Bangalore, 4.-5.8.

Margaon juna-asemalla meillä oli pari tuntia luppoaikaa, ja ehdimme penkeillä istuskellessamme lahjoittaa kaikille aseman kerjäläisille rahaa. Osa ei kuitenkaan aiempaa anteliaisuutta muistanut, vaan tuli uudelleen kerjäämään siirryttyämme junalaiturille. Eräs mummeli ei muistuttaessammekaan tunnistanut meitä, mikä on sikäli merkittävää, että erotumme kyllä melko hyvin intialaisten joukosta, ja alkoi antaumuksella sättiä meitä saitoja kermaperseitä kovaan ääneen. Voi toki myös olla, että vanhan ja huonokuntoisen, kadulla elävän naisen muisti ei ole parhaasta päästä. Kaikkea hyvää hänelle.

Aamupalaksi vadai ja iddlyjä, mm!

Junassa meillä oli yläpedit, mikä oli mukavaa, sillä yläpetiin voi kiivetä nukkumaan niin aikaisin kuin haluaa, ja siellä voi myös viipyä niin pitkään kuin haluaa häiritsemättä kanssamatkustajia. Osastossamme oli myös neljä intialaispoikaa, jotka olivat suorastaan huvittavan huomaavaisia meitä kohtaan, mutta eivät erityisen puheliaita. Viereisessä osastossa oli utelias pikkutyttö perheineen. Hän jutteli Marikolle yläpetejä erottavan verkon läpi ja esitteli pikkiriikkistä lelumoottoripyöräänsä. Hän osasi englantia riittävästi kertoakseen nimensä ja ikänsä (4 vuotta) ja asuvansa Bangaloressa.

Junamatka kesti tällä kertaa vain 15 tuntia, ja nukuimme jo melko hyvin ja pitkään junan kolinassa. Edes junan monessa osastossa illalla kovaäänisesti seurattu krikettiottelu ei häirinnyt meitä.

Juna oli jälleen ajoissa perillä. Meitä olivat sekä Tuisku että opaskirjamme neuvoneet sijoittumaan MG roadin ympäristöön, joten suuntasimme sinne. Bussit Bangaloressa olivat yllättävän kalliita verrattuna muihin vierailemiimme paikkoihin: olimme tottuneet matkustamaan ainakin 50 kilometriä sillä 50 rupialla, jolla Bangaloressa pääsi viisi kilometriä.

Marikon uusi ystävä.

MG roadilla myös majoitus oli kallista. Etukäteen scouttaamamme tuhannen rupian huoneita tarjoava hotelli Brigade roadilla oli täynnä. He suosittelivat viereistä puljua, ja tinkasimme siellä 1500 rupian huoneen 1300 rupiaan. Se on lähes 20 euroa, ja paljon enemmän kuin meitä huvitti maksaa huoneesta, mutta koska meillä oli vain se ilta ja viime kädessä seuraava aamu aikaa hankkia tuliaisia, emme halunneet joutua liian kauas shoppailumestoilta. Aluetta tutkailtuamme voimme kuitenkin suositella muille majoittumista MG roadin pohjoispuolella Shivajanagarin huudeilla basaarissa: emme olleet erityisen vaikuttuneita omasta lokaatiostamme vastapäätä McDonald’sia ja länsimaisia vaateketjuja. Ruokakin oli kallista. Onnistuimme kuitenkin löytämään hauskan pikku kahvilan nimeltä Indian Coffee House, jossa tarjoilijoilla oli perinneasut, ruoka edukasta ja kahvi hyvää. Tarjoilijat, vanhat pulleat intialaismiehet, olivat myös kovin hilpeitä ja vaikuttivat työskennelleen paikassa ikuisesti.

Basaarista tykkäsimme.

Tässä vaiheessa voimme vinkata, että oikeasti ei kannata aina jättää sitä tuliaisten hommausta viimeiseen iltaan, jos vaan laukkuun reissun aikana mitenkään mahtuu, ja meillä olisi ihan hyvin mahtunut. Säästää rahaa ja hermoja. Me vietimme päivän tuliaisprojektimme alueen lukuisissa handicraft-liikkeissä sekä basaarissa etsimässä maustekauppoja. Basaarissa oli kunnon tunnelmaa: kaikenlaista krääsää ja ruokaa rannekelloista keittiövälineisiin ja sokeriruokomehuista kebabeihin. Löysimme kojun, joka tarjoili Sri Lankalta tuttuja string hoppereita (!) – tosin eri nimellä – ja vietimme pitkän tovin keskustellen teekojulla maailman menosta ja matkailusta paikallisten äijien kanssa. Löysimme myös pitkästä aikaa paikallisen marketin, joilla on aina mielenkiintoista pällistellä tarjontaa kukkaköynnöksistä eläviin vuohiin.

Illalla hotellimme alapuolella sijaitseva baari esti hyvinkin tehokkaasti aikaisen nukkumaanmenon, mutta onneksi rahallamme oli saanut sentään leffakanavan huoneeseen. Intiassa baarit kuitenkin sulkevat jo puoliltaöin ja valomerkki tulee klo 23.30, ja tällä kertaa olimme siitä varsin iloisia.

Maukas iltapala.

Aamulla ei lupauksista huolimatta tullut lämmintä vettä. Siihen me olimme jo tottuneet, vaikkakin asia vituttaa erityisesti, kun fasiliteeteista veloitetaan suuria summia.

Löysimme kulman takaa huikean ja edullisen ravintolan, Chariotin, jossa vedimme hieman haikeina viimeiset intialaiset ateriamme. Yhdet reissun parhaista annoksista. Ei sitä jotenkin tajua, että viettää viimeistä päivää reissussa. Kävimme töllistelemässä paria kauppakeskusta ja hommaamassa viimeiset tuliaiset. Meidän oli myös tarkoitus mennä elokuviin katsomaan varsin överiltä vaikuttava Bollywood-blockbuster The Beginning, mutta päivän näytös oli liian myöhään, eikä elokuviin muutenkaan ollut tarjolla tekstityksiä englanniksi, joten leffahommat jäivät seuraavaan kertaan.  

Chariotin murkinat.

Lentomme lähtisi illalla yhdeksältä, joten lähdimme suuntaamaan lentokentälle neljän aikoihin. Alkuperäinen plänimme oli varata netistä taksikyyti kentälle 700 rupian hintaan. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska palveluun olisi pitänyt rekisteröityä, eikä meillä ollut paikallista numeroa, osoitetta tai pankkikorttia. Hotellimme lupasi varata taksin meille, mutta he käyttivät eri palvelua ja hinta olisi 1000 rupiaa. Päätimme siis mennä 210 rupiaa per nuppi maksavalla paikallisbussilla, jolle voisi kävellä. Matkalla bussiasemalle tuktuk-kuskit tulivat kilpaa tarjoamaan meille kyytejä ja lopulta meille luvattiin kyyti kentälle 200 rupialla. Selvitimme hieman tarjouksen taustoja, sillä hinta vaikutti varsin alhaiselta. Kävi ilmi, että matkalla poikkeaisimme muutamassa putiikissa ja kuski saisi näistä mukavat komissiot. Ehtona oli, että menisimme molemmat katsomaan kalliita koriste-esineitä, joten lopulta kieltäydyimme tarjouksesta. Ei tuntunut hyvältä idealta jättää rinkkoja tuktuk-kuskin hyvän tahdon varaan lähtöpäivänä.

Kävelimme siis kilometrin verran bussiasemalle, josta ottaisimme bussin lentokentälle. Kyseinen bussi meni vain kerran tunnissa, ja osoittautui todella vaikeaksi selvittää millä laiturilla bussi pysähtyisi, sillä kukaan ei tuntunut koskaan kuulleenkaan linjan olemassaolosta.

Tiirailimme aseman kylttejä ja kyselimme muilta matkustajilta apua parikymmentä minuuttia, kunnes lopulta nuoren muslimitytön ja asemavirkailijan avulla saimme selville, että bussi lähtisi laiturilta neljä (vaikkei siellä mitään siihen viittaavaa lukenut) ja istuimme odottamaan. Kuuntelimme psykedeelistä jarrujen vinkunaa ja tööttäilyä 45 minuuttia ennen kuin totesimme, ettei bussi varmaankaan ole tulossa. Ryhdyimme siis toteuttamaan varasuunnitelmaamme ja lähdimme etsimään taksia. Oli ruuhka-aika ja yhtäkään taksia ei ollut näköetäisyydellä. Tienvarsipoliisi huikeine länkkärihattuineen auttoi meitä parhaansa mukaan, ja joidenkin sekasortoisten minuuttien jälkeen nousimme tuktukin kyytiin, jonka oli määrä viedä meidät toiselle bussiasemalle, jolta busseja kentälle menisi enemmän. Matkalla spottasimme tien varressa lentokenttätaksin ja pysäytimme tuktukin. Vaihdoimme menopelin nahkapenkkiseen taksiin viiden minuutin säädön jälkeen (edellinen matkustaja olisi halunnut vielä jatkaa jonnekin, sillä tähän aikaan ei takseja saanut, mutta suostui lopulta ottamaan tuktukimme taksin sijaan). Maksoimme matkasta 1000 rupiaa, josta tuktuk-kuskille meni 200 rupiaa komissiota, koska hän toi asiakkaat taksiin. Ehdimme kentälle juuri sopivasti pari tuntia ennen lentoamme.

Bussiasemalla oli monta laituria.

Mitä tästä opimme? Kun ei oikeasti ole varaa myöhästyä, tee niin kuin paikalliset neuvovat, eli varaa taksi hotellista etukäteen tai mene sellaiselle bussiasemalle, josta busseja kentälle menee useammin kuin ehkä kerran tunnissa.

Lentokentät ovat kummallisia paikkoja. Toisaalta monikulttuurisia, mutta toisaalta jotenkin steriilejä, kulttuurista riisuttuja. Onko tämä monikulttuurisuuden ja globalisaation lopputulos: tasainen, tuttu maailmankulttuuri? Ajatus on samaan aikaan ahdistava ja innostava. Ehkä olisimme solidaarisempia ja avoimempia, jos kokisimme olevamme maailmankansalaisia. Ehkä sotia ja muureja ei tarvittaisi?

Reissun loppuminen laittaa jälleen miettimään ihmisyyttä ja maailmaa. Mikä ihmisessä on vikana? Miksi erotamme itsemme muista? Miksi Intialla, joka itsenäistyi Gandhin johtamalla väkivallattomalla vastarinnalla, on maailman suurin maa-armeija? 

Bangaloren kentällä.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Arman kertoi äskettäin Cityssa, kuinka matkailu on muuttanut mustavalkoisen maailman lukemattomiksi harmaan sävyiksi. Olemme kokeneet saman omilla reissuillamme. Pelko on maailman tuhoisin voima. Pelko rakentaa muureja, erottaa ihmiset toisistaan, erottaa meidät niistä. On selvää, että maailma on pelottava paikka, jos tuntemus perustuu yksinomaan median suoltamaan kriisiviestintään. Uutisten varassa myös Suomi on ihan helvetin pelottava paikka. Uusnatsit hyökkäävät sivullisten kimppuun, kansanedustaja lietsoo rasismia, paloittelusurma Espoossa, lapsia raiskataan. 

Mutta miksi matkustaa? Miksi käyttää aikaa ja rahaa siihen, että on muualla? Me käytimme 2 kuukautta aikaa ja tuhansia euroja, jotta voisimme laskea elintasoamme, olla epämukavissa ja kuumissa ruuhkabusseissa ja syödä outoja ruokia. 

Siksi, että matkaamalla maailmasta saa toisenlaisen kuvan. Voi tavata ihmisiä muista kulttuureista. Aivan tavallisia ihmisiä, jotka asuvat jossakin ja jotka ovat ihonväristään, kulttuuristaan tai uskonnostaan huolimatta aivan täsmälleen samanlaisia ihmisiä kuin minäkin. Kaikki vain haluavat elää rauhassa ja olla onnellisia. 

Voisiko siis ajatella, että matkailu auttaa ymmärtämään jotain syvempää ja on siksi jopa itseisarvoista? Voisiko ajatella, että kaikkien pitäisi matkustaa ja näin voitaisiin saavuttaa kulttuurien ja kansojen välinen rakkaus, rauha ja jakaminen, joka hyödyttäisi kaikkia? Toisaalta matkailu on itsekästä. Jotta voi matkustaa, täytyy mennä pois, kääntää selkä lähimmäisille – ainakin hetkeksi. 

Me olemme vilpittömästi sitä mieltä, että kaikkien muidenkin kannattaisi matkustaa. Tätä mieltä tuntuvat olevan melko poikkeuksetta kaikki itseään jonkin sortin travellereiksi tituleeraavat ihmiset. 

Swami Vishnudevananda, Intian ashramimme edesmennyt guru opetti, että meidän tulee löytää rauha itsestämme. Vain tällä tavoin voimme olla onnellisia ja tehdä maailmasta hyvän. Löytääksemme itsemme tai rauhan meidän tulisi tuntea rakkautta ja yhteyttä muihin. Tämä sama opetus toistuu uskonnosta ja filosofiasta toiseen. Islam, juutalaisuus, hindulaisuus, kristinusko, buddhalaisuus. Kaikkien keskiössä on lähimmäisenrakkaus. 

Ayubowan ja namaste, ensi seikkailuun!