegalaan, sieltä Dambullaan, josta perille. Bussit Sri Lankassa ovat hyvin uskonnollisesti sisustettuja. Valtauskonto Sri Lankassa on buddhalaisuus (noin 70% - loput ovat enimmäkseen katolisia, hinduja tai muslimeja). Negombossa suurempi osa on kuitenkin katolisia, ja paikka tunnetaankin ”pikku-Roomana”, sillä kirkot ja pyhimysten alttarit värittävät katukuvaa. Bussit ja menopelit ympäri maata ovat niin ikään eri uskontoihin ”puettuja”. Kuskin penkin takana olevasta pleksistä löytyy iso kuva Jeesuksesta, Krishnasta tai muusta uskonnollisesta merkkihahmosta. Ikkunoissa on uskonnolisia sloganeja ja tuulilasin päällä on rivi ikoneja, kuvia patsaista tai muuta vastavaa, kerran tosin myös asetelma nauravia vauvoja. Busseissa soitetaan silloin tällöin melko kovalla volyymillä letkeää oriental-musiikkia. Liikenteessä tööttiä ei säästellä. Kaikenkaikkiaan bussilla matkaaminen on varsin mielenkiintoista puuhaa. Tiet Sri Lankassa näyttävät olevan oikein hyvässä kondiksessa. Matkustaminen on siis melko mukavaa ja kohtalaisen nopeaa. Bussit ovat myös todella halpoja ja suurin osa paikallisista vaikuttaa käyttävän niitä pääasiallisena liikkumisen muotona. Kaikki ostamamme bussiliput ovat toistaiseksi maksaneet alle euron. Tarjolla olisi myös ilmastoituja busseja ja turisteille omia luksusbusseja, mutta nämä ovat jonkin verran kalliimpia ja tekevät matkanteosta steriiliä ja tylsää.

Jeesus.

Matkalla kohtasimme jälleen monia avuliaita ihmisiä. Muut matkustajat ohjasivat aina seuraavan jatkoyhteyden luo, ja Dambullassa ensimmäinen kadulla vastaan tullut vei meidät paikalliseen raflaan herkulliselle ja hyvin huokealle buffetlounaalle tiedusteltuaan minne olemme menossa ja saatuaan vastaukseksi ”jonnekin syömään”. Kanssamme myös keskusteltiin innokkaasti. Yllättävän monet tapaamamme srilankalaiset ovat olleet ulkomailla töissä erilaisissa tehtävissä – kuka matkaoppaana, kuka insinöörinä ja kuka merimiehenä.

Teiden varsilla on bussipysäkkejä, mutta niillä ei vaikuta olevan kovin paljon merkitystä, sillä ohikulkevaan bussiin voi nousta mistä vain, ja pois voi jäädä missä vain. Suomalaisina ajattelimme painaa pysäytysnappia hyvissä ajoin jäädäksemme pois seuraavalla pysäkillä, joka olisi epäilemättä majoitustamme lähimpänä, mutta bussi vetikin jarrut pohjaan siihen paikkaan. Huolestuneet paikalliset alkoivat heti selvittää miksi siinä olimme jäämässä, ja jättivät meidät lopulta täsmälleen majoituksemme eteen joidenkin satojen metrien päähän.

Mariko ajamassa tuktukia.

Majatalon omistaja oli oikein mukava, ja antoi Marikon kokeilla ajaa tuktukillaankin. Hän näytti vieressä sijaitsevan pikku ravintolan ja pesulan, kun kyselimme aamupalaa ja pyykinpesumahdollisuutta. Kävi ilmi, ettei täällä tosiaan saa pyykkiään pestyä dollarin kilohinnalla, kuten Kaakkois-Aasiassa. Jokaisesta vaatteesta laskutetaan erikseen. Normivaatekappaleista noin 50 eurosenttiä ja pienistä, kuten alusvaatteista, parikymmentä. Pesulaskusta kasvaa siis äkkiä ihan huomattava summa (meidän budjetissamme), vaikka jälki on tietysti paljon parempi kuin jos itse lavuaarissa yrittää meidän taidoillamme jynssätä (muistakaa muuten ottaa allastulppa mukaan, jos aiotte pyykätä ulkomailla itse – meiltä unohtui, ja kyllä harmittaa). Me siis veimme likaisimmat vaatteemme pesuun, ja päätimme pestä loput itse. Illalliseksi suuntasimme viereiseen sympaattiseen tienvarsiravintolaan, mutta pettymykseksemme saatavilla oli vain fried ricea ja rotia. Tämä on sinänsä tyypillistä: lounaaksi paikalliset vetävät curryt, ja iltaisin syödään riisiruokia. Illalliset majataloissa ja pikku perheravintoloissa tilataan usein jo päivällä, ainakin jos haluaa jotain muuta kuin fried ricea tai jäljellejääneitä snäksejä. Saattaa kuulostaa epäkätevältä, mutta täällä ei harrasteta mitään länsimaista tuttua pakasteista kokkaamista kun kysyntä ei riitä ylläpitämään menua tuoreista aineista valmistettuna. Tuoreita aineksia haetaan torilta samana päivänä juuri sen verran kuin ruokaa on tilattu.

Olimme ajatelleet vuokrata pyörät alueen kiertelyyn, mutta kävi ilmi ettei Lonely Planet –opuksemme hinta-arvio osunut ihan kohdalleen, kolmensadan rupian sijasta päivän pyörävuokra kustansikin tonnin. Max ja Azeeza halusivat pyörät joka tapauksessa, ja saivat tingattua ne seitsemäänsataan, mutta me päätimme jättää välistä. Opaskirjamme on muutenkin ollut melkoinen pettymys. Viime reissulla meillä oli käytössä Lonely Planetin ”Southeast Asia on a shoestring”, eli niinkutsuttu keltainen raamattu, kirja josta koko bisnes sai alkunsa (tosin tietysti päivitettynä). Se oli loistava budjettimatkaajan opas. Sri Lankan versiota ei ole selvästi kirjoitettu budjettimatkaajalle, emmekä ole sen kirjoittajien kanssa samaa mieltä monestakaan asiasta. Lisäksi sen hintatiedot ovat välillä melko pahastikin pielessä, vaikka se on tänä vuonna ilmestynyt painos. Opuksessa ihan oikeasti kehotetaan vuokraamaan kuski ja auto matkustamista varten, koska se on kätevää, ja majoitusvaihtoehtoina listataan satoja dollareita yöltä laskuttavia resortteja. (Lopun ”vastuullinen matkailu” –osiossa tosin ehdotetaan, että mitä jos säästäisit ympäristöä ja menisit sittenkin julkisilla.) On vaikea välttyä ajattelemasta, että tässä mennään nyt kohderyhmästä aika lujaa ohi. Eiköhän sellainen turisti, joka haluaa istua kuskattavana ympäriinsä ja jolla ei oo reissu fygystä kiinni, mene ihan jonkin matkatoimiston suunnittelemalle turneelle, eikä tee tällä kirjalla yhtikäs mitään. Ja nyt me kannamme mukanamme monta sataa grammaa luksuslomavinkkejä, kuten ”enjoy colonial opulence in this lavishly kitted out resort, room from US$500”, kirjan järkevän perusinfon lisäksi.

Mariko ostamassa sikakalliita lippuja.

Aamulla lähdimme tallaamaan kohti Sigiriyaa, joka on varsinaisesti valtava jännänmuotoinen kallio ja arkeologinen alue, jossa voi nähdä ikivanhan sivilisaation rauniot. Alueella uskotaan olleen asutusta jo esihistoriallisella ajalla, mutta varsinaiset rauniot liittyvät enimmäkseen kuningas Kassapan lyhyeen hallintoon 400-luvulla, jolloin kuningas rakennutti puutarhat kiven ympäristöön ja palatsin kallion huipulle. Paikka hylättiin 1400-luvulla, ja brittiläinen arkeologi löysi alueen jälleen 1900-luvun taitteessa. Rauniot ovat olleet Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1982. Sisäänpääsymaksu on turistille kirpaisevat 30 dollaria, paikallisille 50 rupiaa. Ennen sisäänmenoa kävimme syömässä ylihinnoitellut omeletit läheisessä resortissa. Virhe, näistä paikoista ei ikinä tule tyytyväiseksi. Olisi pitänyt mennä majoituksemme viereiseen pikkumestaan. Kiipesimme kivelle, kiertelimme puutarhat ja oheisen, varsin hyvän japanilaisten lahjoittaman pikku museon. Alueen kahvilasta sai huokeaa 150 rupian lounasta ja kallista 150 rupian pullovettä. Epäilemättä siksi, että turistit ostavat vesipulloja, ja paikalliset työntekijät lounaita. Tässä yhteydessä on todettava, että emme ole saaneet pienimpiäkään vatsanväänteitä tai turistiripuleita mistään ruuasta. Koska paikalliset syövät käsin, lavuaari ja saippuapala löytyy joka ravintelista, ja ne ovat ahkerassa käytössä.

 

View huipulta.

Palatsin rauniot sisältävät myös vesialtaan.

Mariko, Perttu, Azeeza ja Max.

Sigiriyan kuuluisat freskot puolimatkassa ylös kalliota.

Norsu, ketjut ja kurituskeppi.

Tauolla norsu vaikutti kuolleelta.

Kun kävelimme alueelta poispäin, tuktuk-kuski lupasi viedä meidät tien päähän ilmaiseksi, kun kieltäydyimme kyydistä keskipäivän paahtavassa auringossa ja hän oli matkalla samaan suuntaan. Sanoimme olevamme menossa Siririya villageen, tarkoittaen viereistä pikku kylää. Tietysti tämänkin niminen resortti oli olemassa, eikä edes kovin lähellä, joten päädyimme ihan väärään paikkaan, ja lopulta maksoimme kuskille kuitenkin kyydistä, kun hän teki ison lenkin ihan turhaan. Nautiskelimme yhdessä kylän pienessä ravintolassa erittäin hintansa väärtin hedelmälautasen ja teen ja katselimme norsua, joka kuskasi turisteja edestakaisin tienpätkää pää ketjuilla jalassa kiinni, eikä näyttänyt erityisen tyytyväiseltä. Kuulimme, että liikemiehet kaupungeissa omistavat norsut, ja niitä vuokrataan paikallisille yrittäjille. Norsuilla teetetään kuulemma niin paljon töitä, etteivät ne ehdi syödä tarpeeksi (yksi norsu syö tyypillisesti  200 kiloa kasveja päivässä). Norsuratsastukseen liittyy usein kosolti eläimen hyvinvointiin liittyviä ongelmia, suosittelemmekin perehtymään mestoihin tarkasti jos norsuihin haluaa tehdä lähempää tuttavuutta kivasti ja eettisesti. Alueella on myös villejä norsuja, vaikka sellaisiin emme törmänneet, mutta apinoihin senkin edestä. Hakiessamme pyykkejämme pesulatäti antoi meidän syöttää hedelmiä pikkuiselle apinalle, josta hän selvästi piti jonkinasteisesti huolta.

 

Illalla menimme Maxin ja Azeezan kanssa takaisin kylään illalliselle. Olimme huomanneet aiemmin kyltin, joka mainosti BBQ:ta ja happy houria, ja Maxin teki mieli juhlia, sillä huomenna olisi hänen syntymäpäivänsä. Kuulimme, että grillausta ei ollut, koska paikan omistajan, Mundon, ystävän äiti oli kuollut ja he olivat tehneet huomisia hautausjärjestelyjä. Azeeza kuitenkin tiedusteli, mistä tänään saattaisi löytyä bileet, ja hetken pohdittuaan Mundo lupasi yrittää järjestää jotain, vaikka grillaus ei järjestynytkään. Lähdimme oluille ja mangolassille hänen kaverinsa ravintolaan odottelemaan, mitä järjestelyjä Mundo onnistuisi tekemään (sama paikka, jossa olimme syöneet fruit platen aiemmin päivällä). Jonkin ajan kuluttua Mundo palasi ja selitti, että luvassa olisi viidakkobileet: nuotio, musiikkia, juomia. Kylästä ei saanut vahvoja alkoholeja, joten ne piti hakea Dambullasta tai hieman lähempää, mutta hieman kalliimmalla jostain ravintolasta. Hänen kaverinsa voisi lähteä tuktukilla hakemaan juomat sillä aikaa, kun söisimme illallista. Päädyimme tilamaan kaksi pulloa arrackia, eli paikallista viskiä, fermentoitua palmusta tai joskus kookoksesta tehtyä juomaa, ja muutaman oluen. Arrack-pullo ravintolasta kustansi 2000 rupiaa. Alkoholi tai tupakkatuotteet eivät Sri Lankalla ole halpoja, vaan lähentelevät Suomen hintaluokkaa. Regulaatio pelaa. Päätimme luottaa tyyppeihin ja luovutimme rahat. Syötyämme illalliseksi kotthua (silputtua ja paistettua rotti-leipää, kookosta ja vihanneksia) ja fried ricea (jälleen muuta ei ollut saatavilla), juomamme saapuivatkin. Meitä vähän mietitytti, oliko fiksua lähteä tuntemattomien ihmisten kanssa säkkipimeään viidakkoon bileisiin, mutta kävi ilmi, että paikallisilla ei ihan oikeasti ollut parempaakaan tekemistä ja se oli heistä hauskaa. Ja mehän maksoimme kuitenkin juomat kaikille.

Bongoa tulee lämmittää, jotta se soi oikein.

Taivalsimme siis pois tieltä, joskaan kyseessä ei nyt ehkä ollut sellainen viidakko kuin suomalaisen mieleen saduista ensimmäisenä tulee, vaan melko tyypillisen oloinen metsä polkuineen, paikallisella kasvustolla toki. Paikalle, jolle nuotio tehtiin, pystyi ajamaan tuktukilla (vaikka emme osanneet kuvitellakaan, että niitä voisi käyttää maastossa ylipäätään). Emme kohdanneet villejä norsuja, vain lehmiä. Mukaamme lähti kymmenisen paikallista nuorta miestä sekä bongorumpu. Miehet kiipeilivät puihin ja repivät kuivia oksia irti polttopuiksi. Lämmön kannalta nuotiota ei tietenkään olisi missään nimessä tarvinnut, mutta tuli hätisti kaikki ötökät kauemmas, sen lisäksi että valaisi. Oikeastaan nuotion tekeminen tai alkoholin juominen pyhällä paikalla Sigiriyan läheisyydessä ei ollut sallittua, mutta se ei seuruetta tuntunut haitaavan.





Viidakossa istuskelu oli nuotion kanssa varsin mukavaa. Miehet puhuivat kohtuullisesti englantia, ja toivat naposteltavaksi mitä herkullisinta haudutettua kanaa (kuvittele pulled pork, mutta parempaa). Mukana oli myös paikallinen julkkis ja erinomainen laulaja Madu. Mikäli hänen musiikkinsa kiinnostaa enemmänkin, videoita löytyy youtubesta hänen nimellään, Shalika Madushanka. Meininki oli suoraan sanoen mieletön. Tanssimme tähtien alla bongon ja Madun laulun tahdissa, ja esitimme itsekin biisejä omista kulttuureistamme, vaikkemme bongoa erityisen hyvin soittaneetkaan. Myöhemmin Mundo saapui paikalle vielä neljän ranskalaisen kanssa, jotka olivat myös tulleet kyselemään BBQ:ta. Illan suhteen ei olisi voinut olla korkeampia toiveita. Kun meidät tuotiin takaisin majatalollemme, huomasimme portin lukituksi. Onneksi sen yli kiipeäminen oli mahdollista.

Päätimme jäädä kaikki vielä päiväksi, kun meille luvattiin järjestää unohtumatonta ohjelmaa. Kukapa sellaisesta kieltäytyisi?

Menimme aamiaiselle tuttuun paikkaan, jossa söimme Sri Lankan breakfastin (string hoppereita eli riisinuudelia pieninä pannareina curryn ja muiden soosien kanssa) ja hedelmiä. Syödessämme sumplimme Lalin kanssa kuviot kuntoon. Lal olisi vastuussa seuraavasta 15 tunnista. Päivän kokonaishinnaksi sovittiin 5000 rupiaa per nassu, jonka Lal vakuutti olevan ystävähinta. Tämä on lähes tuplasti päiväbudjettimme, mutta uskoimme kokemuksen rahan arvoiseksi.

Lähdimme kävelylle Maxin ja Azeezan kanssa sillä aikaa kun Lal järjesteli päivän ensimmäisen ohjelmanumeron, kalastusreissun. Kävelimme katua pitkin ja moikkailimme lokaleille. Pysähdyimme todella gurut otteet omaavan messinkisepän tontille katsomaan hänen työskentelyään. Hän näytti meille miten hän tekee messinki-, hopea- ja kuparilevyistä mielettömän kauniita esineitä. Hän myy tuotteitaan enimmäkseen turistien matkamuistoliikkeissä, mutta tekee myös tilauksesta paikallisille mm. astioita. Meille hän lupasi myyvänsä suoraan pelkällä työ- ja materiaalikustannusten hinnalla, huomattavasti halvemmalla kuin crafts shopeissa. Mies oli hyvin sympaattinen ja halusimme tukea hänen toimintaansa joten ostimme 500 rupialla kauniin pyöreän rasian.

Palattuamme lähdimme Lalin tuktukin matkaan kohti kalavesiä. Pysähdyimme matkalla ostamaan hedelmiä evääksi kalareissua varten ja ottamassa kuvia suuresta valkoisesta Buddha-patsaasta temppelin pihalla. Perillä meitä odotti kolme Lalin kaveria, jotka toivottivat meidät tervetulleeksi. Kävelimme rantaan noin 50 metriä, missä meitä odotti pieni katamaraani-mallinen soutuvene. Nousimme kyytiin ja kaksi miestä, joista kumpikaan ei puhunut englantia lähti soutamaan meitä järvelle.

Sää oli kaunis ja maisemat hulppeita. Soutelimme aikamme, ja soutajat ojentelivat lootuksenkukkia Marikolle ja Azeezalle. Tovin soutamisen jälkeen oli aika laskea verkot vesille. Verkon toinen pää sidottiin lootuksen lehden varteen, verkko levitettiin auki (noin 20m x 1m verkko) ja riisisäkki, jossa verkkoa säilytettiin laskettiin veteen toisen pään kelluttajaksi. Tämän jälkeen soudimme verkon ympärillä ja löimme airoilla vettä säikyttääksemme kalat verkkoihin.

Kaloja peloteltiin verkkoihin melan avulla.

Sigiriya ja toinen hieno kivi.

Ensimmäisestä verkosta ei tullut saalista. Verkon nostamisen jälkeen soudimme rantaan, jossa odotti vanhempi mies kahden onkivavan ja kastematojen kanssa. Hän hyppäsi kyytiin ja lähdimme taas matkaan. Laskimme verkon eri kohtaan ja menimme noin puoleksi tunniksi ongelle. Nappasimme ongilla joitakin pieniä kaloja, mutta todellinen jackpot odotti meitä verkossa. Verkosta nousi 7 kalaa, joista muutama oikein hyvän kokoisia. Saaliimme oli yhteensä 11 kalaa. Iloisena hyvästä kalaonnesta soudimme rantaan ja söimme veneessä istuen mukanamme tuomamme hedelmät.

 

Syötyämme nousimme veneestä ja lähdimme jalkaisin kohti seikkailumme seuraavaa osiota. Kävelimme järven reunaa menevää polkua padolle, jonka funktio on ilmeisesti estää järven tulviminen. Vesi virtasi padon yli vuolaana virtana ja putosi noin kaksi metriä muodostaen padon alle pienen joen. Jatkoimme matkaa ja saavuimme leiripaikalle joen varrella, jossa oli puusta rakennettuja pöytiä ja tuoleja ja muutama maja. Meitä kehotettiin menemään uimaan sillä aikaa kun lokalit perkaavat kalat ja aloittavat ruuan valmistuksen.

Viidakkojoki!

Azeeza yritti napata fisuja tyvenestä.

Virta oli melko voimakas ja vesi ihanan viileää. Joki ei ollut kovin syvä, mutta siinä pystyi uimaan oikein hyvin. Yleisesti viidakkojoissa ei kannata uida loiseläinten ja muiden ikävyyksien takia, mutta kovan virtauksen takia pidimme jokea turvallisena uimapaikkana. Uimme melko pitkän tovin ja nautimme olostamme. Paikka tuntui paratiisilta.








Noustuamme Perttu onki joesta vielä muutaman pienen kalan, jotka pääsivät mukaan curryyn, jota lokalit valmistelivat. Illan menu olisi kookosroteja (rieskan kaltaisia ohuita leipiä), grillattua kalaa, kalacurry, raikas ananas-salaatti ja ranskalaisia perunoita. Lisäksi paikalle oli roudattu reilusti juomavettä, neljä isoa pulloa arrackia (kookosviskiä) ja muutamia vahvoja paikallisia oluita. Auttelimme ruuan laitossa pilkkoen vihanneksia ja hedelmiä salaattiin ja hämmennellen porisevaa currypataa. Herkullinen curryn tuoksu leijui ilmassa.

Kalamestari kiipeämässä puuhun.

Kalastajamestari purki Maxin avustuksella vanhan ja rapistuneen puumajan lattian korkealta puusta polttopuiksi iltaa varten. Puista roikkui täydellisen keinun muodostava liaani, jossa Mariko ja Azeeza keinuivat. Pian ensimmäiset rotit olivat valmiita, jotka nautimme oluen kera.

Kalacurry hautumassa.

Pimeän alkaessa laskeutua komea nuotiota sytytettiin. Paikalle kannettiin myös raudasta valettuja yli metrin korkuisia soihtuja. Edelliseltä illalta tuttuja kyläläisiä saapui paikalle vielä pari tuktukillista ja ensimmäinen arrack-pullo avattiin ja alkumaljat nostettiin 12 henkilön voimin. Kävelimme järvelle heittelemään leipiä kivillä ja ottamaan kuvia auringonlaskusta.

Ruuat alkoivat valmistua ja niitä kannettiin pöytään kulhoissa, joiden päälle oli asetettu suuret lootuksen lehdet. Tämä on hyvin perinteinen tapa syödä Sri Lankalla. Lootuksen lehdet hylkivät vettä ja niitä on helppo käsitellä, mikä tekee niistä erinomaisia ruoka-astioita.

Lal puristaa limet kalojen niskaan.

Cocking.

Auringonlasku.

Ruoka oli fantastista. Grillattu kala oli mahtavaa, salaatti raikasta, kirpeää, makeaa ja ihanaa, ranskalaiset rapeita, rotit meheviä ja lämpimiä, mutta todellinen aterian sankari oli kalacurry. Se oli uskomattoman maukasta ja täyteläistä 4 tunnin hauduttamisen jälkeen, mutta myös aivan käsittämättömän tulista. Tulisuus puudutti suun ja poltti huulia, mutta ei erityisen epämiellyttävällä tavalla. Currya oli pakko syödä kokoajan lisää. Tällä kertaa tarjolla ei myöskään ollut mitään ruokailuvälineitä, joten söimme käsin, kuten Sri Lankalla kuuluu. Lopulta suu tottui curryn tulisuuteen, mutta chili alkoi särkeä syöntikäden ihoa.

Kalat paistuvat hiilillä.

Lootuksen lehdiltä oli helppo syödä.

Söimme, joimme ja keskustelimme, katselimme tähtiä ja nautimme illasta. Bongorumpu kaivettiin esiin ja paikalliset alkoivat virittelemään lauluja. Tällä kertaa myös Lalin veli, arvostettu ja yli kymmenen vuotta ammatikseen bongoja ympäri Sri Lankaa soittanut bongomestari oli mukana.

Tanssimme nuotion ympärillä, lauloimme, soitimme bongoja, joimme, katselimme tähtiä ja juttelimme. Lauloimme myös Maxille syntymäpäivälaulun, sillä hän täytti 28. Menimme vielä uudestaan uimaan. Säkkipimeällä himmeässä nuotion valossa tähtien alla uiminen oli hyvin väkevä ja ihastuttava kokemus.


Uituamme aloimme pakkailemaan kamojamme ja tekemään lähtöä, sillä olimme pitkän ja mahtavan päivän jälkeen väsyneitä. Kiitimme sydämemme pohjasta Lalia ja paikallisia mahtavia ihmisiä upeasta päivästä. Lal vei meidät kotiin ja menimme nukkumaan. Sovimme, että Lal hakisi meidät aamulla tuktukillaan ja veisi Dambullaan, josta Max ja Azeeza ottaisivat bussin Kandyyn ja me ottaisimme bussin Trincomaleen, Sri Lankan itärannikolle.

Meillä oli Sigiriyassa todella hauskaa ja opimme jälleen, että heittäytymällä ja olemalla auki uusille kokemuksille elämästä saa usein paljon enemmän irti.