Kandy 16.-20.6.

Bussia operoi kuskin lisäksi rahastaja.

Onneksemme suora bussi Kandyyn oli lähdössä asemalta piakkoin saapumisemme jälkeen, ja vältimme vaihdon Dambullassa. Matka sujui jälleen varsin joutuisasti kuskin ohitellessa kaikki ihan pähkähulluilla tieosuuksilla – töötti korjaa kaiken, kun on tarpeeksi iso auto. Bussi kiipesi yllättävän ketterästi mutkittelevat vuoristotiet 500 metrin korkeuteen merenpinnasta, jossa Kandy, maan kulttuuripääkaupunki ja buddhalaisuuden keskus, sijaitsee. Kandyssa on 109 000 asukasta, ja se on Sri Lankan toinen suuri kaupunki. Kandy oli viimeisen sinhalaisen valtakunnan pääkaupunki ja vastusti kolonialisteja kolme vuosisataa, kunnes britit valtasivat sen 1815.

Taukopaikan tiskillä oli hurjasti kiireisiä asiakkaita.

Lonely Planet osoittautui tällä kertaa hyödylliseksi. Siellä kerrottiin erittäin edullisesta majoituspaikasta, entisestä pyhiinvaeltajien majatalosta ja luostarista, jota munkit pyörittivät. Netistä löysimme joitain mainintoja paikasta, mutta sitä ei tosiaan ollut listattu mihinkään booking.comiin. Yhdestä hieman hämärästä blogitekstistä päättelimme, että paikkaan saattaa olla jonkinlainen naamaraja, joka ei suosi valkoihoisia turisteja, mutta päätimme kokeilla onneamme. Jäimme bussista pois ennen pääteasemaa oikean tien varrella, ja kävelimme perille. Itse asiassa kävelimme ensin ohi, ja menimme paikan eteen lopulta gps:n kanssa metrilleen, niin huomaamaton Burmese Rest oli. Kuten nimestä voi päätellä, paikka on toiminut erityisesti Burman, nykyisen Myanmarin, pyhiinvaeltajien majoituksena. Astuimme kadulta sisään suljetusta ovesta, ja seisoskelimme jonkin aikaa avarassa salissa epätietoisina siitä, pitäisikö kengät riisua vai ei. Hetken kuluttua meidät vastaanotti oranssiin kaapuun pukeutunut buddhalaismunkki, jolle kerroimme etsivämme yösijaa. Munkki ohjasi meidät täyttämään tietomme vihkoon, kuten majataloissa tapana on, ja vei meidät kilpikonnien asuttaman ja muskottipuun varjostaman sisäpihan läpi sokkeloisen ja hurmaavan vanhan rakennuksen neljänteen kerrokseen. Huone oli simppeli, mutta erittäin siisti ja avara – katto oli ainakin neljän metrin korkeudessa. Tuuletinta ei ollut, mutta ikkunassa oli hyttysverkko, kuten myös sänkyjen yllä, ja Kandyn viileämmässä ylänköilmastossa tuuletin olisikin ollut tarpeeton. On muuten ihanaa kun ei tarvitse jatkuvasti hikoilla! Huoneemme kustansi 900 rupiaa yöltä (noin 6€). Wifiä ei ollut, eikä huoneessa ollut pistorasiaa. Avaraan käytävään oli perustettu pieni työskentelynurkkaus kirjahyllyineen ja jatkojohtoineen. Kylpyhuoneet olivat jaetut, mutta äärimmäisen puhtaat ja juuri remontoidut. Munkki kehotti olemaan takaisin ennen iltakymmentä, jolloin hän sulkisi oven kadulle. 

Burmese Restin sisäpihalla oli muskottipuu ja maa-kilpikonnien asuttama kenttä.

 

Majatalon ilmapiiri oli hyvin zen, ja tunsimme tulleemme juuri oikeaan paikkaan. Kilpikonnat sisäpihalla ovat ihan loistojuttu. Buddhalaisuus ja maakilpikonnat sopivat yhteen mainiosti ja kilpikonna onkin joissain haaroissa pyhä eläin. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että kilpikonna on kaikista maailman elikoista zenein ja buddhalaisin otus. Niiden verkkaista liikehdintää seuratessa mieli lepää ja tyhjenee ja ajatus kirkastuu. Skarppius näkyy rakennuksen ylläpidossa. Pieniä korjaustöitä tehdään jatkuvasti, pintoja maalataan ja nurkkia siivotaan. Mestan ykkössääntö onkin kunnioittaa ja ylläpitää rauhallista ja hiljaista atmosfääriä. 

Kandyssä oli päiväsaikaan hulinaa.

Olimme nälkäisiä, joten lähdimme etsimään lähistöltä ruokaa. Lähes vastapäätä oli pieni liike, joka mainosti edukkaita hedelmämehuja ja chicken fried ricea satasella. Mehumme tehtiin pulloveteen, ja vaikka makukokemus ei ollutkaan ihmeellinen, ainakin nälkä lähti. Kanat tosin näyttivät siltä, että ne oli haettu KFC:stä aamulla, ja epäilimme niiden sopivuutta ravinnoksi.

Kandyn kadut olivat täynnä hyvin erikoistuneita pikkukauppoja. Me haimme yhdestä aurinkovoidetta ja ponnareita, toisesta hyttyskarkotetta ja hakaneuloja. Kadulla seuraamme lyöttäytyi vanha mies, joka vaati että tulemme hänen kauppaansa. Hän oli ilmeisesti töissä paikallisessa suurehkossa luontaistuoteliikkeessä, joka perustui perinteiseen ayurveda-oppiin. Ostimme lopulta aloe vera –voidetta ja kokeiluun citronella-öljyyn perustuvaa myrkytöntä hyönteiskarkotetta. Myyjät vakuuttelivat kaiken olevan paikallishintaista, toisin kuin turistimyymälöissä. Meidät kauppaan tuonut mies pyysi ensin eurokolikoita tyttärelleen nähtäväksi, joita meillä ei tietenkään ollut antaa, ja sitten hän pyysi meitä ostamaan hänelle olutta, josta myös kieltäydyimme. 

Tähän asti Sri Lankassa on tullut vastaan niin vähän kerjäläisiä, että melkeinpä jokaiselle heistä olisi hyvin voinut antaa rahaa, ja monelle olemme parikymmentä rupiaa antaneetkin. Kandyssa heitä on kuitenkin jo enemmän. Kerjäläiset ovat pääasiassa vanhoja miehiä, ja monella on joku vakava vamma, kuten amputoitu raaja. Myös lapsilaumat ovat pari kertaa kokeilleet pyytää rahaa, mutta lapsille emme koskaan anna killinkiäkään. Ei pidä luoda mitään insentiivejä köyhimmillekään perheille laittaa lapsiaan kerjäämään kadulle, vaikka täällä emme ole sellaista nähneetkään.

Vanhankaupungin pääkadulla parveili jo melkoisesti turisteja. Siellä oli myös Food City, paikallinen supermarket. Päätimme mennä katsomaan valikoimaa, sillä se on aina hirveän mielenkiintoista. Hinnat olivat selvästi korkeammat kuin kadulla. Maitotuotteita, erityisesti juustoa ja tuoretta maitoa oli myynnissä hyvin vähän, ja ne olivat erityisen kalliita. Muuten marketin valikoima oli suhteellisen kattava, ja siellä oli myynnissä monia länsimaalaisia brändejä – niin on tosin katukaupoissakin, Nestle on valloittanut maailman. Shoppailijoista suurin osa oli turisteja. Me päätimme ostaa 200 rupiaa kilon saviruukullisen curdia, paikallista erikoisuutta. Se oli täällä tuplasti kalliimpaa kuin kadulla, mutta olimme nähneet sitä lähinnä bussimatkalla tienvarsikojuissa emmekä enää kaupungissa. 

Kävelimme pääkatua pitkin järvelle, joka on kaupungin hallitseva elementti. Kyseessä on tosin Kandyn viimeisen hallitsijan rakennuttama tekojärvi. Sen keskellä on pikkuinen saari, jossa kuningas piti haaremiaan, ja britit myöhemmin ammuksia. Järven rakentamista, tai tarkemmin ottaen heimolaistensa käyttämistä orjatyövoimana aikanaan vastustaneet heimopäälliköt teloitettiin järven penkoille valitusten hiljentämiseksi.

Kotimatkalta ostimme vielä tertun banaaneja hyvin halvalla. Majatalossamme söimme curdistamme osan sokerin ja banskujen kanssa. Maku oli aikalailla täsmälleen sama kuin kermaviilillä. Erittäin maistuvaa. Paikalliset syövät sitä jälkiruokana hunajan tai palmusokerista tehdyn kitulin kanssa.

Olimme ajatelleet aamulla lähtevämme katsomaan maan tärkeintä temppeliä ja reliikkiä, Buddhan pyhää hammasta, kello 5.30 alkavaan puja-seremoniaan, mutta herätyskellon soidessa viideltä totesimme jättävämme reissun huomiselle ja nukkuvamme väsymyksen pois. Heräsimme vasta kymmeneltä, söimme loput curdistamme ja banskuistamme, ja törmäsimme mestan hilpeään vanhaan talonmieheen. Hän oli hyvinkin puhelias, toisin kuin munkki. Hän päivitteli maan turistihintoja sekä kertoi paikallisista festareista ja nähtävyyksistä. Kysyimme, mitä tyhjälle curd-saviruukullemme pitäisi tehdä, ja vastaus oli mitä olimme aika lailla pelänneetkiin: rikkokaa ja heittäkää roskiin. Rikkoa kulho piti siksi, ettei se jää keräämään vettä jonnekin ja muodosta hyttypesää, josta joku saa dengue-kuumeen. Päivällä chillailimme luostarissamme ja kirjoittelimme toisen blogipostauksemme valmiiksi. Lähdimme iltapäivällä lounastamaan, ja lähes heti ulos päästyämme alkoi ihan kunnolla sataa - reissun ensimmäiset pisarat! Pelastauduimme läheiseen pikku ruokapaikkaan, josta oli riisi jo loppu, mutta söimme currymme sitten fried ricen kanssa. Chilitahnassa oli hämmentävän paljon sokeria, eikä ruoka taaskaan säväyttänyt erityisemmin, mutta ajoi asiansa. Meitä palvellut täti oli kovin kiinnostunut siitä, missä yövyimme ja paljonko siitä maksoimme, sillä heilläkin oli huoneita. 

Tiedustelimme lähtiessä internet-kahvilaa, ja sellainen löytyikin ihan läheltä. Mestassa oli yksi vapaa kone, loppujen ollessa paikallisten poikien käytössä, jotka intohimoisesti pelasivat League of Legendsiä ja huusivat toisilleen. Betoniseinäisen tilan akustiikan kanssa lopputulos oli vähän korviasärkevä, mutta netti pelasi hyvin ja saimme blogipostauksemme tehtyä.

Pyörimme hetken kaupungilla, ja menimme katsomaan Lonely Planetin suosittelemaa Devon-nimistä ravintolaa pääkadulla. Puitteisiinsa nähden hintataso oli varsin huokea, joskaan meininki ei meitä ihan täysin vakuuttanut. Ruokailemassa oli lähinnä toisia turisteja. Tilasimme teen ja limesoodan, sekä lopulta isot ranskalaiset, joiden päättelimme suhteellisen kalleutensa takia olevan varmasti valtavat. Vanha sääntö kuitenkin päti taas: älä ikinä tilaa länkkäriruokaa, petyt varmasti. Ranskalaisemme olivat samaa kokoluokkaa kuin mäkkärin pikkuranet, ja niiden kanssa sai sweet chili –soosia. 

Kotimatkalla näimme ravintolan, jonka edustalla paistettiin hyvännäköisiä hoppereita. Kysyimme, oliko saatavilla myös egg hoppereita, ja olihan niitä. Yritimme ottaa takeawayt, mutta meille vakuuteltiin yläkerrassa olevan kiva parveke. Menimme siis sinne, ja tajusimme olevamme vielä ihan hammastemppelin alueen pääsisäänkäynnin vieressä. Oli selvästi virhe syödä näin lähellä turistisaittia, mutta hopperit olivat olleet hyvännäköisiä. Niitä ei löytynyt käteemme annetusta menusta, mutta kysyttäessä hinnaksi kerrottiin tavalliselle hopperille 50 rupiaa ja munahopperille 100. Kallista, ja varmaan eri hinta kuin paikalliset pulittivat, mutta päätimme ottaa joka tapauksessa munahopperit. Tilasimme lisäksi pannullisen teetä, joka sekin oli makuumme vähän kallista. Lopulta hopperimme olivat kyllä erinomaisia, mutta tee oli aivan kamalaa. Pannullisemme oli vain puolillaan, ja se oli hautunut varmaan kymmenen minuuttia, eli lopputulos oli ikävän kitkerää. Ensimmäinen tässä maassa saatu kehno tee. Mietimme jaksaisimmeko valittaa, mutta kyse oli jälleen kymmenien senttien arvoisesta asiasta. Kiitimme hopperinpaistajaa lähtiessämme.

Seuraavana aamuna herätyskellon soidessa jälleen viideltä ulkona satoi kaatamalla. Päätimme katsoa myöhemmin uudestaan, ja lopulta jätimme visiitin jälleen seuraavaan päivään. Hammastemppeli on Sri Lankan pyhin paikka, ja jokainen tämän maan buddhalainen tekee sinne pyhiinvaelluksen vähintään kerran. Uskomme aamuhartauden olevan kaikista päräyttävin ja vähäturistisin kokemus, joten päätimme edelleen tähdätä siihen. Hammashuone, jossa Buddhan hammasta säilytetään kuudessa sisäkkäisessä kultaisessa dagobassa, on avoinna vain hartauksien aikaan, joita opaskirjamme mukaan on kolmesti päivässä. 

Kolmen euron lounas Siri Ramyanissa.

Päivä oli varsin sateinen, emmekä saaneet tehtyä suunnittelemaamme vierailua läheiseen metsäpuistoon. Sen sijaan löysimme ehkä maailman parhaan ravintolan, Hotel Siri Ramyan, ihan sattumalta (Sri Lankassa on tyypillistä kutsua hotelleiksi kahviloita, ravintoloita ja pikkukauppoja, jotka eivät ole ollenkaan hotelleja). Kävelimme ohi, ja jälleen, kuten kaikista muistakin rafloista, meille viittilöitiin. Kokit tekivät näkyvillä hyvännäköisiä roteja, joten päätimme mennä kokeilemaan. Saimme varmasti safkat tähänastisesti parhaalla hinta-laatusuhteella. Kalacurryt kustansivat 175 rupiaa nassu, ja ruoka ei meinannut mahtua pöytään. Safka oli täysin fantastista, söimme itsemme ihan ähkyyn. Parhaat curryt. Tilasimme lopuksi vielä maitoteet, jotka oli selvästi perinteisen oikeaoppisesti jännästi kaatelemalla valmistettu. Todella hedelmäistä ja pehmeää, parhaat teet tähän mennessä. Meillä oli oma tarjoilija, jolta sai viiden tähden palvelua. Emme ehtineet edes pyytää mitään, kun hän oli jo tarjoamassa sitä.  

Kadunvarsilla oli siellä täällä ihmisiä myymässä sesongissa olevia mangoja ja rambutaneja. Olimme aivan täynnä, ja päätimme hankkia niitä myöhemmin. Löysimme toisen nettikahvilan, jossa yritimme ladata blogiamme nettiin, mutta yhteys oli liian hidas ja kone muutenkin ihan solmussa, joten palasimme takaisin eiliseen paikkaan samalle koneelle, ja samat pojat pelasivat edelleen. Saatuamme blogin päivitettyä sade jatkui, ja menimme takaisin kämpille. Myöhemmin kävimme vielä uudelleen Siri Ramyassa syömässä 18 rupiaa kipale maksavia hoppereita loistavalla chilikastikkeella ja juomassa teetä. Meillä oli sama tarjoilija, ja hän ja toinen tarjoilija olivat kovin kiinnostuneita Suomesta. Pitäisi tehdä pikkuinen Suomi-presis näytettäväksi, jos vaan pääsisi jonnekin jossa olisi wifi. Meille mainostettiin kovasti ravintolan aamupalaa, jota lupasimme harkita temppelivierailun jälkeen. 

Hammasreliikin temppeli on suuri ja komea.

Perjantaiaamuna saimme itsemme viimein ylös sängystä ajoissa, ja olimme pääporteilla aika lailla tasan kuudelta. Kukkamyyjät ulkona viittoilivat meille, mutta viiletimme sisään. Menimme maastopukuisten vartijoiden turvatarkastuksen läpi, ja kävelytiellä kohti temppeliä samaan suuntaan kävellyt pientä jasmiinikukkalautasta kantava paikallinen mies tervehti ja kysyi, mistä olemme kotoisin. Kuten yleensä. Kysyimme häneltä, alkaisiko temppelissä toinen seremonia kello 6.30, kuten olimme eilen illalla tarjoilijaltamme ymmärtäneet. Mies vastasi myöntävästi, että aivan juuri, ja kehotti meitä tulemaan kanssaan. Ostimme tonnin hintaiset pääsyliput (paikalliset eivät maksa mitään) ja jätimme kenkämme turistinarikkaan, jossa ei ollut ketään vielä palvelemassa. Mies odotti meitä, ja seurasimme häntä portaita ylös temppeliin. Pesimme jalkamme lähteessä hänen esimerkkinsä mukaisesti, ja sitten mies jakoi ostamansa jasmiinikukkansa kanssamme. Temppelissä soivat rummut, mutta hampaan kultadagoban kätkevän kammion ovet eivät olleet vielä auki. Liityimme pitkään jonoon koululaisryhmän perään. Väkeä oli paljon, turisteja ei. 

Ennen temppeliin astumista jalat pestään.

Jonottaessamme mies esitteli itsensä Samaniksi, ja kertoi olevansa ilmavoimien kersantti. Vakuudeksi hän esitteli armeijan henkilöllisyystodistustaan. Hän oli palvellut armeijassa lähes kaksikymmentä vuotta, ja oli nyt 37-vuotias. Hänellä oli aika Kandyn sairaalaan tarkastukseen kahdeksalta, sillä hän oli sodassa menettänyt kuulon vasemmasta korvastaan, ja sitä seurattiin säännöllisesti. Saman kertoi tietävänsä alueella toisenkin temppelin, jonne voisimme yhdessä tämän jälkeen mennä, ja kutsui meidät vielä lounaalle vaimonsa sisaren kotiin, jossa hän Kandyssa ollessaan majoittui. Vaikutimme kuulemma olevan hyväsydämisiä ihmisiä.

Kammion ovet avattiin klo 6.30, ja rumpuihin liittyi aika lailla säkkipillin kuuloisia soittimia. Jono alkoi liikkua. Pienen kammion kohdalla munkki vastaanotti kukkalahjat, ja jono pidettiin ripeässä liikkeessä. Kammion edessä olevassa tilassa oli äitejä vauvoineen hakemassa siunausta. Kultadagoba oli yllättävän pieni, olimme odottaneet jotain suureellisempaa. Kukkauhrin luovutuksen jälkeen taaempana käytiin vielä rukoilemassa, ja toisessa huoneessa käytiin osoittamassa kunnioitusta kullanväriselle Buddha-patsaalle. Muutkin temppelissä olijat suhtautuivat meihin hyvin ystävällisesti. Monella oli päällään valkoista, buddhalaisten pyhää väriä. 

Temppelissä oli monia alttareita.

Paikallisia rukoilemassa upealla alttarilla.

 

Uhriksi kelpaavat kukat ja hedelmät.

Saman vei meidät ensin ulos alueelta, jossa hän osti meille lisää kukkia, tällä kertaa sinisiä, ja lisäsi lautasille vielä muutamat vaimonsa sisaren (jota hän kutsui yksinkertaisesti sisarekseen) puutarhasta poimitun syvänsinisen kukan (yritimme maksaa, mutta se ei käynyt päinsä). Sitten menimme Natha Devaleen, joka on yksi neljästä Kandyn Buddhaa seuraaville ja Sri Lankaa suojeleville jumalille omistetuista devaleista eli tietynlaisista temppeleistä. Sri Lankan buddhalaisuus on ottanut vahvoja vaikutteita hindulaisuudesta. Natha Devale on 1300-luvulta, ja vanhin devaleista. Pesimme jälleen jalkamme, ja veimme kukat pöydälle sinisen Nathan kuvan eteen. Saman puhui nopeasti papin kanssa, ja kehotti meitä sen jälkeen toivomaan jotain. Pappi siirtyi verhon taakse, ja lauloi rukouksia kielellä, jota emme ymmärtäneet. Lopuksi hän laittoi otsaamme keltaiset merkit. Matkimme Samania ja pidimme käsiämme leukamme alla kämmenet vastakkain ja olimme hyvin hartaita.

Siirryimme devalen kivetylle pihalle, jota hallitsi suuri, pyhä viikunapuu (jollaisen alla Buddha koki valaistumisen). Puun yhdellä puolella oli myös pieni alttari, johon oli aseteltu paljon hedelmiä ja kukkia, ja jonka luona toinen pappi availi käsinkirjoitettuja lappusia, ja järjesteli niitä käteensä. Pihan reunoilla oli muovisia pieniä värikkäitä ruukkuja. Saman valitsi meille kolme sinistä, ja pesi ja täytti ne pihan lähteessä. Kun kaikki kolme oli saatu täyteen vettä, Saman kehotti meitä jälleen ajattelemaan toiveitamme, ja kävelimme puun ympäri Samanin mutistessa rukousta. Lopuksi heitimme vetemme puulle. Seuraavaksi pappi aloitti seremonian alttarilla, ja me istuimme kuuntelemaan. Muut paikalliset lainasivat meille sanomalehtiä, joiden päällä istua. Seremonia koostui monimutkaisen kuuloisista lauletuista rukouksista, joita yleisö, kiveykselle istumaan kerääntynyt parikymmenpäinen joukko, välillä toisteli. Pappi lauloi myös kaikki lapuille kirjoitetut toiveet. Seremonia kesti hyvän tovin, kunnes lopulta pappi kysyi nimiämme, ja lauloi meidänkin puolestamme. Alkoi sataa, joten siirryimme katokseen odottelemaan. Pappi siunaili vielä paikalle tuotuja lapsia. Jonkin ajan kuluttua ja sateen lakattua Saman viittoi meitä jälleen alttarille, ja yllätykseksemme kätemme työnnettiin täyteen uhrilahjoiksi tuotuja hedelmiä. Joku tekaisi jostain pienen muovipussin, joka täytettiin ääriään myöten banaaneilla, mangoilla, omenilla, vesimeloninsiivuilla, rambutaneilla ja eksoottisemmilla hedelmillä, joiden nimiä emme tiedä. Onneksi emme olleet syöneet vielä aamiaista! Muutkin keräsivät itselleen hyvät setit hedelmiä. 

Seremonian jälkeen uhrihedelmät syötiin.

Saman rukoilemassa.

Saman halusi kutsua meidät vielä kotiinsa, jonne olisi muutaman tunnin bussimatka itään. Voisimme kuulemma lähteä aikaisin huomenaamulla, viettää päivän hänen perheensä kanssa ja palata seuraavana päivänä Kandyyn. Vastustelimme ja varmistelimme aluksi, että halusikohan hänen perheensä oikeasti turisteja rinkkoineen vaivoikseen, mutta Saman piti pintansa ja mainosti, että voisimme ajella hänen tuktukillaan yhdessä Arugam Bayhin rannallekin. Kun kysyimme, miksi hän osoitti näin suurta ystävällisyyttä, hän hetken mietittyään selitti kokevansa sen velvollisuudekseen, kun olemme vieraina hänen maassaan, ja halusi meille parhaan mahdollisen kokemuksen, josta voisimme kertoa muille. Jostain syystä hän esitteli meille myös laukustaan löytämäänsä palkkakuittia. Regular payslip for the month of April 2015, net pay 57476,40 rupiaa, eli noin 383 euroa. Palkastaan hän tuki perhettään ja vanhempiaan. 

Saman oli jo myöhässä lääkäristään, mutta sanoi tuntevansa hoitajat eikä mitään ongelmia olisi. Sovimme tapaavamme kello 12, ja Saman antoi puhelinnumeronsa. Me jäimme vielä kiertelemään temppelialuetta, jolle oli sovitettu muutamia museoitakin. World Buddhism Museumiin olisi vielä erillinen pääsymaksu, ja päätimme palata tutkailemaan sitä myöhemmin. Kymmenen aikoihin lähdimme syömään välipalaa, sillä hedelmät eivät ihan yksinään pitäneet meitä pystyssä. Pistäydyimme myös jo tutuksi tulleessa nettikahvilassa laittamassa seuraavan blogipostauksen kuntoon, ja yritimme Google Translaten avulla kääntää sinhalaksi muutamia simppleitä lauseita, kuten ”mistä tämä on tehty?” ja ”olen allerginen vehnälle, mitä voin syödä?”. Marikon ruokavaliokysymysten ymmärtäminen on osoittautunut joissain paikoissa ihan mahdottomaksi, josko näillä onnistaisi. Sri Lankassa on paljon ruokia, joissa gluteenia ei lähtökohtaisesti ole, ja niistä olisikin makuelämysten takia kiva tietää, vaikka toki riisillä ja curryllakin tarvittaessa elää. Ja koska valmistusmenetelmät vaikuttavat kuitenkin vaihtelevan eri paikoissa, ei uudessa mestassa aina uskalla luottaa, ettei dosassa varmasti vieläkään ole käytetty vehnäjauhoja.

Keskipäivällä tapasimme Samanin jälleen. Sadekuuro yllätti meidät jälleen, joten vetäydyimme Devoniin syömään muutamat samosat ja juomaan appelsiinimehut. Tajusimme, ettemme olleet hankkineet mitään tuliaisia vaikka meidät oli kutsuttu kotiin, ja kysyimme voisiko ostaa viemisiksi vaikka jotain kahvilan hienoista leivonnaisista. Lopulta Saman myöntyi, että lapsille voisi viedä jotain pientä, ja ostimme raflan kaksi kalleinta ja hienoimman näköistä suklaakakunpalaa tunnusteltuamme, tekisivätkö ne ehkä kauppansa. 

Menossa vierailulle Samanin sukulaisten luo.

Menaka.

Samanin ”sisko” asui perheineen kuutisen kilometria Kandysta pohjoiseen viehättävässä kylässä. Menimme paikalle erittäin hitaasti matelevalla bussilla. Meidät vastaanotti lämpimästi Samanin vaimon sisko Menaka, hänen miehensä Wimal ja poikansa Awishka ja Pahan. Heidän kotinsa oli yksinkertainen, mutta erittäin siisti, ja meille pahoiteltiin kovasti, ettei asumus ollut comfortable. Parin vuoden sisään olisi tarkoitus asentaa karhean betonilattian päälle laatat, ja uuden puutarhan pitäisi kukoistaa. Englannin kieltä perhe osasi vielä kehnommin kuin Saman, jonka kanssa kommunikaatio oli myös hyvin paljon rivien välistä lukemisen varassa ja rajoittunut tiettyihin aihepiireihin. Onnistuimme silti keskustelemaan jonkin verran politiikasta, maan terveydenhuollosta ja koulutusjärjestelmästä. Onneksi kohteliaisuus ja kiitollisuus ovat varsin universaalia kieltä.

Ihastelimme perheen puutarhaa ja nautimme maukkaat teet curryn valmistumista odotellessa. Perheellä oli tapana lisätä teehen chai-tyyppisesti mausteita, kuten inkivääriä, kanelia ja kardemummaa. Kun ruoka viimein valmistui, hämmästyimme että perhe olikin jo syönyt, ja kaikki oli kokattu vain meitä ja Samania varten. Tarjolla oli riisiä, erittäin maukasta dahlia, tähän asti ehdottomasti parasta ja kielen vievää kookossambalia, keitettyjä munia ja tomaatteja. Olimme varsin nälkäisiä, ja söimme vatsamme täyteen. Meille tuotiin myös lasilliset hanavettä, jota paikalliset juovat ihan yleisesti joka paikassa, mutta johon me emme tietenkään uskaltaneet koskea, ja jouduimme turvautumaan mukana kantamaamme pulloveteen. Yritimme selittää, että hanavesi ei sopinut meidän vatsallemme, mutta saatoimme silti hieman loukata isäntäväen tunteita.

Jälkiruuaksi saimme vaniljajugurtit, ja jännät pikku hedelmät. Jäimme myös vielä toisille teekupposille, kunnes meidän oli pakko lähteä ehtiäksemme museoon ennen sen sulkemista. Saman lähti bussilla saattamaan meitä Kandyyn, vaikka yritimme kovasti vakuuttaa, ettei hänen meidän takiaan tarvinnut tulla. Kiittelimme perhettä ja Samania sydämemme pohjasta, ja Saman vakuutteli olevansa hyvin iloinen tavattuaan meidät. Sovimme tapaavamme aamulla temppelin edessä 7.30, koska bussi lähtisi kahdeksalta.

Awishka, Wimal, Saman ja Pahan.

Kävimme ostamassa credittejä Uppuvelistä hankittuun paikalliseen liittymäämme, joka tosin yrittäessämme myöhemmin ladata niitä, ei ollutkaan aktivoitu. Emme siis vieläkään onnistuneet laittamaan Samanille omia yhteystietojamme siltä varalta, että jokin ei menisikään aamulla ihan putkeen. Ja puheluajan lataukseen kätetyt sata rupiaa taisivat myös mennä hukkaan. 

World Buddhism Museum ei ihan lunastanut odotuksia, sillä se oli vähän kehnosti suunniteltu, eikä sisältänyt mitään ”Buddhism for dummies” –osiota, jossa olisi väännetty perusasioita rautalangasta. Pääasiassa museossa esiteltiin eri maiden buddhalaisuutta erilaisten löydettyjen vanhojen kippojen ja patsaiden kautta, ja ehkä uskonnon suuntauksia paremmin museo kuvasi eri maiden tyylejä rakentaa näyttelynsä. Opimme kuitenkin buddhalaisuuden olevan hyvin monimuotoinen uskonto jokaisen maan muokatessa sitä omaan kulttuuriperintöönsä. Sitä emme vieläkään saaneet selville, missä vaiheessa vaiheessa buddhalaisuus vaihtui filosofiasta ja käytösopista epämääräisten jumaluuksien ja reliikkien palvonnaksi. Samaa voinee tietysti kysyä kristinuskosta.

Temppelissä vieraili paljon koululaisryhmiä.

Koululaiset opettelemassa englantia ja kohteliaisuutta Marikon kanssa.

Täytetty Tusker, joka kantoi reliikkiä monissa juhlissa.

Palattuamme Burmese Restiin maksoimme munkille 3600 rupiaa neljästä yöstä, kiittelimme kovasti mahtavasta kokemuksesta ja hyvästelimme sisäpihan kilpikonnat ennen nukkumaan vetäytymistä.