Vijayawada, 24.-27.7.

Vijayawadan karukuvaa.

Vijayawada on Etelä-Intian itärannikolla sijaitseva noin miljoonan asukkaan kaupunki, jota ei juuri mainita matkailuoppaissa. Sen kautta kuitenkin kuljetaan usein, sillä se on tärkeiden rautateiden risteysasema. Mietimme hetken, miten oikein löydämme kaoottiselta rautatieasemalta meitä vastaan lähetetyn Rameshin, mutta lopulta vastaus oli aika ilmeinen: me olimme ainoat valkoihoiset koko asemalla, eikä meitä ollut vaikea löytää. 

Olimme tulleet Vijayawadaan vierailemaan suomalaisen kristillisen lähetysseuran One Way Missionin projekteissa. Pertun sisko Henna on ollut toiminnassa mukana jo vuosikymmenen, ja vastaa orpolasten kummien hankinnasta ja katulapsityöstä. Me olemme uskontokriittisinä suhtautuneet järjestön toimintaan vähän varauksella, ja olimme hyvin kiinnostuneita näkemään mitä se konkreettisesti on. 

Ramesh ajoi parkkipaikan suurinta autoa, ja me mahduimme

One Wayn tunnus kylässä.

kerrankin mukavasti reppuinemme kulkuvälineeseen. Oikeastaan kyseessä oli Madurain taksimatkaa lukuun ottamatta matkan ensimmäinen henkilöautokyyti. Auto oli ilmastoitu (mikä oli ihan kätevää, koska ulkona oli 38 astetta) ja varsin äänieristetty. Olo oli oudon steriili: katsoimme ikkunasta tuttua kilpaa tööttäävien mopojen ja tuktukien sekamelskaa, mutta emme kuulleet mitään, haistaneet ympäröiviä roskakasoja tai tunteneet pölyä ja kuumaa ilmaa iholla. Ramesh soitti kovalla volyymilla cd:ltä kristillistä rokkia, eikä paljon puhunut.

Ajoimme noin tunnin verran One Way –kylään, jossa suurin osa järjestön toiminnasta Vijayawadassa tapahtuu. Meidät vastaanotti Swarna, toinen toiminnan paikallisista johtajista. Meidät majoitettiin pieneen kahdeksan makuuhuoneen majataloon, jossa myös kerran vuodessa vierailevat suomalaiset lähetysmatkailijat majoittuvat. Huone oli ehdottomasti koko matkan siistein ja parhaiten varusteltu. Meillä oli (jotenkuten toimiva) ilmastointi ja oma kylppäri. Oikeastaan koko talo oli meidän, joten meillä oli myös keittiö, ruokasali ja aula. Jääkaappiin oli meitä varten hankittu paahtoleipää, mehuja, hilloa ja maitoa. Ruokapöydällä oli korillinen banaaneja ja omenoita, pikakahvia, teepusseja, keksejä ja Kellogg’s-mysliä. Swarna esitteli pitkällä raskaana olevan pienkikokoisen nuoren intialaisnaisen, joka toisi ruokamme ja jolta voisimme kysyä tarvitessamme apua englanniksi, mutta joka ei todennäköisesti ujona vieraan kielen puhujana vastaisi.

Ruokasali-kirkko.

Peseydyimme ja pian meille tuotiin lounaaksi riisiä, kanacurrya ja jugurttikastiketta. Söimme kahdestaan, ja jonkin ajan kuluttua Swarna palasi esittelemään meille kylän projekteja. Hän kertoi toiminnan saaneen alkunsa siitä, että hänen miehensä Joelin vanhemmat majoittivat kadulla eläviä orpoja ja ruokkivat heitä. Intiassa matkaillut suomalainen professori tapasi pariskunnan ja piti työtä hyvänä, ja tahtoi auttaa toiminnan laajentamisessa. Yhteistyö One Wayn kanssa alkoi, ja Joel ja Swarna kutsuttiin Bangaloren töistään johtamaan toimintaa. He saivat sattumalta ostettua halvalla suuren alueen maata vanhalta mangoplantaasilta, vaikka alun perin tarkoitus oli hankkia vain pieni talo Joelin omassa kodissaan pitämille orvoille. Toiminta on kasvanut varsin suunnittelematta – yleensä joku suomalainen vierailija on keksinyt uuden projektin, jossa haluaisi auttaa, ja toiminta on aloitettu. Tänä päivänä One Way kylässä on orpokoti, vammaisten lasten kuntoutuskeskus ja asuntoja yhteisönsä hylkäämille leskille. Lisäksi One Waylla on pienen matkan päässä toinen orpokoti, ja alueen kylissä toimivia yhteistyöpastoreita, jotka välittävät tiedon, jos kuulevat uudesta orvosta, vanhempien piilottelemasta vammaisesta tai miehensä menettäneistä naisista. One Way ei suoraan toimi yhteistyössä Suomen valtion tai kirkon kanssa, mutta kylässä on muutamia ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroin tukemia rakennuksia. Asuinrakennusten lisäksi alueella on myös kirkkona toimiva ruokasali ja kanala, jonka ylläpitämisessä lesket auttavat. 

Ruokasalissa tapasimme muutaman työntekijän.

Jokaista One Way –kylässä asuvaa orpoa, vammaista ja leskeä tukee suomalainen kummi. Suomalaiskummien määrä onkin toimintaa ensisijaisesti rajoittava tekijä. Nyt orpokoti toimii pienellä vajaakapasiteetilla, sillä uusia lahjoittajia on ollut laman aikaa vaikea löytää, ja jotkut ovat lopettaneet. Lisäksi haasteita tarjosi euron viime vuosina heikentynyt kurssi.

Swarna vakuutti, että ketään ei väkisin käännytetä kristinuskoon, eikä uskonto ole vaatimuksena kylään pääsemiselle. Kaikki kuitenkin osallistuvat viikoittaisiin jumalanpalveluksiin. Swarna uskoi kristinuskon opetuksen olevan välttämätöntä lasten kunnolliselle kasvatukselle. Miten lapset muuten tietäisivät, ettei murhaaminen ja varastaminen ole normaalia toimintaa?

Ankkaparvi.

One Way ylläpiti myös omaa koulua lapsille, sillä oppimistulokset valtion koulussa olivat olleet kehnoja. Koulussa käyvät myös muut lähialueen lapset halutessaan. One Way maksaa lapsille koulutuksen niin pitkälle kuin lapsilla riittää kykyä ja kiinnostusta – ahkerimmat pääsevät yliopistoonkin. Yleisesti päämääränä kuitenkin on, että lapset saisivat kunnollisesti palkatun työpaikan kasvettuaan aikuisiksi. Monen lapsen lempiaine koulussa oli luonnontieteet (mikä oli meistä erityisen mukavaa – jostain syystä suomalaisen insinöörikansan lapset eivät ihmeemmin välitä siitä, tai eivät ainakaan meidän kouluaikanamme välittäneet). One Way pitää yhteyttä kaikkiin kasvattaneisiinsa lapsiin, joita on projektista jo aikuistunut puolensataa, ja jouluksi kaikki kerääntyvät kylään juhlimaan yhdessä.

Kun Swarna puhui toiminnan rakentamisesta, hän oli selvästi liikuttunut, ja piti kaikkea heille tapahtunutta hyvää Jumalan lahjana. Hän oli äärimmäisen kiitollinen suomalaisille, ja arvosti heidän tekemäänsä työtä suuresti. Pertun sisko Henna on täällä hyvin kuuluisa.

Ulkoministeriön rahoittama kuntoutuskeskus.

Juttelun jälkeen saimme vielä opastetun kierroksen kylään. Ensin vierailimme vammaisten lasten kuntoutuskeskuksessa. Maaseudulla hindut uskovat joskus vammaisten lasten olevan kirottuja, ja heitä säilytetään kuin perunoita makaamassa lattialla ilman koulutusta tai apua liikkumiseen. One Way hoitaa tarvitseville leikkauksen kirurgien hyväntekeväisyysjärjestön kautta, ja lapset kuntoutetaan kylässä. Tätä varten heillä on fysioterapeutti ja sairaanhoitajia. Kuntoutuksen aikana lapset myös opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, ja lisäksi heille opetetaan kädentaitoja, kuten kutomista ja ompelemista sekä heidät laitetaan tietokonekurssille, jotta he voisivat elättää itsensä tulevaisuudessa. Usein vanhemmat ottavat kuntoutetut lapsensa mielellään takaisin, eivätkä he päädy orpokotiin.

Tapasimme mitä suloisimpia ja ystävällisimpiä lapsia vammaiskeskuksessa, mutta emme ottaneet heistä kuvia. Se tuntui väärältä. Emme halunneet, että he tuntisivat olonsa eläimiksi tarhassa.

Harjoitukseksi oppilaat kutovat kylän pyyhkeet ja lakanat.

Lesket sen sijaan halusivat oma-aloitteisesti yhteiskuviin. He eivät puhuneet englantia, mutta olivat kovin kiinnostuneita meistä. Heitä asuu neljä yhdessä huoneessa kylässä, ja he elävät varsin itsenäisesti. Heidän peräänsä katsomassa on yksi sairaanhoitaja. Yhteensä leskiä asuu kylässä 35.  He tarvitsevat apua, sillä miehensä menettäneet naiset menettävät kyläyhteisössä kaiken muunkin: omaisuuden, sosiaalisen aseman, elämänsä. Heidän uskotaan tuovan huonoa onnea yhteisölle ja työlle, jos he ovat läsnä. Kylissä tytöt menevät naimisiin hyvin nuorena itseään huomattavasti vanhempien miesten kanssa, joten leskeksi jääminen on varsin tyypillistä. Mikäli mies, menettää vaimonsa, hänen asemalleen ei tietenkään tapahdu mitään, vaan hän menee nopeasti uusiin naimisiin.

Swarna, Mariko ja leskirouvia.

Mariko tunsi olonsa pitkäksi.

Lesket varmaan lyhyiksi.

Orpolapsia elää kylässä 130. He asuvat suurissa parinkymmenen lapsen makuusaleissa, tytöt ja pojat tarkasti erillään. Intian lain mukaan tytöillä on oltava oma talo, ja vain naishoitajia, sillä hyväksikäyttötapaukset eivät ole harvinaisia. Oneway-kylässä on vain yksi talo lapsille, mutta tytöille on rakennettu oma sisäänkäynti yläkertaan, ja ovea vahtii naisvartija. Päivisin tytöt ja pojat saavat kuitenkin leikkiä vapaasti yhdessä.

Yksi lasten makuusaleista.

Lapset seuraavat tarkkaa päivärutiinia. He heräävät viideltä, lähtevät kouluun kahdeksalta, palaavat viideltä iltapäivällä ja menevät nukkumaan yhdeksältä. Sunnuntaisin ei ole koulua, joten silloin saa nukkua kuuteen. Lapset syövät neljästi päivässä, ja rukoilevat kahdesti. Leikkiaikaa on koulun jälkeen.

Lasten palattua koulusta pääsimme tapaamaan heitä. Tervetuliaislahjaksi saimme suuret ja painavat kukista tehdyt kaulakorut. Lapset puhuivat hyvää englantia, olivat reippaita, aloitteellisia, ystävällisiä, äärimmäisen kohteliailta, hyvin kasvatettuja ja huomaavaisia myös toisiaan kohtaan. He toivat aktiivisesti esille pienimpiä ja uudempia lapsia, jotka ujostelivat meitä. He kyselivät jatkuvasti suomalaisten kummiensa perään, joita he nimittivät äideikseen (”Do you know Johanna? Johanna is my mother!”). Heidän pettymyksekseen emme voineet sanoa tuntevamme muita kuin Hennan, mutta lupasimme välittää terveiset hänen kauttaan. Kaikki lapset tunsivat Hennan. He muistelivat, kuinka kauniisti hän laulaa ja kuinka hän leikkii heidän kanssaan kuin olisi lapsi itsekin. Kaikki kyselivät, koska hän tulee taas käymään.

Lapset on jaettu ikäryhmittäin. Ovessa on lista asukkaista ja jokaisen huoneen ryhmänjohtaja, joka on yksi lapsista.

Orpokodin tyttöjä.

Mikäli olimme hetkeäkään paikallamme, meille haettiin aina tuolit, joiden ympärille lapset kerääntyivät tapittamaan meitä ja juttelemaan. Marikolta he pyysivät lauluja, Pertulta tarinoita. He osasivat laskea kahteenkymmeneen suomeksi, ja lauloivat suomalaisia lauluja. Laulut olivat uskonnollisia, emmekä me olleet ikinä kuulleetkaan niitä, mutta kehuimme kovasti. He halusivat kaikki pitää kädestä, ja pelata peukalopainia. Perttu pelasi poikien kanssa lentopalloa, Mariko opetteli tyttöjen kanssa intialaisia pihaleikkejä. Lapset myös opettivat meille omaa kieltään, telgua. Kiitos peukalopainien toistojen, osaamme nyt jotenkuten laskea telguksi kymmeneen.

Peukalopaini oli välillä vauhdikasta.

Hämmästyttävää oli lasten suhtautuminen asumisolosuhteisiinsa. He kaikki kutsuivat makuusalia omaksi huoneekseen (”Do you want to see my room? This is my bed, sit here!”), ja ottivat iloisina vastaan kohteliaisuudet siisteistä tiloista. 

Illalliseksi palasimme omaan taloomme ruokailemaan kahdestaan, kun lapset jonottivat ulkona currya ja riisiä, joita heidän metallilautasilleen annosteltiin suurista sammioista. Siinä vaiheessa myös muistimme, ettemme olleet maininneet Marikon keliakiasta mitään. Chapatit jäivät Pertulle, mutta onneksi kastikkeita oli runsaasti. 

Saamamme kukkaköynnökset.

Mariko lepuuttamassa silmiään asemalla.

Seuraavana päivänä menimme tutustumaan katulapsityöhön. Meidät ajettiin takaisin Vijayawadan juna-asemalle, tosin tällä kertaa paljon pienemmällä autolla. Siellä tapasimme katulapsityön kenttätyöntekijät, ja kuljimme heidän kanssaan ympäri asemaa etsimässä yksinäisiä, kotoaan karanneita lapsia. Meille myös esiteltiin asemalla pysyvästi asuvia poikia, jotka olivat kieltäytyneet One Wayn avusta. Pojat tervehtivät työntekijöitä ystävällisesti, mutta olivat varsin surkean näköisiä: he selvästi elivät samoissa vaatteissa peseytymättä, ja työntekijöiden mukaan käyttivät huumeita. He elättivät itsensä kerjäämällä rahaa tai keräämällä roskia asemalta ja myymällä arvokkaat materiaalit kierrätykseen. Kun kysyimme työntekijöiltä, miksi he arvelivat poikien valinneen katuelämän, he sanoivat kyseen olevan vapaudesta. Pelastuskeskuksessa on sääntöjä.

Pojat keräsivät roskia elääkseen.

Asemalla oli myös nälkäisiä apinoita.

One Wayn kenttätyöntekijät partioivat asemalla joka päivä kolmessa vuorossa. He toivovat löytävänsä lapset ennenkö heidät rekrytoidaan johonkin alueen jengeistä. Löydetyt ja suostuvaiset lapset viedään läheiseen pelastuskeskukseen, jossa heidän vanhempiinsa otetaan yhteyttä.  Lapset majailevat keskuksessa, kunnes heidän vanhempansa saapuvat. Jotkut tosin karkaavat keskuksestakin. Lapsille annetaan neuvontaa, jossa heitä opetetaan kadulla elämisen nurjista puolista, ja selvitetään heidän halukkuuttaan käydä koulua ja elää tavallista elämää. Jotkut löydetyistä lapsista ovat tietysti orpoja, ja heidät jatkosijoitetaan One Wayn orpokoteihin.

Paikka, jossa roskat ostetaan.

Asemalla oli tungosta.

Yritimme käydä myös ostamassa junaliput seuraavaan kohteeseemme, mutta seuraavien päivien junat olivat täyteen buukattuja ja jonotuslistoilla oli satoja ihmisiä. Olisi kannattanut hoitaa lippuasiat ennen ashramiin menoa. Lisäksi Goalle meni vain pari junaa viikossa. Tässä mielessä ei ole yhtään yllättävää, että junat ovat aina täyteen buukattuja. Kävimme lopulta nettikahvilassa katsomassa vaihtoehtojamme, ja päätimme mennä paikallisbussilla Hyderabadiin, josta voisimme jatkaa yksityisbussilla yön yli Goalle. Yksityisbussit olivat selvästi kalliimpia kuin halvimmat junaluokat, mutta ainakin niihin sai samana päivänä vielä lippuja. 

Lounaan piti olla KFC:ssä, mutta kauhistuneina pyysimme päästä syömään paikallista ruokaa. Pääsimmekin varsin hienoon intialaiseen ravintolaan, jossa söimme tähänastiset parhaat kasvisthalit, eli ateriat, joissa on riisiä ja suuri määrä erilaisia sooseja ja curryja pikkukipoissa. 

Kävimme supermarketissa ostamassa orpokotien lapsille toffeeta, ja Joelille ja Swarnalle kiitokseksi hienommat pienet suklaarasiat. Lahjojen ostaminen on meistä todella vaikeaa, kun emme halua ostaa tarpeetonta krääsää emmekä tiedä mitä ihmiset haluaisivat tai tarvitsisivat. Lasten kanssa myös kustannukset nousevat nopeasti, kun 200 muksulle pitäisi olla samanlainen tuote.

Illalla vierailimme toisessa One Wayn ylläpitämässä orpokodissa. Pojat olivat elokuvissa, mutta tytöt leikkivät kanssamme mielellään.

Maisemat orpokodilta.

Seuraava Marikon pitää kirjoittaa minämuodossa, koska itsestä on liian outoa kirjoittaa kolmannessa persoonassa.

Tällä kertaa lapset kyselivät vähän hankalia kysymyksiä uskonnollisuudesta. He kysyivät, rukoilenko. Rehellinen vastaus ei tuntunut reilulta – näillä lapsilla oli kaikilla syvä ja traumaattinen hylkäämiskokemus taustalla, ja orpokodin muutamat työntekijät eivät voi olla kaikille isä tai äiti. He näyttivät selvästi saavan voimaa ja toivoa taivaallisesta isästä, joka rakastaa heitä ja pitää heistä huolta. Mikä oikeus meillä olisi iskeä särö heidän uskoonsa, joka antoi heille niin paljon?

Sanoin, etten rukoillut kovin usein. Lapset kysyivät, miksi. Sanoin, ettei ole tapana, ehkä pitäisi rukoilla enemmän. Sitten he pyysivät minua rukoilemaan heidän kanssaan. Sanoin, etten rukoile ääneen, vaan keskusteluni ovat yksityisiä. He sanoivat, ettei se haitannut, voisin vain sanoa aamen kun olen valmis.

Sitten ristin käteni ja rukoilin, ensi kertaa ainakin kymmeneen vuoteen. Lapset ympärilläni sulkivat silmänsä ja liittivät kätensä yhteen. Rukoilu tuntui hyvin vieraalta, tuntui etten osannut, tiennyt mitä sanoa. Isä meidän –sanat alkoivat muistua mieleen. Lopulta sanoin mielessäni vain Jumala, jos olet siellä, anna näille lapsille valoisa tulevaisuus. Amen, sanoin, ja lapset toistivat sen perässäni ja kiittivät.

Myöhemmin he kysyivät, uskonko Jeesukseen. Sanoin, että kyllä, hän oli hyvä ja viisas mies. Lapset olivat hetken hiljaa, ja lopulta yksi heistä sanoi, että hän oli myös suuri mies. Vastasin, että ehkä suurin kaikista, ja olin kiitollinen, etteivät he kysyneet uskonko Jumalaan.

Jaoimme tien vuohien ja puhveleiden kanssa.

Automatka takaisin meni syvissä mietteissä. Oma suhtautumiseni uskontoihin on hyvin kriittinen, jopa negatiivinen. Kaikilla uskonnoilla on kuitenkin hyvä ja tärkeä ydin, lähimmäisenrakkaus. Miksi se ydin jää epäolennaisuuksien varjoon, miksi uskonnoista on päällimmäisenä mielikuvana niiden väärinkäyttö? Miksi monille hinduille on pienempi rikos sulkea vammainen lapsi tai miehensä menettänyt leski yhteisöstä kuin tukea heitä epäonnessa? Miksi monet kristityt eivät salli seksuaalivähemmistöihin kuuluville samaa oikeutta rakastaa ja virallistaa liittoaan elämänkumppaninsa kanssa kuin itselleen, vaikka heitä ohjeistetaan tekemään toisille kuten he haluaisivat itselleen tehtävän? Sitten mietin, vähentääkö Jeesuksen esittäminen jumalana hänen tärkeän opetuksensa uskottavuutta minulle. Kyllä se vähentää. Minulla ei ole mitään vaikeuksia arvostaa ihmisen viisaita sanoja, ja hyväksyä niitä elämänohjeiksi todettuani ne hyviksi. Kun sanotaan, että näin tehdään koska jumala käski, en voi suhtautua siihen vakavasti. Mietin myös, mitä Jeesus siitä ajattelisi, jos tietäisi että hänet julistettiin jossain kirkolliskokouksessa jumalaksi vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen.  

 

Sopimassa leikeistä.

Emme olleet nähneet Swarnaa sinä päivänä, joten emme olleet maininneet keliakiasta vieläkään – illalliseksi meille oli jälleen chapatia. Nyt alkoi toisaalta olla myöhäistä sanoa mitään, koska joutuisimme laittamaan isäntämme hankalaan tilanteeseen selittäessämme, ettei Mariko ollut voinut syödä illallisten pääraaka-ainetta tai iltapäivän teesnäksejä tähän asti. Emme sitten lopultakaan sanoneet mitään, mutta näimme Swarnan seuraavana aamuna ja pyysimme saada sinä päivänä syödä lasten kanssa emmekä kahdestaan. Lounaan valmistelu oli kuulemma jo aloitettu, mutta illallisen saisimme syödä lasten kanssa. Swarna selitti meille olevan omat ruuat siksi, että hän oli huolestunut lasten saaman ruuan hygieniatasosta ja pelkäisi sen aiheuttavan meille vatsaongelmia. Vakuutimme, että olemme syöneet katuruokaa melkein kaksi kuukautta, eikä lasten ruoka varmasti tuntuisi missään.

Kävimme Joelin ja Swarnan kotona käyttämässä nettiä, tarkoituksenamme varata seuraavan päivän bussiliput etukäteen. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä vaikka käytimme Swarnan puhelinnumeroa lomakkeen vaatimuksiin, ulkomaisella kortilla ei saanut maksaa. Miten voi olla helpompaa ostaa lentolippu kuin bussi- tai junamatka?

Kiitoksena vierailustamme, josta emme olleet maksaneet mitään, halusimme tehdä lahjoituksen orpolapsille. Se onnistui kirjoittamalla Joelille arkistoitavaksi kirje, jossa luki summa (5000 rupiaa) ja mihin tarkoitukseen rahat olivat. Joel ja Swarna kertoivat olevansa mielissään vierailustamme, sillä lapset pitivät vieraista kovasti – monella lapsella ei ollut ollenkaan sukulaisia tai ketään muutakaan koskaan vierailemassa.

Mariko ja tytöt.

Lapsilla ei ollut sunnuntaina koulua, joten leikimme heidän kanssaan iltapäivän. Kun yritimme jonottaa heidän kanssaan ruokaa, aiheutimme syvää hämmennystä ja puhelinsoiton Swarnalle, sillä aiemmin sovitusta huolimatta meille oli valmistettu oma illallinen. Saimme lopulta kuitenkin syödä lasten kanssa mitä herkullisinta banaanicurrya riisillä. Pidimme siitä paljon enemmän kuin omasta ruuastamme. Söimme sormin, kuten lapsetkin, ja he opettivat miten ruokaa hämmennetään ja kerätään oikeaoppisesti käteen hetken huvittuneesti vilkuiltuaan. Ruuan jälkeen oli iltarukous, jonne liityimme myös. Saimme sanoa pari sanaa ja kiittää lapsia ja henkilökuntaa unohtumattomasta vierailustamme, ja jaoimme kaikille pienet toffeekarkkimme. Niitä jäi seuraavaksikin päiväksi, joten luovutimme ne hoitajalle. 

Monet lapset tulivat vielä pihalla hyvästelemään ja kertoivat olevansa surullisia lähdöstämme – he kehottivat meitä viipymään ensi kerralla pidempään, jos tulisimme takaisin. 

Oma illallisemme, kanabiriyani, päätyi suoraan jääkaappiin. 

Aamulla Ramesh vei meidät aikaisin bussiasemalle.

Fun fact: Intiassa näitä autoja on joka paikassa.

Vierailu sai meidät ehdottoman vakuuttuneeksi One Wayn toiminnasta Vijayawadassa. Emme tiedä, miten lapsia voisi hoitaa ja kasvattaa paremmin tämänhetkisillä resursseilla. Auttaminen järjestön kautta on hyvin konkreettista: yhden suomalaisen lahjoituksilla katetaan yhden lapsen (tai lesken tai vammaisen) kulut. Pienellä kuukausittaisella summalla voit siis pelastaa yhden elämän, ja antaa lapselle tulevaisuuden.