Cat Ba island, 21.6. – 24.6., ja Hanoi again

Cat Ba (eli naisten saari) on suurin ja ainoa asutettu saari Unesco-suojellussa Halong Bayssa, joka tunnetaan ennen kaikkea tuhansista kalkkikivivuorista, jotka stondaavat meressä luoden upean ja vehreän sokkelon. 

Meidän matka Cat Balle alkoi Hanoin bussiasemalta, kun parkkeerasimme tavaramme ja takamuksemme odotushuoneen penkeille. Lopulta pakkauduimme bussiin länkkärilauman kanssa ja lähdimme matkaan, joka koostui lopulta bussimatkasta Vietnamin suurimman teollisuusalueen läpi pieneen satamaan, venematkasta saarelle ja toisesta bussimatkasta saaren asutetummalle puolelle. Majoituimme Cat Ba Guesthousessa, jota pyörittää hyvin charmantti perhe. Sängyt ovat suuria ja kohtuuhintaisia, meininki rehti ja rehellinen ja fasiliteetit pelaa. Oikein mukava majoitus.

Meidän kanssa samassa huoneessa asuivat britit Emma ja Paul, joiden kanssa vietimme lopulta miltei kaiken aikamme Cat Balla. Ekana iltana mestoille pöräytti myös espanjalainen Gonzo Hanoista ostetulla moottoripyörällä. Hullu seikkalija pamahti hostelliin sisään ilman paitaa naama virneessä ja neuvotteli ilmaisen lattiamajoituksen hostellin aulasta kaikkien kohtuuhintaisten majoituspaikkojen ollessa täysiä. Luovutimme lopulta toisen sänkymme Gonzolle (Gonzo maksoi toki herrasmiehenä osuutensa seuraavana päivänä), sillä mahduimme vaivattomasti yhteen sänkyyn. Gonzon liityttyä meidän jengiin olimme kova ja kunnianhimoinen viisikko Euroopasta. Tämä porukka määritti lopulta Cat Ban reissumme ja teki siitä todella kivan. 

Säiden kanssa meillä kävi vähän huono tsägä, sillä joka päivä satoi. Oli kuuroja, mutta myös tunteja kestäviä sateita. Riippumattoja ei lopulta siis viritelty, eikä siihen olisi juuri aikaa tai hyviä spotteja ollutkaan. Vuokrasimme kahtena päivänä skootterit (skootterin sai 100 000 dongilla per päivä) brittien kanssa ja kiersimme saarta. Ekana päivänä kävimme tsekkaamassa Hospital Caven, joka on vuoren sisään rakennettu sotasairaala. Gonzo neuvotteli meille lipuista alennuksen (josta tuli välittömästi tapa), ja saimme luolaan mukaamme myös oppaan. Myöhemmin perhe tarjoutui teurastamaan meille kanan 200 000 dongin kilohintaan, mutta kieltäydyimme Gonzon harmiksi tuoreesta lounaasta. Myöhemmin olimme myös aikeissa ajaa saaren läpi luonnonsuojelualueelle ja näköalaspoteille katsomaan lahden maailmankuuluja maisemia, mutta rankan sateen takia käännyimme takaisin ja etsimme suojaa tien varrella olevasta karaoke-katoksesta. Tämäkin stoppi oli lopulta aika eeppinen kokemus. Paikallinen nuoriso veti karaokea aivan helvetin kovaa (myös englanninkielisiä biisuja löytyi, joten meidänkin porukka pääsi laulamaan; Emman klassikkovedot saivat suuren suosion), pelasi korttia, ja poikaporukka pelasi betonisella kentällä lentopalloa ilman paitoja. Lentishommiin Perttu ja Gonzo lähtivät myös mukaan. Kaikkia päätä pidempi Perttu oli kova luu verkolla ja ansaitsi vietnamilaispoikien ikuisen kunnioituksen parilla legendaarisella iskulyönnillä. 

Ylimpään kerrookseen eli johtajien strategiapaltsuhuoneeseen ei saanut mennä.

Sairaalaluolan käytävillä oli tyhjiä huoneita, joiden suojissa sodassa loukkaantuneita hoidettiin ja sotilaita koulutettiin.

Skootterillä ajelu sujui Pertulta.

Gonzo, Emma ja Paul.

Sairaalaluolan sisäänkäyntiä ei nähnyt tieltä, eivätkä amerikkalaiset koskaan löytäneet luolaa.

Toisessa kerroksessa harjoitettiin sotilaita ja näytettiin elokuvia.

Perttu ja Gonzo pelaamassa vietnamilaisten kanssa.

Gonzo onnistui saamaan itselleen majatalostamme oman sängyn, ja ehdotti että menisimme katsomaan auringonnousua läheiselle kukkulalle, Cannon Fortille. Mariko innostui, ja kipusimme kukkulalle aamuviideltä lopulta kuitenkin kahdestaan – muita ei saanut ylös. Eipä sieltä kyllä eeppisiä näkymiä ollutkaan, sillä ilma oli sumuinen ja taivas pilvessä. Auringonnousu ei siis näyttänyt oikeastaan miltään, eikä edes edes ilmansuuntia voinut päätellä ilman kompassia. Kukaan ei ollut meitä rahastamassa Cannon Fortilla, joten pyörimme mestoilla jonkin aikaa ilmaiseksi (normihinta 60 000 dongia nuppi). Paikalla oli muutama ruostunut tykki, ampumahautakäytäviä, vanhoja ammuslaatikoita ja jokunen tunneli. Metsässä törmäsimme pieneen kilpikonnaan ja matkalla moniin kuntoileviin vietnamilaisiin. Kömmimme takaisin nukkumaan pariksi tunniksi ja suuntasimme sen jälkeen aamiaiselle muiden kanssa. Omelettimme eivät kuitenkaan tyydyttäneet meitä ja muut ruuat viivästyivät liiaksi vietnamilaisen turistilauman pamahtaessa samaan pikku ravintolaan, joten peruutimme loput tilauksemme ja Perttu lähti ostamaan hedelmiä, jotka mutustimme majatalossamme huokean kahvin kera.

Cannon Fortilla oli nukkeja vartioimasssa linnoitusta.

Kilppari!

Varhain aamulla oli sumuista.

Olimme edellisiltana käyneet tutustumassa Asia Outdoorsin retkivalikoimaan ja todenneet ne tyyriiksi (7 hengen ryhmälle cruise ja kajakkimelonta 640 000 dongia per nuppi – 2 muuta oli jo varannut). Lähetimme siis Gonzon neuvottelemaan meille kajakkeja satamasta. Tuttuun tyyliin hän saikin ne tingittyä suunnilleen puoleen hintaan, kolme kahden istuttavaa kajakkia viidelle yhteensä 700 000 dongia. Satamassa odottelimme hyvän tovin venettä, joka veisi meidät kajakkimestoille. Lopulta se kuitenkin saapui, ja noin puolen tunnin matka kelluvien kylien ja kalkkikivivuorien läpi oli hurmaava. Päädyimme yhdelle kelluvalle talolle, jossa perhe vuokrasi kajakkeja, hengasi riippumatossa ja kasvatti kaloja talon ympärillä verkkoaltaissa.

Meloimme tyynellä lahdella täydessä hiljaisuudessa ja vilkuttelimme satunnaisten kelluvien talojen lapsille. Sääkin selkeni, ja välillä näimme auringon pilkahduksia. Taivaalla lenteli kotka ja vedestä spottasimme meduusan. Ihailimme kalkkikivimaisemia muutaman tunnin ja palattuamme talolle perhe esitteli meille lattialankkujensa alla pitämäänsä merihirviötä – kala oli pienen auton kokoinen! Emme saaneet selville miksi kala oli heillä, mutta varmaan he kasvattivat sitä myyntiin. Perttu yritti kalastaa omia fisuja, mutta sai saaliiksi vain pikkuruisen sintin.

Matkalla kajakeiden luo.

Meidän kajakit.

Perttu sai kalan!

Pelastusliivit korvissa ja mieli korkealla!

Lahdella oli monta kelluvaa kylää.

Kävimme kahdestaan tsekkaamassa saaren kolme biitsiä, jotka olivat pienet, runsasturistiset ja täynnä resorttien vuokrattavia rantatuoleja. Jopa vessassa ja suihkussa käynti maksoi erikseen! Tyydyimme vilkaisuun ja lähdimme porukalla syömään illalliseksi seafood hotpotin. Idea hotpotissa on saada pöytään kiehuva liemi ja erilaisia aineksia, joita voi kokata itse haluamallaan tavalla. Meillä oli rapuja, kalaa, kalmareita, nuudeleita ja jokivihanneksia. Mm! 

Brittejä väsytti, mutta Gonzo olisi halunnut riipaista kännit. Suostuimme käymään hänen kanssaan viereisellä klubilla, mutta muihin ravintoloihin verrattuna nelinkertaiset juomahinnat ja korviasärkevä musiikki sai meidät hipsimään takaisin hostellille juttelemaan syvällisiä brittien kanssa. Gonzo palasi jonkin ajan kuluttua, ja kertoi että eräs mies oli alkanut ostaa hänelle juomia – ja Gonzo hyväksyi tarjotut ylihintaiset kaljat ilolla. Kun mies oli yrittänyt suudella häntä tanssilattialla, Gonzo oli juossut kotiin. Hän lähti kuitenkin vielä etsimään onneaan Cat Ban yöelämästä.

Cat Ba oli hieman ristiriitainen kokemus. Meillä oli porukallamme hauskaa, majatalomme pitäjä oli hyvä ja rehti ja pääsimme melomaan ja ajelemaan paikkoihin, joissa ei ollut muita turisteja näkyvilläkään. Saari on suurimmaksi osaksi luonnonpuistoa, jossa suojellaan yhtä maailman uhanalaisimmista kädellisistä. Vesi on kuitenkin selvästi saastunutta, ja roskia heitetään sumeilematta luontoon. Matkailu alueella perustuu lähinnä valmiisiin toureihin, ja monen elanto on törkeästi huijata turisteja. Saarelle on rakenteilla valtava all-inclusive-kompleksi, jonka piti majoittaa 6000 ihmistä kerrallaan – saman verran kuin Cat Ba Townissa on asukkaita. Näistä rakennuksista on kuitenkin vain perustuksia, eivätkä työt ole edenneet ilmeisesti vuosiin. 

Pertun kalastusyritykset eivät tuottaneet tulosta.

Auringonlasku ei ollut kummoinen, edelleenkään.

Hotpot, 200 000 dongia eli noin 7 euroa.

Me hyvästelimme britit aamiaisella ja otimme alkuiltapäivästä bussin takaisin Hanoihin. Luulimme menevämme samalla firmalla kuin tulosuuntaan, mutta näin ei ollutkaan asia. Matka koostui hämmentävän monesta bussikuljetuksesta ja tietämättömistä pitkistä odotuksista. Pääsimme lopulta Hanoihin hieman luulemaamme myöhemmin. Saavuttuamme bussiasemalle yritimme ostaa lippuja Sapaan, mutta niitä ei ollut siellä myynnissä. Suuntasimme takaisin Old Quarteriin samaan hostelliin, jossa olimme yöpyneet aiemmin ja toivoimme heidän voivan järjestää meille kuljetuksen Sapaan. Selvisi kuitenkin, että bussi oli täynnä ja meidän olisi vietettävä jälleen päivä Hanoissa. 

Suuntasimme tuttuun ravintolaan syömään ja pysähdyimme vielä loistavalle kahville kadunvarteen ennenkö istuimme loppuillan pohtimassa reittiämme ja voivottelemassa ajan vähyyttä. Muistakaahan ihmiset suunnitella reissuanne etukäteen! Reissun päällä kaiken selvittämiseen kuluu tuhottomasti aikaa, mutta toisaalta muilta matkaajilta saa ajantasaisimmat tiedot ja vinkit: ohjeemme olkoon, että aikaa on varattava kohteisiin riittävästi, taustatyö tehtävä hyvin ja reissun päällä spontaaneille muutoksille ja hulluille ideoille on oltava tilaa. Nyt meidän suunnitelmamme on yrittää mennä Sapasta suoraan Laosiin kulkematta lähtöruudun, eli Hanoin, kautta. Laosissa matkaamme hiljalleen etelään ja Kambodzaan, josta menemme suoraan Bangkokiin ja kotiin. Thaimaa ja loppu Vietnam jääköön toiseen kertaan. Tämäkin reitti on kuitenkin ajallisesti tiukka – voi tätä surkeutta, miksei meillä ole vuotta!

Hanoi ei ole koskaan paikallaan.

Aamuyöllä huoneeseemme kömpi nukkumaan Angie, jonka olimme tavanneet ennen lähtöämme Hanoista pari päivää sitten ja joka oli juuri palannut yöbussilla Sapasta. Kävimme yhdessä tsekkaamassa väliin jääneitä nähtävyyksiä, balsamoidun Ho Chi Minhin ruumiin ja Etnologiamuseon. Ho Chi Minh oli mielenkiintoinen nähtävyys. Suuri johtaja on ilmeisesti vasten tahtoaan säilötty lasikaappiin, jonne virtaa joka päivä loppumaton jono vietnamilaisia katsomaan hahmoa, joka voisi siltä etäisyydeltä ja himmeässä valaistuksessa yhtä hyvin olla vahanukke. Joka vuosi ruumis lähtee Venäjälle kolmeksi kuukaudeksi huoltoon. Mausoleum on kuitenkin vaikuttava, ja ruumiita vartioivat valkopukuiset sotilaat. Kuvaaminen, puhuminen, pysähtyminen ja paljastavat vaatteet on kielletty. Tunnelma on jokseenkin harras ja erittäin kunnioittava. Monien kommunististen valtioiden henkilönpalvonta on eri mielenkiintoinen asia.

Ho Chi Minhin mausoleum.

Ja jonon etuosa.

Etnologiamuseossa opimme Vietnamissa asuvien kansojen alkuperästä ja elämäntavoista. Kaakkois-Aasiassa ja erityisesti Vietnamissa asuu hurja määrä erilaisia etnisiä ryhmiä omissa yhteisössään perinteistä riisinviljely- ja metsästäjä-keräilijäelämää. Museo lähinnä kuvasi näiden ryhmien erityispiirteitä ja jätti paljon avoimia kysymyksiä siitä, millainen historia näillä ryhmillä on ja miten näin epäyhtenäinen valtio oikeastaan toimii – asuvatko heimot keskenään välittämättä politiikasta ja ylipäätään nykymaailman tapahtumista? Ehkä Sapasta ja sen ympärillä olevista heimokylistä saamme vastauksia.

Illalla nousimme makuubussiin, joka vie meidät Sapaan 12 tunnissa. Emme ole koskaan ennen matkustaneet makuubussissa, ja vaikuttaa aika jännältä. Bussissa on kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa hyvin pitkälle kaatuvia penkkejä. Takana niitä on neljä vierekkäin. Lattiat ovat pehmeät, eikä bussissa saa olla kengillä. Bussi on jo monta kertaa pysähtynyt ottamaan ylimääräisiä (vietnamilaisia) matkustajia kyytiin, joille ei ole paikkoja, ja jotka istuvat jonossa pehmeällä lattialla (miksei me voitu matkustaa niin eilen?). Perttu ei yllättäen saanut penkissä jalkojaan suoraksi ja valloitti pari metriä käytävätilaa. Varhain aamulla meidän pitäisi herätä vuorten keskeltä!

Mariko ja Angie hulinassa.

Näytimme Angiellekin bussimatkustamisen ilon.

Temppelissä poltettiin kasa feikkirahaa edesmenneille.

Etnologiamuseoon oli rakennettu perinteisiä asumuksia.

Asumukset olivat taidolla tehtyjä.

Suomen sponsoroima maja museossa!

Yöbussi oli vähintäänkin jännitävä. Wifiä ei kuitenkaan lupauksista huolimatta ollut.

Hanoi 17.-21.6.

Xingpingistä menimme bussilla Guiliniin, josta junalla Nanningiin, jossa vietimme yhden yön. Sieltä saimme viimein ajankohtaista tietoa Vietnamiin matkaamisesta ja hankimme liput aamubussiin Hanoihin. Rajamuodollisuudet Friendship passagella Vietnamin koillisrajalla sujuivat oikein lungisti. Jostain jännästä syystä pohjoismaat ovat Vietnamissa n. 10 valtion listalla, joista maahan tulemiseen ei tarvitse viisumia, tosin leiman saa vain pariksi viikoksi kerrallaan. Meille virkailija iski leiman kesäkuun loppuun asti – saimme siis 13 päivää aikaa vierailla Vietnamissa.

Meillä oli jäljellä jonkun verran yuaneja, ja arvelimme saamamme niille paremman kurssin Vietnamin puolelta kunnon pankista kuin rajalla käteistä vaihtavilta onnenonkijoilta (joista meillä oli Afrikasta erittäin huonoja kokemuksia, ja funtsimme, että never again). Kävi kuitenkin ilmi, että yuanien vaihtaminen Vietnamissa oli vaikeaa, varsinkaan millään järkevällä kurssilla, eikä pieniä rahoja hyväksytty lainkaan. Lopulta saimme vaihdettua suurimman osan rahoistamme paikalliseen valuuttaan, tosin huonommalla kurssilla kuin rajalla tarjottiin. Opimme myös, että Vietnamista ei dongeja saa viedä ulos ollenkaan, ja muualla ne ovat täysin käyttökelvottomia. Pitää siis olla viisaampi ja vaihtaa ne dollareihin (täällä myös käypä valuutta) ennen lähtöä. Euroille saimme mielestämme ihan hyvän kurssin.

Heti ensimmäisellä illallisella muistimme, miksi rakastamme aasialaista ruokaa. Tätä oli odotettu! Paistettu seafood vermicelli (eli ohut riisinuudeli), vietnamilaiset kevätrullat ja simpukat veivät kielen menneessään. Joka paikasta saa tuoreita hedelmämehuja, vietnamilainen kahvi on herkullista, ja hostellisänkyjenkin hintaan sisältyy kunnon aamiainen. Ruuan puolesta ei haitannut yhtään lähteä Kiinasta, vaikka saimmehan Kiinastakin ajoin aivan mielettömiä makuelämyksiä.

Majoitumme Hanoin Old Quarterissa, kuten koko muukin länsimaailma. Täällä skootterit eivät aja kovin usein jalkakäytävällä, mutta jalkakäytävällä ei mahdu myöskään kävelemään parkkeerattujen skootterien, katukeittiöiden, krääsänmyyjien ja kaiken mahdollisen tavaran blokatessa ne. Liikkuminen kävellen on jokseenkin uuvuttavaa, sillä koko ajan on pelättävä tulevansa yliajetuksi. Liikennesäännöt eivät koske ketään, vaan pienemmät väistävät isompia. Jalankulkijat väistävät siis kaikkea. Päästäkseen kadun yli on uhmattava kuolemaa ja hivuttauduttava skootterimassan lomitse. Suosituin liikkumismuoto makaajalle on xe om, eli skootterin takana istuminen. Lisäksi täällä on cycloja, eli pyöriä joiden eteen on kiinnitetty kahden mentävä penkki, monta taksifirmaa ja jokseenkin hämmentävä bussiverkko. Me suosimme busseja, sillä ne ovat halpoja eikä niitä käyttäessä tule kusetetuksi. Lisäksi niissä voi jutella muille matkustajille, jotka ovat ehkä Hanoin ainoita henkilöitä, jotka eivät yritä hyötyä sinusta vaan juttelevat muuten vaan.

Panimme myös merkille, että kerjäläiset loistavat Hanoissa poissaolollaan. Syytä tähän emme tiedä.. mitenköhän Vietnamilainen sosialismi toimii? Mainittakoon myös, että Vietnamissakin facebook (ja joitakin muita palveluita ja nettisivuja) on estetty.

Hanoissa kävimme tsekkaamassa oikeastaan vain pari nähtävyyttä; Temple of Literaturen, kasvitieteellisen puiston, luonnollisesti Old Quarterin ja sen Night Marketin sekä pari järveä. Muut nähtävyydet jäivät välistä erilaisten sattumusten ja karttaväärinymmärrysten takia. Meidän oli myös tarkoitus mennä ilmaiselle kiertueelle paikallisen opiskelijan kanssa, mutta sekin jouduttiin perumaan oppaamme äidin sydänkohtauksen takia. Hanoissa hotelleista ja hostelleista on vaikea saada puolueettomia suosituksia nähtävyyksistä ja jatkomatkustuksesta, sillä kaikki majoituspaikat ovat myös matkatoimistoja. Valmiiksi järjestetyt tourit ovat täällä erittäin tyypillinen matkustusmuoto, ja omatoimimatkailusta saa heikosti tietoa muualta kuin muilta reppureissaajilta, joista heistäkin suuri osa valitsee suhteessa halvat järkätyt reissut. Meitä turistijoukon kanssa pööpöily ei innosta, vaikka emme itse järkätessämme juuri säästäisikään rahaa. Ainakin olemme koko ajan kontrollissa omista tekemisistämme ja voimme tehdä spontaaneja muutoksia; mennä minne tuuli kuljettaa.

Alkuperäinen pläni oli suurin piirtein rundata Vietnamia pitkin alas Hanoista Ho Chi Minh Cityyn (eli Saigoniin), paukkia sieltä Kambodzan kautta Laosia ylös pohjoiseen ja sieltä Thaimaahan ja lopulta Bangkokiin, josta meillä on peluulento Suomeen 13.8.2014. Ei tarvinnut kovin kauaa karttoja tsiigailla, että tajuttiin suunnitelman olevan täysin järjenvastainen. Kaksi kuukautta ei voi yhtään mitenkään ikinä riittää tällaisen reissun tekemiseen, ellei lennä kaikkia siirtymiä. Omstart ja back to the drawing board.

Olimme varanneet Hanoista kivan hotellin (hinta 17$/yö/huone) kahdeksi yöksi, jotta voisimme totutella uuteen maahan ja hektiseen Hanoihin mukavasti luksustellen. Näiden kahden päivän ajattelimme riittävän jatkosuunnitelmien laatimiseen, mutta jälleen kerran vaihtoehtoja on rajattomasti, tietoa heikosti ja maailma täysin auki. Varasimme läheisestä hostellista dormisängyt vielä pariksi yöksi, jotta ehdimme ottaa asioista selvää ja säätää yhteydet seuraavaan paikkaan. Ajattelimme saavamme hostellista myös arvokasta tietoa muilta Vietnamin reissaajilta (joita Hanoissa riittää). Pläni toimikin hienosti, tapasimme hostellissa paljon todella mukavaa porukkaa ja saimme arvokasta tietoa.

Uudempi suunnitelmamme on karkeasti seuraava. Hengataan nämä pari viikkoa pohjois-Vietnamissa, josta lähdetään länteen, Laosiin. Rauhoitutaan Laosissa tovi ja jatketaan länteen pohjois-Thaimaahan, josta kurssi käännetään kaakkoon kohti Kambodzaa ja mighty Mekongia. Pöristellään Kambodzan läpi etelä-Vietnamiin katsomaan Mekongin deltaa ja kelluvia kyliä ja otetaan lopulta lento Bangkokiin, jossa vietetään vielä muutaman päivän loma ennen paluuta Suomeen. Tämän luurangon ympärille kehitetään enemmän tai vähemmän spontaanisti tarkempia suunnitelmia, joista akuuteinta on seuraavien 10 päivän suunnittelu.

Yleisesti Hanoista tehdään reissuja ennen kaikkea kahteen kohteeseen: pohjoisen vuoristoon Sapaan ja itärannikon paratiisimaisemiin Halong Bay:hyn ja sen saariin. Molempia kohteita kehutaan kaikissa kirjoissa ja kaikilla reissareiden sivustoilla. Myös kaikki tapaamme travellerit ovat kehuneet paikkoja. Ainoana miinuksena molemmat ovat aivan täysin turistisoituneita. Pohdimme pitkään haluammeko mennä näihin paikkoihin. Plussapuolella olemme todella hyvin perehtyneet näihin mestoihin, niihin on helppoa ja mukavaa mennä ja tiedämme aika hyvin miten reissusta saa hyvän ja kohtuuhintaisen. Kaikki ovat myös kehuneet mestoja. Miinuspuolella paikat voivat osoittautua todellisiksi turistihelveteiksi ja on mahdollista, että joudumme johonkin paskaan mestaan ja päädymme maksamaan ylihintaa huonosta safkasta, majoituksesta tai aktiviteeteista.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätimme lähteä aluksi Halong bayn suurimmelle saarelle Cat Ba:lle ottamaan vähän iisiä rannalle. Siellä meillä on aikaa miettiä jatkosuunnitelmia. Hanoin hyperaktiivinen ja kuolemaa uhmaava skootteriskene, turistin kusettajat, länkkärimassat ja hektinen rytmi ovat vetäneet vanteet pään ympärillä hieman turhan kireälle. Pieni loma tekee varmasti todella hyvää. Suomesta reissua varten ostettu hammock - tuo jokaisen levyttäjän, laiskottelijan ja chiläxääjän tärkein varuste on kulkenut mukana jo yli kuukauden purkautumatta kertaakaan pussistaan. On korkea aika etsiä pari palmua ja antaa trooppisten tuulten hulmutella laskuvarjokankaista riippumattoa, sekä sen päällä köllivää turhankin valkoihoista matkalaista. 

Herkkuruokia.

Old Quarterin Night Market oli täynnä krääsää ja piraattituotteita.

Suitsukkeita Temple of Literaturessa.

Paikalliset roudasivat kunnioitettavia määriä tavaraa ilman kulkupelejäkin.

Katukeittiö.

Kadulla sai myös perinteisen parranajon.

Hanoissa roskat heitettiin kadulle tai vesisöön.

Skoottereita oli älytön määrä - mutta lähes kaikilla oli kypärät!

Xingping 13.-16.6.

Xingping – no ny! Guilinin yllätettyä meidät kylmällä riistomeiningillä päätimme ottaa hatkat ja lähteä landemmalle. Xingpingiin ei päässyt suoraan Guilinista muulla kuin kalliilla lautalla, joten taitoimme matkan muutamalla bussikyydillä. Jälleen kerran tietoa oli hieman hankala löytää, eikä meillä ollut mitään karttoja joten pitihän sitä taas vähän säätää ja ihmetellä (myöhemmin kävi ilmi ettei mitään karttoja oikein ole edes olemassa, edes netissä. Googlen autot eivät varmaan Kiinassa paljon rundaile.) 

Tiesimme, että bussit Yangshuohon (jonka kautta Xingpingiin pääsee bussilla) lähtevät Guilinin juna-asemalta ja että liput saa paikan päältä. Paukimme siis asemalle väijymään lippuja ja heti rupesikin jo joku täti niitä meille myymään. Lähtöhinta oli 50yuania per naama, mutta saimme liput lopulta 20yuanilla (jonka tiesimme olevan oikea hinta.) Tinkimisprosessiin kuului hölötystä ja naurua ja muutama poiskävely (yhtään sanaa ei vaihdettu kielimuurin takia ja hintaakin näytettiin vain sormilla). Halusimme nähdä bussin, johon olemme lippua ostamassa, mutta tämä ei onnistunut ja täti kovin närkästyi. Ostimme lopulta liput ja lähdimme jonkun miehen mukaan, jonka ymmärsimme olevan kuskimme. Kävelimme miehen kanssa pitkän matkan, jonka aikana ehdimme jo melkein luopua toivosta. Lopulta päädyimme tien varteen, jossa nousimme bussiin. Rinkat jätettiin käytävään ja istumme takapenkille. Matkan aikana muutama hauska kiinalainen poika halusi jutella kanssamme harjoittaakseen kielitaitoaan. 

Matkasimme vuorien lomitse valokuvamaisemien lipuessa ohi Yangshuohon, jossa vaihdoimme pikkubussiin, jolla matkasimme toiselle bussiasemalle, josta otimme bussin Xingpingiin. Koko matkaan meni noin kolme tuntia. Saapuessamme Xingpingiin fiilis oli saman tien hyvä – juuri tätä halusimme.

Xingping on pieni kylä keskellä vuoria Li-joen varrella. Jengiä ei asu paljon (joitakin tuhansia) ja näkymät ovat järjenvastaisen upeat. Hostellimme This Old Place on ainoa hostelli, jota kylästä pystyimme etukäteen varaamaan. Hostelli on oikein kiva ja etenkin näkymä kattoterassilta on mieletön. Hyttysiä on kyllä riesaksi asti, varsinkin sisätiloissa. Xingpingissä meno on rento ja hidas, vaikka paikka on todella suosittu turistikohde. Suurin osa turisteista on kiinalaisia ja he tulevat vain päiväretkelle ottamaan kuvan 20yuanin setelissä olevasta maisemasta.  

Me päätimme kivuta heti ensimmäisenä iltana viereiselle vuorelle/kukkulalle katsomaan auringonlaskua. Matkalla tutustuimme kivaan kiinalaispariskuntaan, kun eksyimme heidän perässään ensin vuorikiipeilemään ja sitten viidakkoon. Lopulta etsimme oikean tien huipulle (jonne oli portaat, kaiteet ja kaikki..). Maisemat olivat kiipeilyn arvoisia, mutta harmittavasti aurinko katosi taas utuun ennen laskemistaan, eikä itse auringonlasku näyttänyt miltään. Toivo kunnon auringonlaskusta Kiinassa alkaa olla mennyttä.

Seuraavana päivänä vuokrasimme hostellistamme tandem-pyörän 40 yuanilla ja poljimme kosteassa helteessä katsomaan joen varren pikku kyliä. Olipa hauskaa olla Kiinassa vaihteeksi tilanteessa, jossa näköpiirissä ei ole ketään muuta ihmistä. Vain sinä, minä, polkupyörä ja vuoret. Polkupäivän kruunasi juuri oikealla hetkellä tienvarressa pakastimesta jäähileisiä juomia alihintaan myynyt mummo. Annoimme tipin täydellisen jäisestä kokiksestamme. Viimeisenä päivänä vedimme trekkibuutsit jalkaan ja lähdimme vaeltamaan laakson poluille ja rinteille. Menoa hieman haittaa vain karttojen totaalinen puuttuminen – omin jaloin pari vesiputelia mukana ei uskalla ihan kauhean syvälle vuorten uumeniin vaeltaa, kun ei ole varmuutta siitä että takaisin pääsee muuta kuin jo kuljettua reittiä.

Ainakin näin kesäkuussa hikoilu ansaitsee myös erityismaininnan, nimittäin olemme hikoilleet kuin siat viimepäivät. Xingpingissä ilma on kostea ja lämpötila iltapäivällä on kohonnut joka päivä sinne 35 asteen hujakoille. Emme ole joutuneet ihan näin koviin lämpöihin vielä, emmekä ole vielä tottuneet lämpöön. Joka ikisessä majoituksessa on lisäksi ollut ilmastointi, joka vielä hidastaa tottumista. Vaikea tosin sanoa tottuuko härmäläinen pakkasissa kasvanut matkaaja koskaan tropiikin lämpöihin. Niin tai näin, ei tarvitse juuri mitään tehdä ollakseen yltä päältä hikinen ja trekkaillessa tai pyöräillessä hiki todellakin virtaa. Perttu käyttää hostellilla ja kylillä hengaillessa Afrikasta ostettua kangaspalaa lannevaatteena, sillä housut vain kastuisivat ja ne pitäisi pestä. Eipähän tartte hajota pakkaseen! 

Xingping on erinomainen kohde budjettimatkaajalle, joka haluaa olla villi ja vapaa, nähdä paljon ja maksaa vähän. Turisti-infraa löytyy sen verran, että eläminen on helppoa ja englanniksi pysyy hengissä, muttei liikaa. Majoitus on todella halpa, ruoka on kohtuuhintaista, eikä minnekään tarvitse maksaa mitään sisäänpääsyjä ja liikkuminen on halpaa. Saa kiivetä ja vaeltaa, voi vuokrata pyörän koko päiväksi muutamalla egellä ja mennä ja tulla ja ihmetellä. Todella jees kohde – suosittelemme. Todennäköisesti Xingping upeine maisemineen turistisoituu ja kaupallistuu entisestään, mutta siihen menee vielä aikaa. Landscapesta ei törrötä yhtään luksushotellia, mutta nekin kyllä nousevat tänne vielä. Kantsuu tulla nopeesti. 

Nyt istumme hostellimme aulassa katsomassa futista, odottamassa käsintehtyä takassa kypsennettyä pitsaa (kaikki oikeat raflat ovat jo kiinni, Xingping menee maalaistyyliin aikaisin nukkumaan) ja suunnittelemassa matkan seuraavaa etappia, Vietnamia.

Näkymät olivat vaivan arvoiset.

Perttu ja mittarimato.

Kiinalaispariskunta, joiden kanssa löysimme huipulle.

Tandem-pyöräily sujui hienosti.