Älä huku hiekkaan: Cat Ba island, 21.6.

Cat Ba (eli naisten saari) on suurin ja ainoa asutettu saari Unesco-suojellussa Halong Bayssa, joka tunnetaan ennen kaikkea tuhansista kalkkikivivuorista, jotka stondaavat meressä luoden upean ja vehreän sokkelon.

Meidän matka Cat Balle alkoi Hanoin bussiasemalta, kun parkkeerasimme tavaramme ja takamuksemme odotushuoneen penkeille. Lopulta pakkauduimme bussiin länkkärilauman kanssa ja lähdimme matkaan, joka koostui lopulta bussimatkasta Vietnamin suurimman teollisuusalueen läpi pieneen satamaan, venematkasta saarelle ja toisesta bussimatkasta saaren asutetummalle puolelle. Majoituimme Cat Ba Guesthousessa, jota pyörittää hyvin charmantti perhe. Sängyt ovat suuria ja kohtuuhintaisia, meininki rehti ja rehellinen ja fasiliteetit pelaa. Oikein mukava majoitus.

Meidän kanssa samassa huoneessa asuivat britit Emma ja Paul, joiden kanssa vietimme lopulta miltei kaiken aikamme Cat Balla. Ekana iltana mestoille pöräytti myös espanjalainen Gonzo Hanoista ostetulla moottoripyörällä. Hullu seikkalija pamahti hostelliin sisään ilman paitaa naama virneessä ja neuvotteli ilmaisen lattiamajoituksen hostellin aulasta kaikkien kohtuuhintaisten majoituspaikkojen ollessa täysiä. Luovutimme lopulta toisen sänkymme Gonzolle (Gonzo maksoi toki herrasmiehenä osuutensa seuraavana päivänä), sillä mahduimme vaivattomasti yhteen sänkyyn. Gonzon liityttyä meidän jengiin olimme kova ja kunnianhimoinen viisikko Euroopasta. Tämä porukka määritti lopulta Cat Ban reissumme ja teki siitä todella kivan.

Säiden kanssa meillä kävi vähän huono tsägä, sillä joka päivä satoi. Oli kuuroja, mutta myös tunteja kestäviä sateita. Riippumattoja ei lopulta siis viritelty, eikä siihen olisi juuri aikaa tai hyviä spotteja ollutkaan. Vuokrasimme kahtena päivänä skootterit (skootterin sai 100 000 dongilla per päivä) brittien kanssa ja kiersimme saarta. Ekana päivänä kävimme tsekkaamassa Hospital Caven, joka on vuoren sisään rakennettu sotasairaala. Gonzo neuvotteli meille lipuista alennuksen (josta tuli välittömästi tapa), ja saimme luolaan mukaamme myös oppaan. Myöhemmin perhe tarjoutui teurastamaan meille kanan 200 000 dongin kilohintaan, mutta kieltäydyimme Gonzon harmiksi tuoreesta lounaasta. Myöhemmin olimme myös aikeissa ajaa saaren läpi luonnonsuojelualueelle ja näköalaspoteille katsomaan lahden maailmankuuluja maisemia, mutta rankan sateen takia käännyimme takaisin ja etsimme suojaa tien varrella olevasta karaoke-katoksesta. Tämäkin stoppi oli lopulta aika eeppinen kokemus. Paikallinen nuoriso veti karaokea aivan helvetin kovaa (myös englanninkielisiä biisuja löytyi, joten meidänkin porukka pääsi laulamaan; Emman klassikkovedot saivat suuren suosion), pelasi korttia, ja poikaporukka pelasi betonisella kentällä lentopalloa ilman paitoja. Lentishommiin Perttu ja Gonzo lähtivät myös mukaan. Kaikkia päätä pidempi Perttu oli kova luu verkolla ja ansaitsi vietnamilaispoikien ikuisen kunnioituksen parilla legendaarisella iskulyönnillä.

Ylimpään kerrookseen eli johtajien strategiapaltsuhuoneeseen ei saanut mennä.

Sairaalaluolan käytävillä oli tyhjiä huoneita, joiden suojissa sodassa loukkaantuneita hoidettiin ja sotilaita koulutettiin.

Skootterillä ajelu sujui Pertulta.

Gonzo, Emma ja Paul.

Sairaalaluolan sisäänkäyntiä ei nähnyt tieltä, eivätkä amerikkalaiset koskaan löytäneet luolaa.

Toisessa kerroksessa harjoitettiin sotilaita ja näytettiin elokuvia.

Perttu ja Gonzo pelaamassa vietnamilaisten kanssa.

Gonzo onnistui saamaan itselleen majatalostamme oman sängyn, ja ehdotti että menisimme katsomaan auringonnousua läheiselle kukkulalle, Cannon Fortille. Mariko innostui, ja kipusimme kukkulalle aamuviideltä lopulta kuitenkin kahdestaan – muita ei saanut ylös. Eipä sieltä kyllä eeppisiä näkymiä ollutkaan, sillä ilma oli sumuinen ja taivas pilvessä. Auringonnousu ei siis näyttänyt oikeastaan miltään, eikä edes edes ilmansuuntia voinut päätellä ilman kompassia. Kukaan ei ollut meitä rahastamassa Cannon Fortilla, joten pyörimme mestoilla jonkin aikaa ilmaiseksi (normihinta 60 000 dongia nuppi). Paikalla oli muutama ruostunut tykki, ampumahautakäytäviä, vanhoja ammuslaatikoita ja jokunen tunneli. Metsässä törmäsimme pieneen kilpikonnaan ja matkalla moniin kuntoileviin vietnamilaisiin. Kömmimme takaisin nukkumaan pariksi tunniksi ja suuntasimme sen jälkeen aamiaiselle muiden kanssa. Omelettimme eivät kuitenkaan tyydyttäneet meitä ja muut ruuat viivästyivät liiaksi vietnamilaisen turistilauman pamahtaessa samaan pikku ravintolaan, joten peruutimme loput tilauksemme ja Perttu lähti ostamaan hedelmiä, jotka mutustimme majatalossamme huokean kahvin kera.

Cannon Fortilla oli nukkeja vartioimasssa linnoitusta.

Kilppari!

Varhain aamulla oli sumuista.

Olimme edellisiltana käyneet tutustumassa Asia Outdoorsin retkivalikoimaan ja todenneet ne tyyriiksi (7 hengen ryhmälle cruise ja kajakkimelonta 640 000 dongia per nuppi – 2 muuta oli jo varannut). Lähetimme siis Gonzon neuvottelemaan meille kajakkeja satamasta. Tuttuun tyyliin hän saikin ne tingittyä suunnilleen puoleen hintaan, kolme kahden istuttavaa kajakkia viidelle yhteensä 700 000 dongia. Satamassa odottelimme hyvän tovin venettä, joka veisi meidät kajakkimestoille. Lopulta se kuitenkin saapui, ja noin puolen tunnin matka kelluvien kylien ja kalkkikivivuorien läpi oli hurmaava. Päädyimme yhdelle kelluvalle talolle, jossa perhe vuokrasi kajakkeja, hengasi riippumatossa ja kasvatti kaloja talon ympärillä verkkoaltaissa.

Meloimme tyynellä lahdella täydessä hiljaisuudessa ja vilkuttelimme satunnaisten kelluvien talojen lapsille. Sääkin selkeni, ja välillä näimme auringon pilkahduksia. Taivaalla lenteli kotka ja vedestä spottasimme meduusan. Ihailimme kalkkikivimaisemia muutaman tunnin ja palattuamme talolle perhe esitteli meille lattialankkujensa alla pitämäänsä merihirviötä – kala oli pienen auton kokoinen! Emme saaneet selville miksi kala oli heillä, mutta varmaan he kasvattivat sitä myyntiin. Perttu yritti kalastaa omia fisuja, mutta sai saaliiksi vain pikkuruisen sintin.


Matkalla kajakeiden luo.

Meidän kajakit.

Perttu sai kalan!

Pelastusliivit korvissa ja mieli korkealla!

Lahdella oli monta kelluvaa kylää.

Kävimme kahdestaan tsekkaamassa saaren kolme biitsiä, jotka olivat pienet, runsasturistiset ja täynnä resorttien vuokrattavia rantatuoleja. Jopa vessassa ja suihkussa käynti maksoi erikseen! Tyydyimme vilkaisuun ja lähdimme porukalla syömään illalliseksi seafood hotpotin. Idea hotpotissa on saada pöytään kiehuva liemi ja erilaisia aineksia, joita voi kokata itse haluamallaan tavalla. Meillä oli rapuja, kalaa, kalmareita, nuudeleita ja jokivihanneksia. Mm!

Brittejä väsytti, mutta Gonzo olisi halunnut riipaista kännit. Suostuimme käymään hänen kanssaan viereisellä klubilla, mutta muihin ravintoloihin verrattuna nelinkertaiset juomahinnat ja korviasärkevä musiikki sai meidät hipsimään takaisin hostellille juttelemaan syvällisiä brittien kanssa. Gonzo palasi jonkin ajan kuluttua, ja kertoi että eräs mies oli alkanut ostaa hänelle juomia – ja Gonzo hyväksyi tarjotut ylihintaiset kaljat ilolla. Kun mies oli yrittänyt suudella häntä tanssilattialla, Gonzo oli juossut kotiin. Hän lähti kuitenkin vielä etsimään onneaan Cat Ban yöelämästä.

Cat Ba oli hieman ristiriitainen kokemus. Meillä oli porukallamme hauskaa, majatalomme pitäjä oli hyvä ja rehti ja pääsimme melomaan ja ajelemaan paikkoihin, joissa ei ollut muita turisteja näkyvilläkään. Saari on suurimmaksi osaksi luonnonpuistoa, jossa suojellaan yhtä maailman uhanalaisimmista kädellisistä. Vesi on kuitenkin selvästi saastunutta, ja roskia heitetään sumeilematta luontoon. Matkailu alueella perustuu lähinnä valmiisiin toureihin, ja monen elanto on törkeästi huijata turisteja. Saarelle on rakenteilla valtava all-inclusive-kompleksi, jonka piti majoittaa 6000 ihmistä kerrallaan – saman verran kuin Cat Ba Townissa on asukkaita. Näistä rakennuksista on kuitenkin vain perustuksia, eivätkä työt ole edenneet ilmeisesti vuosiin.

Pertun kalastusyritykset eivät tuottaneet tulosta.

Auringonlasku ei ollut kummoinen, edelleenkään.

Hotpot, 200 000 dongia eli noin 7 euroa.

Me hyvästelimme britit aamiaisella ja otimme alkuiltapäivästä bussin takaisin Hanoihin. Luulimme menevämme samalla firmalla kuin tulosuuntaan, mutta näin ei ollutkaan asia. Matka koostui hämmentävän monesta bussikuljetuksesta ja tietämättömistä pitkistä odotuksista. Pääsimme lopulta Hanoihin hieman luulemaamme myöhemmin. Saavuttuamme bussiasemalle yritimme ostaa lippuja Sapaan, mutta niitä ei ollut siellä myynnissä. Suuntasimme takaisin Old Quarteriin samaan hostelliin, jossa olimme yöpyneet aiemmin ja toivoimme heidän voivan järjestää meille kuljetuksen Sapaan. Selvisi kuitenkin, että bussi oli täynnä ja meidän olisi vietettävä jälleen päivä Hanoissa.

Suuntasimme tuttuun ravintolaan syömään ja pysähdyimme vielä loistavalle kahville kadunvarteen ennenkö istuimme loppuillan pohtimassa reittiämme ja voivottelemassa ajan vähyyttä. Muistakaahan ihmiset suunnitella reissuanne etukäteen! Reissun päällä kaiken selvittämiseen kuluu tuhottomasti aikaa, mutta toisaalta muilta matkaajilta saa ajantasaisimmat tiedot ja vinkit: ohjeemme olkoon, että aikaa on varattava kohteisiin riittävästi, taustatyö tehtävä hyvin ja reissun päällä spontaaneille muutoksille ja hulluille ideoille on oltava tilaa. Nyt meidän suunnitelmamme on yrittää mennä Sapasta suoraan Laosiin kulkematta lähtöruudun, eli Hanoin, kautta. Laosissa matkaamme hiljalleen etelään ja Kambodzaan, josta menemme suoraan Bangkokiin ja kotiin. Thaimaa ja loppu Vietnam jääköön toiseen kertaan. Tämäkin reitti on kuitenkin ajallisesti tiukka – voi tätä surkeutta, miksei meillä ole vuotta!

Hanoi ei ole koskaan paikallaan.

Aamuyöllä huoneeseemme kömpi nukkumaan Angie, jonka olimme tavanneet ennen lähtöämme Hanoista pari päivää sitten ja joka oli juuri palannut yöbussilla Sapasta. Kävimme yhdessä tsekkaamassa väliin jääneitä nähtävyyksiä, balsamoidun Ho Chi Minhin ruumiin ja Etnologiamuseon. Ho Chi Minh oli mielenkiintoinen nähtävyys. Suuri johtaja on ilmeisesti vasten tahtoaan säilötty lasikaappiin, jonne virtaa joka päivä loppumaton jono vietnamilaisia katsomaan hahmoa, joka voisi siltä etäisyydeltä ja himmeässä valaistuksessa yhtä hyvin olla vahanukke. Joka vuosi ruumis lähtee Venäjälle kolmeksi kuukaudeksi huoltoon. Mausoleum on kuitenkin vaikuttava, ja ruumiita vartioivat valkopukuiset sotilaat. Kuvaaminen, puhuminen, pysähtyminen ja paljastavat vaatteet on kielletty. Tunnelma on jokseenkin harras ja erittäin kunnioittava. Monien kommunististen valtioiden henkilönpalvonta on eri mielenkiintoinen asia.

Ho Chi Minhin mausoleum.

Ja jonon etuosa.

Etnologiamuseossa opimme Vietnamissa asuvien kansojen alkuperästä ja elämäntavoista. Kaakkois-Aasiassa ja erityisesti Vietnamissa asuu hurja määrä erilaisia etnisiä ryhmiä omissa yhteisössään perinteistä riisinviljely- ja metsästäjä-keräilijäelämää. Museo lähinnä kuvasi näiden ryhmien erityispiirteitä ja jätti paljon avoimia kysymyksiä siitä, millainen historia näillä ryhmillä on ja miten näin epäyhtenäinen valtio oikeastaan toimii – asuvatko heimot keskenään välittämättä politiikasta ja ylipäätään nykymaailman tapahtumista? Ehkä Sapasta ja sen ympärillä olevista heimokylistä saamme vastauksia.

Illalla nousimme makuubussiin, joka vie meidät Sapaan 12 tunnissa. Emme ole koskaan ennen matkustaneet makuubussissa, ja vaikuttaa aika jännältä. Bussissa on kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa hyvin pitkälle kaatuvia penkkejä. Takana niitä on neljä vierekkäin. Lattiat ovat pehmeät, eikä bussissa saa olla kengillä. Bussi on jo monta kertaa pysähtynyt ottamaan ylimääräisiä (vietnamilaisia) matkustajia kyytiin, joille ei ole paikkoja, ja jotka istuvat jonossa pehmeällä lattialla (miksei me voitu matkustaa niin eilen?). Perttu ei yllättäen saanut penkissä jalkojaan suoraksi ja valloitti pari metriä käytävätilaa. Varhain aamulla meidän pitäisi herätä vuorten keskeltä!