Juna, 23-24.7.

Mariko, reppu ja juna-asema.

 Matka Trivandrumista Vijayawadaan kesti junalla 23 tuntia. Suurin osa junamatkustajista oli kuitenkin menossa junan pääteasemalle Delhiin, jonne matka kestää 50 tuntia.

Intian junissa voi matkustaa hyvin eri hintaisesti ja erilaisilla mukavuustasoilla. Junissa on seitsemän erilaista luokkaa, joita tosin ei yleensä ole saatavilla joka junassa. Reissaajan junaluokan ja matkustusajankohdan valintaa rajoittaa kuitenkin junamatkaamisen suosittuus: junat ovat usein täyteen buukattuja monia päiviä, jopa viikkoja ennen matkaa. Juhlapyhille junaliput myydään jo kuukausia ennen. Lippuja voi alkaa varailla kolmea kuukautta ennen junamatkaa, ja niin tehdäänkin ahkerasti. 

Me matkasimme sleeper-luokassa, joka on halvin ja yksinkertaisin vaihtoehto, mikäli tarvitsee makuupaikan. Laverit ovat varsin kiinteitä, niitä on kolme päällekkäin, ja päivisin keskimmäinen käännetään selkänojaksi alemmalle laverille, jotta matkaajat voivat istua. Matkatavarat ängetään alimmaisen laverin alle, ja kiinnitetään paikoilleen esimerkiksi mukana tuoduilla ketjuilla ja lukolla. Matkatavaroita saa viedä mukana runsaasti lentokoneisiin verrattuna – kalliimmissa luokissa tietysti enemmän kuin halvemmissa. Junien varsinaiset ryöstöt ovat harvinaisia, ja vaunuja vartioivat aseistautuneet vartijat, mutta kamojen vaivihkainen häviäminen ei ole epätavallista, mikäli tilaisuuden siihen tarjoaa.

Sleeper-luokassa on tuulettimet kierrättämässä ilmaa, ja ikkunat pidetään pääosin auki. Ikkunan sulkemiseksi on kaksi vaihtoehtoa: päivisin sadesäälle normaali läpinäkyvä ikkuna, ja öiksi varjostin, jossa on aukkoja niin ettei vaunuun vallan tukehdu. Osastossa on muutama 110 voltin pistorasia kännyköiden lataamiselle.

Junien halvin luokka, unreserved, on tyypillisesti aivan ylitäynnä, ja kielloista huolimatta luokan matkustajat levittäytyvät esimerkiksi sleeper-luokkaan istumaan päiväsaikaan. Laverille mahtuu ihan kätevästi istumaan yksi ylimääräinenkin ihminen. Junissa myös kiertää yllättävän paljon kerjäläisiä pyytämässä kolikoita ja ylijäänyttä ruokaa.

Sleeper-luokkaa.

Samaan vaunuun meidän kanssa ilmestyi ashramista tuttu saksalainen Daniel. Kaiken kukkuraksi hänen paikkanumeronsa oli 50, meidän paikkojen ollessa 49 ja 51. Homma tuntui varsin satumaiselta kohtaamiselta. Oliko kyseessä jokin korkeampi voima? Voi myös olla, että ulkkarit sijoitetaan tietyille paikoille junissa. Juttelimme matkan aikana Danielin kanssa filosofiasta, meditaatiosta ja ruuasta.

Junassa kiersivät lähes taukoamatta myyjät, joilta sai ostaa teetä, syötävää ja kylmiä juomia. Kunnon ruokaa junassa sai kolme kertaa päivässä muutaman tunnin ajan ja sitä valmistettiin junan keskimmäisessä vaunussa sijaitsevassa keittiövaunussa. Vaihtoehtoja oli muutamia ja ruuat varsin maukkaita ja edullisia. Meistä oli varsinainen ihme, että pikkuisesta keittiöstä pystyttiin tekemään ruuat yli tuhannelle matkustajalle. Osa ruuista nostettiin kylläkin ilmeisesti laiturilta kyytiin. Kaikkea snäksi- ja ruokakauppaa vaikutti hallitsevan Meals on Wheels –nimeä kantava yritys. Joskus myös satunnaiset kauppamiehet myivät leluja ynnä muuta krääsää. Joillain suurilla asemilla juna pysähtyi vartiksi, ja matkustajat saattoivat tehdä ostoksia myös junalaiturille kerääntyneiltä myyjiltä.

Junan ruokavarastossa...

... oli paljon kaikkea.

Tunnelma junassa oli varsin rento, lämpötila sopiva ja meno kokonaisuudessaan varsin mukavaa.  Juttelimme hauskan intialaisen pojan kanssa ja vahdimme hänen kamojaan kun hän lähti välillä käymään jossakin. Rautatie oli enimmäkseen suora ja kyyti tasaista ja rentouttavaa. Junan ikkunasta näimme paljon kauniita maisemia, etenkin alkumatkasta kulkiessamme Keralan halki. Aamuun mennessä maaperä oli muuttunut lättänäksi ja hiekkaiseksi, ja siellä täällä näki maanviljelijöitä kastelemassa säntillisesti hoidettuja pikku peltoja. Lehmät vetivät vankkureita, talojen sijaan näkyi vain olkimajoja, ja aurinko paahtoi polttavan kuumana.

Junan vessa.

Ja vessan hana.

Nukkuminen junassa onnistui suhteellisen hyvin. Juna kolisee niin paljon, että muiden matkustajien puhe ei juuri häiritse, ja suurin osa vetäytyi yöpuulle melko pian illallisen jälkeen. Osa nousi jo auringon mukana, mutta suurin osa nukkui noin aamukuuteen, kuten mekin. 

Suurin häiritsevä tekijä junissa on jätteiden käsittely. Intian junaverkostoa kutsutaan Intian suurimmaksi vessaksi ja raiteiden väliin on pinttynyt tasainen katkeamaton paskavana. Matkustajat myös heittävät kaikki roskat ikkunasta ulos, joten kiskojen molemmilla puolilla on vanat kaikenlaista roskaa. Hajuhaittaa ei kuitenkaan ollut kuin paikon junan ajaessa löyhkäävien tonttien ohi. Meitä vastapäätä istuva toinen intialainen nuori mies heitti kymmeniä pienempiä roskia ikkunasta ulos, mutta teki sen jotenkin vaivihkaa, melkein vahingossa. Kun hän oli heittämässä folioastiaa ulos Daniel pysäytti hänet ja sanoi ”Nonononono! Please, the nature!” Mies tunnisti selvästi tekevänsä väärin heittäessään roskat ikkunasta ja lähti kiltisti roudaamaan roskiaan junan roskikseen. Pohdimme ilmiötä Danielin kanssa ja totesimme, että Euroopassakin ihmiset kyllä roskaavat herkästi jos paikka on jo roskainen – kuten vaikka festareilla. Puhtaisiin paikkoihin roskia heitetään paljon vähemmän, myös Intiassa. 

Juna oli viisitoista minuuttia etuajassa perillä lähes vuorokauden matkustuksen jälkeen. Ehkä Intian raideliikenteessä olisi VR:lle jotain benchmarkattavaa.

Aamun maisemat.