Bangalore, 4.-5.8.

Margaon juna-asemalla meillä oli pari tuntia luppoaikaa, ja ehdimme penkeillä istuskellessamme lahjoittaa kaikille aseman kerjäläisille rahaa. Osa ei kuitenkaan aiempaa anteliaisuutta muistanut, vaan tuli uudelleen kerjäämään siirryttyämme junalaiturille. Eräs mummeli ei muistuttaessammekaan tunnistanut meitä, mikä on sikäli merkittävää, että erotumme kyllä melko hyvin intialaisten joukosta, ja alkoi antaumuksella sättiä meitä saitoja kermaperseitä kovaan ääneen. Voi toki myös olla, että vanhan ja huonokuntoisen, kadulla elävän naisen muisti ei ole parhaasta päästä. Kaikkea hyvää hänelle.

Aamupalaksi vadai ja iddlyjä, mm!

Junassa meillä oli yläpedit, mikä oli mukavaa, sillä yläpetiin voi kiivetä nukkumaan niin aikaisin kuin haluaa, ja siellä voi myös viipyä niin pitkään kuin haluaa häiritsemättä kanssamatkustajia. Osastossamme oli myös neljä intialaispoikaa, jotka olivat suorastaan huvittavan huomaavaisia meitä kohtaan, mutta eivät erityisen puheliaita. Viereisessä osastossa oli utelias pikkutyttö perheineen. Hän jutteli Marikolle yläpetejä erottavan verkon läpi ja esitteli pikkiriikkistä lelumoottoripyöräänsä. Hän osasi englantia riittävästi kertoakseen nimensä ja ikänsä (4 vuotta) ja asuvansa Bangaloressa.

Junamatka kesti tällä kertaa vain 15 tuntia, ja nukuimme jo melko hyvin ja pitkään junan kolinassa. Edes junan monessa osastossa illalla kovaäänisesti seurattu krikettiottelu ei häirinnyt meitä.

Juna oli jälleen ajoissa perillä. Meitä olivat sekä Tuisku että opaskirjamme neuvoneet sijoittumaan MG roadin ympäristöön, joten suuntasimme sinne. Bussit Bangaloressa olivat yllättävän kalliita verrattuna muihin vierailemiimme paikkoihin: olimme tottuneet matkustamaan ainakin 50 kilometriä sillä 50 rupialla, jolla Bangaloressa pääsi viisi kilometriä.

Marikon uusi ystävä.

MG roadilla myös majoitus oli kallista. Etukäteen scouttaamamme tuhannen rupian huoneita tarjoava hotelli Brigade roadilla oli täynnä. He suosittelivat viereistä puljua, ja tinkasimme siellä 1500 rupian huoneen 1300 rupiaan. Se on lähes 20 euroa, ja paljon enemmän kuin meitä huvitti maksaa huoneesta, mutta koska meillä oli vain se ilta ja viime kädessä seuraava aamu aikaa hankkia tuliaisia, emme halunneet joutua liian kauas shoppailumestoilta. Aluetta tutkailtuamme voimme kuitenkin suositella muille majoittumista MG roadin pohjoispuolella Shivajanagarin huudeilla basaarissa: emme olleet erityisen vaikuttuneita omasta lokaatiostamme vastapäätä McDonald’sia ja länsimaisia vaateketjuja. Ruokakin oli kallista. Onnistuimme kuitenkin löytämään hauskan pikku kahvilan nimeltä Indian Coffee House, jossa tarjoilijoilla oli perinneasut, ruoka edukasta ja kahvi hyvää. Tarjoilijat, vanhat pulleat intialaismiehet, olivat myös kovin hilpeitä ja vaikuttivat työskennelleen paikassa ikuisesti.

Basaarista tykkäsimme.

Tässä vaiheessa voimme vinkata, että oikeasti ei kannata aina jättää sitä tuliaisten hommausta viimeiseen iltaan, jos vaan laukkuun reissun aikana mitenkään mahtuu, ja meillä olisi ihan hyvin mahtunut. Säästää rahaa ja hermoja. Me vietimme päivän tuliaisprojektimme alueen lukuisissa handicraft-liikkeissä sekä basaarissa etsimässä maustekauppoja. Basaarissa oli kunnon tunnelmaa: kaikenlaista krääsää ja ruokaa rannekelloista keittiövälineisiin ja sokeriruokomehuista kebabeihin. Löysimme kojun, joka tarjoili Sri Lankalta tuttuja string hoppereita (!) – tosin eri nimellä – ja vietimme pitkän tovin keskustellen teekojulla maailman menosta ja matkailusta paikallisten äijien kanssa. Löysimme myös pitkästä aikaa paikallisen marketin, joilla on aina mielenkiintoista pällistellä tarjontaa kukkaköynnöksistä eläviin vuohiin.

Illalla hotellimme alapuolella sijaitseva baari esti hyvinkin tehokkaasti aikaisen nukkumaanmenon, mutta onneksi rahallamme oli saanut sentään leffakanavan huoneeseen. Intiassa baarit kuitenkin sulkevat jo puoliltaöin ja valomerkki tulee klo 23.30, ja tällä kertaa olimme siitä varsin iloisia.

Maukas iltapala.

Aamulla ei lupauksista huolimatta tullut lämmintä vettä. Siihen me olimme jo tottuneet, vaikkakin asia vituttaa erityisesti, kun fasiliteeteista veloitetaan suuria summia.

Löysimme kulman takaa huikean ja edullisen ravintolan, Chariotin, jossa vedimme hieman haikeina viimeiset intialaiset ateriamme. Yhdet reissun parhaista annoksista. Ei sitä jotenkin tajua, että viettää viimeistä päivää reissussa. Kävimme töllistelemässä paria kauppakeskusta ja hommaamassa viimeiset tuliaiset. Meidän oli myös tarkoitus mennä elokuviin katsomaan varsin överiltä vaikuttava Bollywood-blockbuster The Beginning, mutta päivän näytös oli liian myöhään, eikä elokuviin muutenkaan ollut tarjolla tekstityksiä englanniksi, joten leffahommat jäivät seuraavaan kertaan.  

Chariotin murkinat.

Lentomme lähtisi illalla yhdeksältä, joten lähdimme suuntaamaan lentokentälle neljän aikoihin. Alkuperäinen plänimme oli varata netistä taksikyyti kentälle 700 rupian hintaan. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska palveluun olisi pitänyt rekisteröityä, eikä meillä ollut paikallista numeroa, osoitetta tai pankkikorttia. Hotellimme lupasi varata taksin meille, mutta he käyttivät eri palvelua ja hinta olisi 1000 rupiaa. Päätimme siis mennä 210 rupiaa per nuppi maksavalla paikallisbussilla, jolle voisi kävellä. Matkalla bussiasemalle tuktuk-kuskit tulivat kilpaa tarjoamaan meille kyytejä ja lopulta meille luvattiin kyyti kentälle 200 rupialla. Selvitimme hieman tarjouksen taustoja, sillä hinta vaikutti varsin alhaiselta. Kävi ilmi, että matkalla poikkeaisimme muutamassa putiikissa ja kuski saisi näistä mukavat komissiot. Ehtona oli, että menisimme molemmat katsomaan kalliita koriste-esineitä, joten lopulta kieltäydyimme tarjouksesta. Ei tuntunut hyvältä idealta jättää rinkkoja tuktuk-kuskin hyvän tahdon varaan lähtöpäivänä.

Kävelimme siis kilometrin verran bussiasemalle, josta ottaisimme bussin lentokentälle. Kyseinen bussi meni vain kerran tunnissa, ja osoittautui todella vaikeaksi selvittää millä laiturilla bussi pysähtyisi, sillä kukaan ei tuntunut koskaan kuulleenkaan linjan olemassaolosta.

Tiirailimme aseman kylttejä ja kyselimme muilta matkustajilta apua parikymmentä minuuttia, kunnes lopulta nuoren muslimitytön ja asemavirkailijan avulla saimme selville, että bussi lähtisi laiturilta neljä (vaikkei siellä mitään siihen viittaavaa lukenut) ja istuimme odottamaan. Kuuntelimme psykedeelistä jarrujen vinkunaa ja tööttäilyä 45 minuuttia ennen kuin totesimme, ettei bussi varmaankaan ole tulossa. Ryhdyimme siis toteuttamaan varasuunnitelmaamme ja lähdimme etsimään taksia. Oli ruuhka-aika ja yhtäkään taksia ei ollut näköetäisyydellä. Tienvarsipoliisi huikeine länkkärihattuineen auttoi meitä parhaansa mukaan, ja joidenkin sekasortoisten minuuttien jälkeen nousimme tuktukin kyytiin, jonka oli määrä viedä meidät toiselle bussiasemalle, jolta busseja kentälle menisi enemmän. Matkalla spottasimme tien varressa lentokenttätaksin ja pysäytimme tuktukin. Vaihdoimme menopelin nahkapenkkiseen taksiin viiden minuutin säädön jälkeen (edellinen matkustaja olisi halunnut vielä jatkaa jonnekin, sillä tähän aikaan ei takseja saanut, mutta suostui lopulta ottamaan tuktukimme taksin sijaan). Maksoimme matkasta 1000 rupiaa, josta tuktuk-kuskille meni 200 rupiaa komissiota, koska hän toi asiakkaat taksiin. Ehdimme kentälle juuri sopivasti pari tuntia ennen lentoamme.

Bussiasemalla oli monta laituria.

Mitä tästä opimme? Kun ei oikeasti ole varaa myöhästyä, tee niin kuin paikalliset neuvovat, eli varaa taksi hotellista etukäteen tai mene sellaiselle bussiasemalle, josta busseja kentälle menee useammin kuin ehkä kerran tunnissa.

Lentokentät ovat kummallisia paikkoja. Toisaalta monikulttuurisia, mutta toisaalta jotenkin steriilejä, kulttuurista riisuttuja. Onko tämä monikulttuurisuuden ja globalisaation lopputulos: tasainen, tuttu maailmankulttuuri? Ajatus on samaan aikaan ahdistava ja innostava. Ehkä olisimme solidaarisempia ja avoimempia, jos kokisimme olevamme maailmankansalaisia. Ehkä sotia ja muureja ei tarvittaisi?

Reissun loppuminen laittaa jälleen miettimään ihmisyyttä ja maailmaa. Mikä ihmisessä on vikana? Miksi erotamme itsemme muista? Miksi Intialla, joka itsenäistyi Gandhin johtamalla väkivallattomalla vastarinnalla, on maailman suurin maa-armeija? 

Bangaloren kentällä.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Arman kertoi äskettäin Cityssa, kuinka matkailu on muuttanut mustavalkoisen maailman lukemattomiksi harmaan sävyiksi. Olemme kokeneet saman omilla reissuillamme. Pelko on maailman tuhoisin voima. Pelko rakentaa muureja, erottaa ihmiset toisistaan, erottaa meidät niistä. On selvää, että maailma on pelottava paikka, jos tuntemus perustuu yksinomaan median suoltamaan kriisiviestintään. Uutisten varassa myös Suomi on ihan helvetin pelottava paikka. Uusnatsit hyökkäävät sivullisten kimppuun, kansanedustaja lietsoo rasismia, paloittelusurma Espoossa, lapsia raiskataan. 

Mutta miksi matkustaa? Miksi käyttää aikaa ja rahaa siihen, että on muualla? Me käytimme 2 kuukautta aikaa ja tuhansia euroja, jotta voisimme laskea elintasoamme, olla epämukavissa ja kuumissa ruuhkabusseissa ja syödä outoja ruokia. 

Siksi, että matkaamalla maailmasta saa toisenlaisen kuvan. Voi tavata ihmisiä muista kulttuureista. Aivan tavallisia ihmisiä, jotka asuvat jossakin ja jotka ovat ihonväristään, kulttuuristaan tai uskonnostaan huolimatta aivan täsmälleen samanlaisia ihmisiä kuin minäkin. Kaikki vain haluavat elää rauhassa ja olla onnellisia. 

Voisiko siis ajatella, että matkailu auttaa ymmärtämään jotain syvempää ja on siksi jopa itseisarvoista? Voisiko ajatella, että kaikkien pitäisi matkustaa ja näin voitaisiin saavuttaa kulttuurien ja kansojen välinen rakkaus, rauha ja jakaminen, joka hyödyttäisi kaikkia? Toisaalta matkailu on itsekästä. Jotta voi matkustaa, täytyy mennä pois, kääntää selkä lähimmäisille – ainakin hetkeksi. 

Me olemme vilpittömästi sitä mieltä, että kaikkien muidenkin kannattaisi matkustaa. Tätä mieltä tuntuvat olevan melko poikkeuksetta kaikki itseään jonkin sortin travellereiksi tituleeraavat ihmiset. 

Swami Vishnudevananda, Intian ashramimme edesmennyt guru opetti, että meidän tulee löytää rauha itsestämme. Vain tällä tavoin voimme olla onnellisia ja tehdä maailmasta hyvän. Löytääksemme itsemme tai rauhan meidän tulisi tuntea rakkautta ja yhteyttä muihin. Tämä sama opetus toistuu uskonnosta ja filosofiasta toiseen. Islam, juutalaisuus, hindulaisuus, kristinusko, buddhalaisuus. Kaikkien keskiössä on lähimmäisenrakkaus. 

Ayubowan ja namaste, ensi seikkailuun!

Palolem Beach, Goa, 28.7-3.8.

Goan koirat olivat kivoja, mutta osa surkeassa kunnossa.

Hämmennykseksemme löysimme itsemme Vijayawadasta asemalta, josta vaikutti kulkevan lähinnä yksityisbusseja eri mukavuustasoilla. Asemalla seisovien bussien kyljissä mainostettiin nettivarausmahdollisuutta. Bussi, johon meidän oli ollut tarkoitus mennä, oli ilmastoitu, kallis ja kaiken kukkuraksi täynnä. Vähän kyseltyämme ja palloiltuamme kiipesimme vähän kämäisempään ei-ilmastoituun bussiin, joka oli edelleen vähän tyyris, mutta tavallisia julkisia busseja ei näkynyt missään. Bussimme etuosassa oli telkkari, jossa pyöri tauotta Bollywood-elokuvia, joissa oli kaikissa sama juoni (kauniin naisen perässä juoksemista, pahiksille kostamista, joukkotappeluita ja ryhmätanssikohtauksia) ja pitkälti myös samat näyttelijät. Bussimme körötteli paljon totuttua hitaammin, ja meitä ohittelevat paikallisbussit pursusivat ihmisiä ikkunoistakin. 

Goalla on paljon riisipeltoja.

Matka Hyderabadiin kesti kuutisen tuntia. Tiesimme, että rautatieaseman lähistöllä oli haluamamme Goalle kuljettavan yöbussifirman toimisto, joten suuntasimme sinne. Paikallisbusseista emme taaskaan tienneet mitään, joten sorruimme tuktukiin, emmekä edes jaksaneet yhtään tinkiä vaaditusta 120 rupiasta. Kuski ehdotti, että kävisimme katsomassa hänen tietämäänsä hotellia, mutta selitimme ettemme aikoneet yöpyä kaupungissa, vaan meillä alkoi olla jo kiire seuraavaan kulkuvälineeseemme. Jonkin ajan kuluttua kökötimme kuitenkin hotellin pihalla, ja astetta hermostuneemmin selitimme kuskin tuhlaavan aikaamme. Kun lopulta kiertotien ja pitkän ruuhkassa istumisen jälkeen saavuimme asemalle, kuski vaati tuplasti sovittua enemmän rahaa, kun emme olleet menneet hotelliin. Emme tietenkään maksaneet, mutta mietimme, että olisi sittenkin kannattanut nähdä oikean bussin etsimisen vaiva.

Emme löytäneet etsimäämme matkatoimistoa, mutta sen sijaan löysimme noin kolmekymmentä muuta vieri vieressä reunustamassa asemalle johtavaa tietä. He myivät lippuja haluamaamme bussiin, joten ostimme liput luotettavan oloiselta tyypiltä. Liput maksoivat 1200 rupiaa (17 euroa) per nassu, eli reissu tuli yli kolme kertaa junan sleeper-luokkaa kalliimmaksi, mutta minkäs sille voi jos ei hoida asioitaan kuntoon ajoissa. Bussissa oli onneksi vielä tilaa. 

Ehdimme syödä myöhäistä lounasta ja ostaa eväsbanaanit ennen kuin meidät poimittiin kulkuvälineellemme vievään minibussiin. Auto ajeli kolmisen tuntia ympäri Hyderabadia keräämässä matkustajia kyytiin. Kaikki muut olivat paikallisia, joskin selvästi keskimääräistä varakkaampia.

Bussi oli muuten Kaakkois-Aasiasta tutun mallinen, pikkuisia seinillä ja verhoilla eroteltuja parisänkyjä kahdessa kerroksessa, mutta jälleen Intialle tyypillisesti matkatavaratilaa ei ollut tai ainakaan se ei ollut käytössä, vaan sänkyjen väliseinillä oli pienet hyllyt tavaroille. Meidän piti siis jakaa petimme rinkkojemme kanssa. Busseissa ei ole vessoja, mutta linjuri pysähtyy kerran illalla vessakäyntiä ja ruokailua varten. Pysähdyspaikalla tarjoiltiin fiksusti inkivääriteetä (inkivääri vähentää matkapahoinvointia).

Tuiskun kanssa Palolem beachillä.

Saavuimme Panjimiin, Goan pääkaupunkiin yhdeltätoista aamulla, kolme tuntia myöhässä aikataulusta. Meitä ei jätetty bussiasemalle, vaan odottavien tuktuk-kuskien eteen jonkin matkan päähän. Kiitos karttasoftan suunnistimme asemalle itse. Ja asemalla meitä odotti ystävämme Tuisku! Tuisku oli ollut kesäkoulussa Bangaloressa opiskelemassa Intian ympäristöhaasteista, ja olimme sopineet tapaavamme Goalla ennen kotiinmenoa. Kävimme syömässä myöhäistä aamupalaa aseman ravintolassa, ja suuntasimme Etelä-Goalle Margaoon menevään bussiin. Bussi jätti meidät kaupungin pohjoispuolelle, ja tulimme alueelle tyypillisellä pienellä paikallisbussilla keskustaan, josta kävelimme juna-asemalle ostamaan liput Bangaloreen, tällä kertaa suhteellisen ajoissa. Elokuun ensimmäinen päivä menevä juna oli täynnä ja toinen päivä ei mennyt junaa lainkaan, mutta saimme liput kolmantena päivä menevään junaan. Tämä jätti meille vähemmän aikaa Bangaloressa kuin olimme suunnitelleet, mutta se tuskin haittaisi.

Asemalta lähdimme taivaltamaan takaisin kohti päätietä, josta järkeilimme etelään kulkevien bussien menevän. Suostuimme kuitenkin jonkin ajan kuluttua kipuamaan meitä maanittelevan taksin kyytiin, sillä iltapäivä alkoi olla jo pitkällä.

Taksi oli tällä kertaa ihan oikea auto, jolla taitoimme noin 35km matkan Patnem beachille. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä Palolemiin, mutta mukavan kuskin kanssa jutustellessa muutimme suunnitelmaa. Kuskimme vakuutteli Patnemin olevan ehdottomasti paras vaihtoehto meidän tarpeisiimme. Petyimme kuitenkin päästyämme perille. Kaikki oli kiinni ja ranta suljettu, ja taksikuskin kaverin majatalossa kahden hengen huone maksoi 800 rupiaa yöltä. Rantavahdeilta kuulimme Palolemin olevan auki. Pohdimme pienen tovin maailman menoa, heitimme reput takaisin selkään ja lähdimme kävelemään takaisin samaa tietä. Yritimme liftata muutaman kilometrin Palolemiin, mutta ensimmäinen pysähtyvä auto ryhtyi extempore-taksiksi ja maksoimme reissusta sata rupiaa hetken tinkaamisen jälkeen. 

Palolemin rantakadulta saa kaiken tarvittavan.

Perttu ja Sam pelaamassa futista lapsien kanssa.

Palolem oli isompi ja vilkkaampi rantakylä, ja pidimme mestan fiboista. Olimme haaveilleet omasta rantabungalowista, mutta niitä ei ollut ollenkaan. Paikalliset selittivät, että pysyviä rakennuslupia rannalle rakentamiseen ei ole saanut 90-luvun jälkeen. Mökit rakennetaan joka vuosi sesongin ajaksi uudelleen, ja puretaan sitten. Monsuunin aikaan avoinna ovatkin vain pysyvissä rakennuksissa sijaitsevat paikat, ja hinnat ovat edullisempia. Paikallishintaista ruokaa ei kuitenkaan ole saatavilla kävelyetäisyydellä. 

Auringonlasku Palolem beachillä.

 

Gunu respa (ovikellosta sai sähköiskuja).

Emme olleet vielä luovuttaneet rannalla asumisen suhteen, ja löysimme itsemme varsin pian Gunu Paradise –nimeä kantavasta guesthousesta. Paikka täytti tarpeemme täydellisesti. Se oli ainoa majoitusta rannalla tarjoava mesta, ja lisäksi halpa. 700 rupialla saimme meille kolmelle huoneen, jossa oli kaksi pehmeää parisänkyä, hyttysverkot (ensimmäiset Intiassa), oma kylppäri kuumalla vedellä ja oma terassi lepotuoleineen. Huone oli riittävän siisti, yhteistilat (oman terassimme lisäksi) rantaterassilla suuret, matka meren kuohuihin muutamia metrejä ja näkymät loistavat. Meidän huoneessamme ei edes ollut rottia, jotka nakersivat nurkkia muissa huoneissa asujien tavaroista. 

Goalla on melkoinen maine yhtenä Aasian bilehubeista ja Goa on todella suosittu matkakohde pakettiperhelomista hippihengailuun ja Intian kaupunkilaisnuorten viikonloppurellestykseen. Goalla vierailee 2,5 miljoonaa turistia vuosittain – näistä noin 400 000 on ulkomailta. Turismi on Goan pääelinkeino, ja Goa on BKT:llä mitattuna Intian rikkain osavaltio. Goalla alkoholi on muuhun Intiaan verrattuna halpaa (kolmen neljäsosalitran rommipullo maksaa halvimmillaan hieman yli euron) ja sitä saa nauttia 16-vuotiaasta alkaen (esimerkiksi Delhissä alkoholi sallitaan vasta 25-vuotiaille). Goasta puhuttaessa kuitenkin usein unohtuu, että Goa on yksi Intian osavaltioista (joskin niistä pinta-alaltaan pienin) ja suhteellisen suuri alue, johon mahtuu hyvin monimuotoisia elämäntyylejä. Goalla on kymmeniä rantoja, jotka ovat profiloituneet eri tavalla ja tarjoavat erilaisia palveluja. Karkea sääntö on, että pidempään turistialueena palvelleella Pohjois-Goalla ovat bilerannat, joita myös paikalliset nuoret suosivat, ja etelässä on rauhallisempaa. Joukkoon mahtuu myös lähes koskemattomia rantoja, joilla ei ole majoitusta tai asutusta lainkaan.  Rantojen lisäksi Goalla on kuuluisia uskonnollisia paikkoja, rikas luonto sekä hienoa portugalilaista perua olevaa arkkitehtuuria. 

Auringonlasku Agonda beachillä.

Kalaa vedettiin rannalle isolla verkolla.

Kotkat aktivoituivat kalastuksen vilkastuessa.

Monsuunin aikaan joka paikassa on kuitenkin selvästi hiljaisempaa kuin sesongilla. Suuri osa rannoista on suljettu, sillä sadekaudella myös meri on myrskyisämpi ja arvaamattomampi, ja voimakkaat merivirrat voivat tempaista pahaa-aavistamattomat uimarit kauas rannasta. Palolemilla uiminen oli sallittu, mutta rantavahdit pitivät meressä ilakoijia silmällä ja puhaltelivat herkästi pilleihinsä merkiksi siitä, että oltiin menossa liian syvälle. Etenkin intialaisten kanssa oltiin tarkkoja, sillä intialaisten uimataito on usein melko olematon. Monsuunin aikaan on voimassa myös kalastuskielto, sillä veneiden vieminen merelle on liian vaarallista. Paikalliset kalastavat kuitenkin verkoilla rannasta. Myös monet nähtävyydet on suljettu vierailijoiden vähyyden tai kehnossa kunnossa olevien hiekkateiden takia. Ravintoloita ja majapaikkoja on tarjolla vain murto-osa sesonkiin verrattuna. 

Rennosti omalla terassilla.

Palolemista puhutaan joskus kadonneena paratiisina ja siellä sanotaan olevan liian paljon turisteja, mutta nyt vierailijoita oli vain kourallinen, ja ranta oli lähes kokonaan meidän. Monsuunillakin Palolemilta löytyivät kaikki turistin kaipaamat palvelut (majoitus, ruoka, alkoholi, pesulat, skootterivuokraajat, taksit, päiväretket, krääsäkaupat, ranta). Meininki oli rento – paikalliset ansaitsevat sesongin aikana niin hyvin, etteivät ole epätoivoisesti pushaamassa krääsää ja palveluja sesongin ulkopuolisille satunnaisille turisteille. Sää oli tietenkin monsuunin mukainen, eli joka päivä satoi, välillä rankasti, mutta ei pitkiä aikoja kerrallaan. Aurinko yleensä paistoi, kun ei satanut, meille ihan riittämiin. 

Matkalla veneretkelle.

Eräs sesongin ulkopuolella matkaamisen hienoimmista puolista on se, että pienemmässä porukassa tutustuu herkemmin muihin, ja kaikki uudet tulokkaat otetaan avosylin ryhmään mukaan. Gunussa tapasimme ensimmäisenä iltana muut asukkaat viinin ja rommikolan nauttimisen merkeissä. Saksalainen, nykyään hippielämää luomufarmarina Aurovillessa viettävä Daniel oli saapunut moottoripyörällään edellisenä päivänä, kuten myös uusiseelantilainen maailmankiertäjä Sam. Mumbailainen, lakimiehen uransa jättänyt ja vaimostaan eronnut matkabloggaaja AB oli saapunut sinä päivänä hieman meidän jälkeemme. Heidän kanssaan vietimme viikon ja lomailimme. Uimme meressä, luimme kirjoja, hengailimme terassilla, spottasimme mereltä delfiinejä ja kotkia, juttelimme matkailusta ja elämästä ja söimme todella hyvää ruokaa Palolemin ravintoloissa. Päivät kuluivat enimmäkseen merelle katsoen, uiden, syöden ja juoden, mutta intouduimme myös lyhyelle veneretkelle rantaan virtaavaan jokeen ja vuokrasimme yhdeksi iltapäiväksi skootterit. 

Botski veneretkeä varten.

Paikalliset keräsivät joen varrelta ostereita.

Kotka joella.

Tuisku ja vuokraskootteri.

Cabo de Rama Fort.

AB miettimässä maailman menoa.

Tuiskulla oli mahtava päivä.

Huipulla tuulee!

Sam ja Perttu muurin reunalla katsomassa merelle.

Pöristelimme skoottereilla syrjäiselle Cabo de Rama beachille.

Ohjetta ei varsinaisesti oltu noudatettu.

Aallokko oli liian vaarallinen uitavaksi.

Tasanne eroosion syömää vulkaanista kiveä.

Pieni joki johti mereen.

Toki guesthousissamme tuli ja meni muitakin matkaajia, joihin tutustuimme. Daniel antoi moottoripyöränsä lainaan eräälle ranskalaistytölle, Melissalle, ja meni itse bussilla kotiin. Joogaavat saksalaiset Alex ja Annika tarjoutuivat pitämään meille joogatunteja, mutta emme koskaan saaneet itseämme tarpeeksi aikaisin sängystä ylös liittyäksemme heidän aamusessioonsa rannalla. Kutsuimme muuallakin majoittuvia matkaajia liittymään iltabileisiimme, ja monet tulivatkin – jotkut muuttivat sen jälkeen asumaan Gunuun.

Bucket Festival! Jungle Juice, Pina Colada & Cuba Libre.

Annika, Alex, Tuisku, Mariko, Perttu, Sam, AB ja Daniel.

Saimme muilta myös selityksen aiemmin Madurain ja Trivandrumin majoituspaikoissa kohtaamaamme tylyyteen: Intiassa pitää kuin pitääkin olla lupa ulkomaalaisten majoittamiseen. Jos ulkomaalaisen majoittaa ilman lisenssiä ja jää tarkastuksessa kiinni, saa sakot. Kuulimme myös, että intialaisetkin matkaajat kohtaavat majapaikoissa syrjintää: mikäli majoittujina on lähinnä ulkomaalaisia, meluisina ja sotkuisina pidettyjä intialaisia ei haluta pilaamaan länkkäreiden tunnelmaa. Esimerkiksi Gunussa AB:ltä oli pyydetty enemmän rahaa kuin meiltä muilta, ja hänelle oli esitelty vain surkein huone. (Hän kuitenkin halusi asua siellä, sillä oli tutustunut Samiin aiemmin pohjoisemmassa Anjunassa.)

Makoiluloma reissumme lopuksi tuntui ehdottoman mukavalta ja rentouttavalta. Sai tehdä sitä mikä juuri sillä hetkellä tuntui hyvältä – yleensä ei mitään – ja päivän vaikein päätös oli annoksen valitseminen ravintolamenusta. Meillä oli loistavaa seuraa ja täydelliset puitteet raukeaan lepäämiseen.

Kuten AB sanoi, kun ei tee mitään, päivät kuluvat hitaasti, mutta viikot nopeasti. Ennen kuin huomasimmekaan, viikko oli kulunut ja meidän oli aika lähteä. Maanantai-iltana Tuisku ja Sam jatkoivat matkaa Kochiin, ja me kipusimme yöjunaamme Bangaloreen. AB jäi selvittelemään hostellinpystytyskuvioita Goalle.

Vijayawada, 24.-27.7.

Vijayawadan karukuvaa.

Vijayawada on Etelä-Intian itärannikolla sijaitseva noin miljoonan asukkaan kaupunki, jota ei juuri mainita matkailuoppaissa. Sen kautta kuitenkin kuljetaan usein, sillä se on tärkeiden rautateiden risteysasema. Mietimme hetken, miten oikein löydämme kaoottiselta rautatieasemalta meitä vastaan lähetetyn Rameshin, mutta lopulta vastaus oli aika ilmeinen: me olimme ainoat valkoihoiset koko asemalla, eikä meitä ollut vaikea löytää. 

Olimme tulleet Vijayawadaan vierailemaan suomalaisen kristillisen lähetysseuran One Way Missionin projekteissa. Pertun sisko Henna on ollut toiminnassa mukana jo vuosikymmenen, ja vastaa orpolasten kummien hankinnasta ja katulapsityöstä. Me olemme uskontokriittisinä suhtautuneet järjestön toimintaan vähän varauksella, ja olimme hyvin kiinnostuneita näkemään mitä se konkreettisesti on. 

Ramesh ajoi parkkipaikan suurinta autoa, ja me mahduimme

One Wayn tunnus kylässä.

kerrankin mukavasti reppuinemme kulkuvälineeseen. Oikeastaan kyseessä oli Madurain taksimatkaa lukuun ottamatta matkan ensimmäinen henkilöautokyyti. Auto oli ilmastoitu (mikä oli ihan kätevää, koska ulkona oli 38 astetta) ja varsin äänieristetty. Olo oli oudon steriili: katsoimme ikkunasta tuttua kilpaa tööttäävien mopojen ja tuktukien sekamelskaa, mutta emme kuulleet mitään, haistaneet ympäröiviä roskakasoja tai tunteneet pölyä ja kuumaa ilmaa iholla. Ramesh soitti kovalla volyymilla cd:ltä kristillistä rokkia, eikä paljon puhunut.

Ajoimme noin tunnin verran One Way –kylään, jossa suurin osa järjestön toiminnasta Vijayawadassa tapahtuu. Meidät vastaanotti Swarna, toinen toiminnan paikallisista johtajista. Meidät majoitettiin pieneen kahdeksan makuuhuoneen majataloon, jossa myös kerran vuodessa vierailevat suomalaiset lähetysmatkailijat majoittuvat. Huone oli ehdottomasti koko matkan siistein ja parhaiten varusteltu. Meillä oli (jotenkuten toimiva) ilmastointi ja oma kylppäri. Oikeastaan koko talo oli meidän, joten meillä oli myös keittiö, ruokasali ja aula. Jääkaappiin oli meitä varten hankittu paahtoleipää, mehuja, hilloa ja maitoa. Ruokapöydällä oli korillinen banaaneja ja omenoita, pikakahvia, teepusseja, keksejä ja Kellogg’s-mysliä. Swarna esitteli pitkällä raskaana olevan pienkikokoisen nuoren intialaisnaisen, joka toisi ruokamme ja jolta voisimme kysyä tarvitessamme apua englanniksi, mutta joka ei todennäköisesti ujona vieraan kielen puhujana vastaisi.

Ruokasali-kirkko.

Peseydyimme ja pian meille tuotiin lounaaksi riisiä, kanacurrya ja jugurttikastiketta. Söimme kahdestaan, ja jonkin ajan kuluttua Swarna palasi esittelemään meille kylän projekteja. Hän kertoi toiminnan saaneen alkunsa siitä, että hänen miehensä Joelin vanhemmat majoittivat kadulla eläviä orpoja ja ruokkivat heitä. Intiassa matkaillut suomalainen professori tapasi pariskunnan ja piti työtä hyvänä, ja tahtoi auttaa toiminnan laajentamisessa. Yhteistyö One Wayn kanssa alkoi, ja Joel ja Swarna kutsuttiin Bangaloren töistään johtamaan toimintaa. He saivat sattumalta ostettua halvalla suuren alueen maata vanhalta mangoplantaasilta, vaikka alun perin tarkoitus oli hankkia vain pieni talo Joelin omassa kodissaan pitämille orvoille. Toiminta on kasvanut varsin suunnittelematta – yleensä joku suomalainen vierailija on keksinyt uuden projektin, jossa haluaisi auttaa, ja toiminta on aloitettu. Tänä päivänä One Way kylässä on orpokoti, vammaisten lasten kuntoutuskeskus ja asuntoja yhteisönsä hylkäämille leskille. Lisäksi One Waylla on pienen matkan päässä toinen orpokoti, ja alueen kylissä toimivia yhteistyöpastoreita, jotka välittävät tiedon, jos kuulevat uudesta orvosta, vanhempien piilottelemasta vammaisesta tai miehensä menettäneistä naisista. One Way ei suoraan toimi yhteistyössä Suomen valtion tai kirkon kanssa, mutta kylässä on muutamia ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroin tukemia rakennuksia. Asuinrakennusten lisäksi alueella on myös kirkkona toimiva ruokasali ja kanala, jonka ylläpitämisessä lesket auttavat. 

Ruokasalissa tapasimme muutaman työntekijän.

Jokaista One Way –kylässä asuvaa orpoa, vammaista ja leskeä tukee suomalainen kummi. Suomalaiskummien määrä onkin toimintaa ensisijaisesti rajoittava tekijä. Nyt orpokoti toimii pienellä vajaakapasiteetilla, sillä uusia lahjoittajia on ollut laman aikaa vaikea löytää, ja jotkut ovat lopettaneet. Lisäksi haasteita tarjosi euron viime vuosina heikentynyt kurssi.

Swarna vakuutti, että ketään ei väkisin käännytetä kristinuskoon, eikä uskonto ole vaatimuksena kylään pääsemiselle. Kaikki kuitenkin osallistuvat viikoittaisiin jumalanpalveluksiin. Swarna uskoi kristinuskon opetuksen olevan välttämätöntä lasten kunnolliselle kasvatukselle. Miten lapset muuten tietäisivät, ettei murhaaminen ja varastaminen ole normaalia toimintaa?

Ankkaparvi.

One Way ylläpiti myös omaa koulua lapsille, sillä oppimistulokset valtion koulussa olivat olleet kehnoja. Koulussa käyvät myös muut lähialueen lapset halutessaan. One Way maksaa lapsille koulutuksen niin pitkälle kuin lapsilla riittää kykyä ja kiinnostusta – ahkerimmat pääsevät yliopistoonkin. Yleisesti päämääränä kuitenkin on, että lapset saisivat kunnollisesti palkatun työpaikan kasvettuaan aikuisiksi. Monen lapsen lempiaine koulussa oli luonnontieteet (mikä oli meistä erityisen mukavaa – jostain syystä suomalaisen insinöörikansan lapset eivät ihmeemmin välitä siitä, tai eivät ainakaan meidän kouluaikanamme välittäneet). One Way pitää yhteyttä kaikkiin kasvattaneisiinsa lapsiin, joita on projektista jo aikuistunut puolensataa, ja jouluksi kaikki kerääntyvät kylään juhlimaan yhdessä.

Kun Swarna puhui toiminnan rakentamisesta, hän oli selvästi liikuttunut, ja piti kaikkea heille tapahtunutta hyvää Jumalan lahjana. Hän oli äärimmäisen kiitollinen suomalaisille, ja arvosti heidän tekemäänsä työtä suuresti. Pertun sisko Henna on täällä hyvin kuuluisa.

Ulkoministeriön rahoittama kuntoutuskeskus.

Juttelun jälkeen saimme vielä opastetun kierroksen kylään. Ensin vierailimme vammaisten lasten kuntoutuskeskuksessa. Maaseudulla hindut uskovat joskus vammaisten lasten olevan kirottuja, ja heitä säilytetään kuin perunoita makaamassa lattialla ilman koulutusta tai apua liikkumiseen. One Way hoitaa tarvitseville leikkauksen kirurgien hyväntekeväisyysjärjestön kautta, ja lapset kuntoutetaan kylässä. Tätä varten heillä on fysioterapeutti ja sairaanhoitajia. Kuntoutuksen aikana lapset myös opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, ja lisäksi heille opetetaan kädentaitoja, kuten kutomista ja ompelemista sekä heidät laitetaan tietokonekurssille, jotta he voisivat elättää itsensä tulevaisuudessa. Usein vanhemmat ottavat kuntoutetut lapsensa mielellään takaisin, eivätkä he päädy orpokotiin.

Tapasimme mitä suloisimpia ja ystävällisimpiä lapsia vammaiskeskuksessa, mutta emme ottaneet heistä kuvia. Se tuntui väärältä. Emme halunneet, että he tuntisivat olonsa eläimiksi tarhassa.

Harjoitukseksi oppilaat kutovat kylän pyyhkeet ja lakanat.

Lesket sen sijaan halusivat oma-aloitteisesti yhteiskuviin. He eivät puhuneet englantia, mutta olivat kovin kiinnostuneita meistä. Heitä asuu neljä yhdessä huoneessa kylässä, ja he elävät varsin itsenäisesti. Heidän peräänsä katsomassa on yksi sairaanhoitaja. Yhteensä leskiä asuu kylässä 35.  He tarvitsevat apua, sillä miehensä menettäneet naiset menettävät kyläyhteisössä kaiken muunkin: omaisuuden, sosiaalisen aseman, elämänsä. Heidän uskotaan tuovan huonoa onnea yhteisölle ja työlle, jos he ovat läsnä. Kylissä tytöt menevät naimisiin hyvin nuorena itseään huomattavasti vanhempien miesten kanssa, joten leskeksi jääminen on varsin tyypillistä. Mikäli mies, menettää vaimonsa, hänen asemalleen ei tietenkään tapahdu mitään, vaan hän menee nopeasti uusiin naimisiin.

Swarna, Mariko ja leskirouvia.

Mariko tunsi olonsa pitkäksi.

Lesket varmaan lyhyiksi.

Orpolapsia elää kylässä 130. He asuvat suurissa parinkymmenen lapsen makuusaleissa, tytöt ja pojat tarkasti erillään. Intian lain mukaan tytöillä on oltava oma talo, ja vain naishoitajia, sillä hyväksikäyttötapaukset eivät ole harvinaisia. Oneway-kylässä on vain yksi talo lapsille, mutta tytöille on rakennettu oma sisäänkäynti yläkertaan, ja ovea vahtii naisvartija. Päivisin tytöt ja pojat saavat kuitenkin leikkiä vapaasti yhdessä.

Yksi lasten makuusaleista.

Lapset seuraavat tarkkaa päivärutiinia. He heräävät viideltä, lähtevät kouluun kahdeksalta, palaavat viideltä iltapäivällä ja menevät nukkumaan yhdeksältä. Sunnuntaisin ei ole koulua, joten silloin saa nukkua kuuteen. Lapset syövät neljästi päivässä, ja rukoilevat kahdesti. Leikkiaikaa on koulun jälkeen.

Lasten palattua koulusta pääsimme tapaamaan heitä. Tervetuliaislahjaksi saimme suuret ja painavat kukista tehdyt kaulakorut. Lapset puhuivat hyvää englantia, olivat reippaita, aloitteellisia, ystävällisiä, äärimmäisen kohteliailta, hyvin kasvatettuja ja huomaavaisia myös toisiaan kohtaan. He toivat aktiivisesti esille pienimpiä ja uudempia lapsia, jotka ujostelivat meitä. He kyselivät jatkuvasti suomalaisten kummiensa perään, joita he nimittivät äideikseen (”Do you know Johanna? Johanna is my mother!”). Heidän pettymyksekseen emme voineet sanoa tuntevamme muita kuin Hennan, mutta lupasimme välittää terveiset hänen kauttaan. Kaikki lapset tunsivat Hennan. He muistelivat, kuinka kauniisti hän laulaa ja kuinka hän leikkii heidän kanssaan kuin olisi lapsi itsekin. Kaikki kyselivät, koska hän tulee taas käymään.

Lapset on jaettu ikäryhmittäin. Ovessa on lista asukkaista ja jokaisen huoneen ryhmänjohtaja, joka on yksi lapsista.

Orpokodin tyttöjä.

Mikäli olimme hetkeäkään paikallamme, meille haettiin aina tuolit, joiden ympärille lapset kerääntyivät tapittamaan meitä ja juttelemaan. Marikolta he pyysivät lauluja, Pertulta tarinoita. He osasivat laskea kahteenkymmeneen suomeksi, ja lauloivat suomalaisia lauluja. Laulut olivat uskonnollisia, emmekä me olleet ikinä kuulleetkaan niitä, mutta kehuimme kovasti. He halusivat kaikki pitää kädestä, ja pelata peukalopainia. Perttu pelasi poikien kanssa lentopalloa, Mariko opetteli tyttöjen kanssa intialaisia pihaleikkejä. Lapset myös opettivat meille omaa kieltään, telgua. Kiitos peukalopainien toistojen, osaamme nyt jotenkuten laskea telguksi kymmeneen.

Peukalopaini oli välillä vauhdikasta.

Hämmästyttävää oli lasten suhtautuminen asumisolosuhteisiinsa. He kaikki kutsuivat makuusalia omaksi huoneekseen (”Do you want to see my room? This is my bed, sit here!”), ja ottivat iloisina vastaan kohteliaisuudet siisteistä tiloista. 

Illalliseksi palasimme omaan taloomme ruokailemaan kahdestaan, kun lapset jonottivat ulkona currya ja riisiä, joita heidän metallilautasilleen annosteltiin suurista sammioista. Siinä vaiheessa myös muistimme, ettemme olleet maininneet Marikon keliakiasta mitään. Chapatit jäivät Pertulle, mutta onneksi kastikkeita oli runsaasti. 

Saamamme kukkaköynnökset.

Mariko lepuuttamassa silmiään asemalla.

Seuraavana päivänä menimme tutustumaan katulapsityöhön. Meidät ajettiin takaisin Vijayawadan juna-asemalle, tosin tällä kertaa paljon pienemmällä autolla. Siellä tapasimme katulapsityön kenttätyöntekijät, ja kuljimme heidän kanssaan ympäri asemaa etsimässä yksinäisiä, kotoaan karanneita lapsia. Meille myös esiteltiin asemalla pysyvästi asuvia poikia, jotka olivat kieltäytyneet One Wayn avusta. Pojat tervehtivät työntekijöitä ystävällisesti, mutta olivat varsin surkean näköisiä: he selvästi elivät samoissa vaatteissa peseytymättä, ja työntekijöiden mukaan käyttivät huumeita. He elättivät itsensä kerjäämällä rahaa tai keräämällä roskia asemalta ja myymällä arvokkaat materiaalit kierrätykseen. Kun kysyimme työntekijöiltä, miksi he arvelivat poikien valinneen katuelämän, he sanoivat kyseen olevan vapaudesta. Pelastuskeskuksessa on sääntöjä.

Pojat keräsivät roskia elääkseen.

Asemalla oli myös nälkäisiä apinoita.

One Wayn kenttätyöntekijät partioivat asemalla joka päivä kolmessa vuorossa. He toivovat löytävänsä lapset ennenkö heidät rekrytoidaan johonkin alueen jengeistä. Löydetyt ja suostuvaiset lapset viedään läheiseen pelastuskeskukseen, jossa heidän vanhempiinsa otetaan yhteyttä.  Lapset majailevat keskuksessa, kunnes heidän vanhempansa saapuvat. Jotkut tosin karkaavat keskuksestakin. Lapsille annetaan neuvontaa, jossa heitä opetetaan kadulla elämisen nurjista puolista, ja selvitetään heidän halukkuuttaan käydä koulua ja elää tavallista elämää. Jotkut löydetyistä lapsista ovat tietysti orpoja, ja heidät jatkosijoitetaan One Wayn orpokoteihin.

Paikka, jossa roskat ostetaan.

Asemalla oli tungosta.

Yritimme käydä myös ostamassa junaliput seuraavaan kohteeseemme, mutta seuraavien päivien junat olivat täyteen buukattuja ja jonotuslistoilla oli satoja ihmisiä. Olisi kannattanut hoitaa lippuasiat ennen ashramiin menoa. Lisäksi Goalle meni vain pari junaa viikossa. Tässä mielessä ei ole yhtään yllättävää, että junat ovat aina täyteen buukattuja. Kävimme lopulta nettikahvilassa katsomassa vaihtoehtojamme, ja päätimme mennä paikallisbussilla Hyderabadiin, josta voisimme jatkaa yksityisbussilla yön yli Goalle. Yksityisbussit olivat selvästi kalliimpia kuin halvimmat junaluokat, mutta ainakin niihin sai samana päivänä vielä lippuja. 

Lounaan piti olla KFC:ssä, mutta kauhistuneina pyysimme päästä syömään paikallista ruokaa. Pääsimmekin varsin hienoon intialaiseen ravintolaan, jossa söimme tähänastiset parhaat kasvisthalit, eli ateriat, joissa on riisiä ja suuri määrä erilaisia sooseja ja curryja pikkukipoissa. 

Kävimme supermarketissa ostamassa orpokotien lapsille toffeeta, ja Joelille ja Swarnalle kiitokseksi hienommat pienet suklaarasiat. Lahjojen ostaminen on meistä todella vaikeaa, kun emme halua ostaa tarpeetonta krääsää emmekä tiedä mitä ihmiset haluaisivat tai tarvitsisivat. Lasten kanssa myös kustannukset nousevat nopeasti, kun 200 muksulle pitäisi olla samanlainen tuote.

Illalla vierailimme toisessa One Wayn ylläpitämässä orpokodissa. Pojat olivat elokuvissa, mutta tytöt leikkivät kanssamme mielellään.

Maisemat orpokodilta.

Seuraava Marikon pitää kirjoittaa minämuodossa, koska itsestä on liian outoa kirjoittaa kolmannessa persoonassa.

Tällä kertaa lapset kyselivät vähän hankalia kysymyksiä uskonnollisuudesta. He kysyivät, rukoilenko. Rehellinen vastaus ei tuntunut reilulta – näillä lapsilla oli kaikilla syvä ja traumaattinen hylkäämiskokemus taustalla, ja orpokodin muutamat työntekijät eivät voi olla kaikille isä tai äiti. He näyttivät selvästi saavan voimaa ja toivoa taivaallisesta isästä, joka rakastaa heitä ja pitää heistä huolta. Mikä oikeus meillä olisi iskeä särö heidän uskoonsa, joka antoi heille niin paljon?

Sanoin, etten rukoillut kovin usein. Lapset kysyivät, miksi. Sanoin, ettei ole tapana, ehkä pitäisi rukoilla enemmän. Sitten he pyysivät minua rukoilemaan heidän kanssaan. Sanoin, etten rukoile ääneen, vaan keskusteluni ovat yksityisiä. He sanoivat, ettei se haitannut, voisin vain sanoa aamen kun olen valmis.

Sitten ristin käteni ja rukoilin, ensi kertaa ainakin kymmeneen vuoteen. Lapset ympärilläni sulkivat silmänsä ja liittivät kätensä yhteen. Rukoilu tuntui hyvin vieraalta, tuntui etten osannut, tiennyt mitä sanoa. Isä meidän –sanat alkoivat muistua mieleen. Lopulta sanoin mielessäni vain Jumala, jos olet siellä, anna näille lapsille valoisa tulevaisuus. Amen, sanoin, ja lapset toistivat sen perässäni ja kiittivät.

Myöhemmin he kysyivät, uskonko Jeesukseen. Sanoin, että kyllä, hän oli hyvä ja viisas mies. Lapset olivat hetken hiljaa, ja lopulta yksi heistä sanoi, että hän oli myös suuri mies. Vastasin, että ehkä suurin kaikista, ja olin kiitollinen, etteivät he kysyneet uskonko Jumalaan.

Jaoimme tien vuohien ja puhveleiden kanssa.

Automatka takaisin meni syvissä mietteissä. Oma suhtautumiseni uskontoihin on hyvin kriittinen, jopa negatiivinen. Kaikilla uskonnoilla on kuitenkin hyvä ja tärkeä ydin, lähimmäisenrakkaus. Miksi se ydin jää epäolennaisuuksien varjoon, miksi uskonnoista on päällimmäisenä mielikuvana niiden väärinkäyttö? Miksi monille hinduille on pienempi rikos sulkea vammainen lapsi tai miehensä menettänyt leski yhteisöstä kuin tukea heitä epäonnessa? Miksi monet kristityt eivät salli seksuaalivähemmistöihin kuuluville samaa oikeutta rakastaa ja virallistaa liittoaan elämänkumppaninsa kanssa kuin itselleen, vaikka heitä ohjeistetaan tekemään toisille kuten he haluaisivat itselleen tehtävän? Sitten mietin, vähentääkö Jeesuksen esittäminen jumalana hänen tärkeän opetuksensa uskottavuutta minulle. Kyllä se vähentää. Minulla ei ole mitään vaikeuksia arvostaa ihmisen viisaita sanoja, ja hyväksyä niitä elämänohjeiksi todettuani ne hyviksi. Kun sanotaan, että näin tehdään koska jumala käski, en voi suhtautua siihen vakavasti. Mietin myös, mitä Jeesus siitä ajattelisi, jos tietäisi että hänet julistettiin jossain kirkolliskokouksessa jumalaksi vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen.  

 

Sopimassa leikeistä.

Emme olleet nähneet Swarnaa sinä päivänä, joten emme olleet maininneet keliakiasta vieläkään – illalliseksi meille oli jälleen chapatia. Nyt alkoi toisaalta olla myöhäistä sanoa mitään, koska joutuisimme laittamaan isäntämme hankalaan tilanteeseen selittäessämme, ettei Mariko ollut voinut syödä illallisten pääraaka-ainetta tai iltapäivän teesnäksejä tähän asti. Emme sitten lopultakaan sanoneet mitään, mutta näimme Swarnan seuraavana aamuna ja pyysimme saada sinä päivänä syödä lasten kanssa emmekä kahdestaan. Lounaan valmistelu oli kuulemma jo aloitettu, mutta illallisen saisimme syödä lasten kanssa. Swarna selitti meille olevan omat ruuat siksi, että hän oli huolestunut lasten saaman ruuan hygieniatasosta ja pelkäisi sen aiheuttavan meille vatsaongelmia. Vakuutimme, että olemme syöneet katuruokaa melkein kaksi kuukautta, eikä lasten ruoka varmasti tuntuisi missään.

Kävimme Joelin ja Swarnan kotona käyttämässä nettiä, tarkoituksenamme varata seuraavan päivän bussiliput etukäteen. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä vaikka käytimme Swarnan puhelinnumeroa lomakkeen vaatimuksiin, ulkomaisella kortilla ei saanut maksaa. Miten voi olla helpompaa ostaa lentolippu kuin bussi- tai junamatka?

Kiitoksena vierailustamme, josta emme olleet maksaneet mitään, halusimme tehdä lahjoituksen orpolapsille. Se onnistui kirjoittamalla Joelille arkistoitavaksi kirje, jossa luki summa (5000 rupiaa) ja mihin tarkoitukseen rahat olivat. Joel ja Swarna kertoivat olevansa mielissään vierailustamme, sillä lapset pitivät vieraista kovasti – monella lapsella ei ollut ollenkaan sukulaisia tai ketään muutakaan koskaan vierailemassa.

Mariko ja tytöt.

Lapsilla ei ollut sunnuntaina koulua, joten leikimme heidän kanssaan iltapäivän. Kun yritimme jonottaa heidän kanssaan ruokaa, aiheutimme syvää hämmennystä ja puhelinsoiton Swarnalle, sillä aiemmin sovitusta huolimatta meille oli valmistettu oma illallinen. Saimme lopulta kuitenkin syödä lasten kanssa mitä herkullisinta banaanicurrya riisillä. Pidimme siitä paljon enemmän kuin omasta ruuastamme. Söimme sormin, kuten lapsetkin, ja he opettivat miten ruokaa hämmennetään ja kerätään oikeaoppisesti käteen hetken huvittuneesti vilkuiltuaan. Ruuan jälkeen oli iltarukous, jonne liityimme myös. Saimme sanoa pari sanaa ja kiittää lapsia ja henkilökuntaa unohtumattomasta vierailustamme, ja jaoimme kaikille pienet toffeekarkkimme. Niitä jäi seuraavaksikin päiväksi, joten luovutimme ne hoitajalle. 

Monet lapset tulivat vielä pihalla hyvästelemään ja kertoivat olevansa surullisia lähdöstämme – he kehottivat meitä viipymään ensi kerralla pidempään, jos tulisimme takaisin. 

Oma illallisemme, kanabiriyani, päätyi suoraan jääkaappiin. 

Aamulla Ramesh vei meidät aikaisin bussiasemalle.

Fun fact: Intiassa näitä autoja on joka paikassa.

Vierailu sai meidät ehdottoman vakuuttuneeksi One Wayn toiminnasta Vijayawadassa. Emme tiedä, miten lapsia voisi hoitaa ja kasvattaa paremmin tämänhetkisillä resursseilla. Auttaminen järjestön kautta on hyvin konkreettista: yhden suomalaisen lahjoituksilla katetaan yhden lapsen (tai lesken tai vammaisen) kulut. Pienellä kuukausittaisella summalla voit siis pelastaa yhden elämän, ja antaa lapselle tulevaisuuden.