Palolem Beach, Goa, 28.7-3.8.

Goan koirat olivat kivoja, mutta osa surkeassa kunnossa.

Hämmennykseksemme löysimme itsemme Vijayawadasta asemalta, josta vaikutti kulkevan lähinnä yksityisbusseja eri mukavuustasoilla. Asemalla seisovien bussien kyljissä mainostettiin nettivarausmahdollisuutta. Bussi, johon meidän oli ollut tarkoitus mennä, oli ilmastoitu, kallis ja kaiken kukkuraksi täynnä. Vähän kyseltyämme ja palloiltuamme kiipesimme vähän kämäisempään ei-ilmastoituun bussiin, joka oli edelleen vähän tyyris, mutta tavallisia julkisia busseja ei näkynyt missään. Bussimme etuosassa oli telkkari, jossa pyöri tauotta Bollywood-elokuvia, joissa oli kaikissa sama juoni (kauniin naisen perässä juoksemista, pahiksille kostamista, joukkotappeluita ja ryhmätanssikohtauksia) ja pitkälti myös samat näyttelijät. Bussimme körötteli paljon totuttua hitaammin, ja meitä ohittelevat paikallisbussit pursusivat ihmisiä ikkunoistakin. 

Goalla on paljon riisipeltoja.

Matka Hyderabadiin kesti kuutisen tuntia. Tiesimme, että rautatieaseman lähistöllä oli haluamamme Goalle kuljettavan yöbussifirman toimisto, joten suuntasimme sinne. Paikallisbusseista emme taaskaan tienneet mitään, joten sorruimme tuktukiin, emmekä edes jaksaneet yhtään tinkiä vaaditusta 120 rupiasta. Kuski ehdotti, että kävisimme katsomassa hänen tietämäänsä hotellia, mutta selitimme ettemme aikoneet yöpyä kaupungissa, vaan meillä alkoi olla jo kiire seuraavaan kulkuvälineeseemme. Jonkin ajan kuluttua kökötimme kuitenkin hotellin pihalla, ja astetta hermostuneemmin selitimme kuskin tuhlaavan aikaamme. Kun lopulta kiertotien ja pitkän ruuhkassa istumisen jälkeen saavuimme asemalle, kuski vaati tuplasti sovittua enemmän rahaa, kun emme olleet menneet hotelliin. Emme tietenkään maksaneet, mutta mietimme, että olisi sittenkin kannattanut nähdä oikean bussin etsimisen vaiva.

Emme löytäneet etsimäämme matkatoimistoa, mutta sen sijaan löysimme noin kolmekymmentä muuta vieri vieressä reunustamassa asemalle johtavaa tietä. He myivät lippuja haluamaamme bussiin, joten ostimme liput luotettavan oloiselta tyypiltä. Liput maksoivat 1200 rupiaa (17 euroa) per nassu, eli reissu tuli yli kolme kertaa junan sleeper-luokkaa kalliimmaksi, mutta minkäs sille voi jos ei hoida asioitaan kuntoon ajoissa. Bussissa oli onneksi vielä tilaa. 

Ehdimme syödä myöhäistä lounasta ja ostaa eväsbanaanit ennen kuin meidät poimittiin kulkuvälineellemme vievään minibussiin. Auto ajeli kolmisen tuntia ympäri Hyderabadia keräämässä matkustajia kyytiin. Kaikki muut olivat paikallisia, joskin selvästi keskimääräistä varakkaampia.

Bussi oli muuten Kaakkois-Aasiasta tutun mallinen, pikkuisia seinillä ja verhoilla eroteltuja parisänkyjä kahdessa kerroksessa, mutta jälleen Intialle tyypillisesti matkatavaratilaa ei ollut tai ainakaan se ei ollut käytössä, vaan sänkyjen väliseinillä oli pienet hyllyt tavaroille. Meidän piti siis jakaa petimme rinkkojemme kanssa. Busseissa ei ole vessoja, mutta linjuri pysähtyy kerran illalla vessakäyntiä ja ruokailua varten. Pysähdyspaikalla tarjoiltiin fiksusti inkivääriteetä (inkivääri vähentää matkapahoinvointia).

Tuiskun kanssa Palolem beachillä.

Saavuimme Panjimiin, Goan pääkaupunkiin yhdeltätoista aamulla, kolme tuntia myöhässä aikataulusta. Meitä ei jätetty bussiasemalle, vaan odottavien tuktuk-kuskien eteen jonkin matkan päähän. Kiitos karttasoftan suunnistimme asemalle itse. Ja asemalla meitä odotti ystävämme Tuisku! Tuisku oli ollut kesäkoulussa Bangaloressa opiskelemassa Intian ympäristöhaasteista, ja olimme sopineet tapaavamme Goalla ennen kotiinmenoa. Kävimme syömässä myöhäistä aamupalaa aseman ravintolassa, ja suuntasimme Etelä-Goalle Margaoon menevään bussiin. Bussi jätti meidät kaupungin pohjoispuolelle, ja tulimme alueelle tyypillisellä pienellä paikallisbussilla keskustaan, josta kävelimme juna-asemalle ostamaan liput Bangaloreen, tällä kertaa suhteellisen ajoissa. Elokuun ensimmäinen päivä menevä juna oli täynnä ja toinen päivä ei mennyt junaa lainkaan, mutta saimme liput kolmantena päivä menevään junaan. Tämä jätti meille vähemmän aikaa Bangaloressa kuin olimme suunnitelleet, mutta se tuskin haittaisi.

Asemalta lähdimme taivaltamaan takaisin kohti päätietä, josta järkeilimme etelään kulkevien bussien menevän. Suostuimme kuitenkin jonkin ajan kuluttua kipuamaan meitä maanittelevan taksin kyytiin, sillä iltapäivä alkoi olla jo pitkällä.

Taksi oli tällä kertaa ihan oikea auto, jolla taitoimme noin 35km matkan Patnem beachille. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä Palolemiin, mutta mukavan kuskin kanssa jutustellessa muutimme suunnitelmaa. Kuskimme vakuutteli Patnemin olevan ehdottomasti paras vaihtoehto meidän tarpeisiimme. Petyimme kuitenkin päästyämme perille. Kaikki oli kiinni ja ranta suljettu, ja taksikuskin kaverin majatalossa kahden hengen huone maksoi 800 rupiaa yöltä. Rantavahdeilta kuulimme Palolemin olevan auki. Pohdimme pienen tovin maailman menoa, heitimme reput takaisin selkään ja lähdimme kävelemään takaisin samaa tietä. Yritimme liftata muutaman kilometrin Palolemiin, mutta ensimmäinen pysähtyvä auto ryhtyi extempore-taksiksi ja maksoimme reissusta sata rupiaa hetken tinkaamisen jälkeen. 

Palolemin rantakadulta saa kaiken tarvittavan.

Perttu ja Sam pelaamassa futista lapsien kanssa.

Palolem oli isompi ja vilkkaampi rantakylä, ja pidimme mestan fiboista. Olimme haaveilleet omasta rantabungalowista, mutta niitä ei ollut ollenkaan. Paikalliset selittivät, että pysyviä rakennuslupia rannalle rakentamiseen ei ole saanut 90-luvun jälkeen. Mökit rakennetaan joka vuosi sesongin ajaksi uudelleen, ja puretaan sitten. Monsuunin aikaan avoinna ovatkin vain pysyvissä rakennuksissa sijaitsevat paikat, ja hinnat ovat edullisempia. Paikallishintaista ruokaa ei kuitenkaan ole saatavilla kävelyetäisyydellä. 

Auringonlasku Palolem beachillä.

 

Gunu respa (ovikellosta sai sähköiskuja).

Emme olleet vielä luovuttaneet rannalla asumisen suhteen, ja löysimme itsemme varsin pian Gunu Paradise –nimeä kantavasta guesthousesta. Paikka täytti tarpeemme täydellisesti. Se oli ainoa majoitusta rannalla tarjoava mesta, ja lisäksi halpa. 700 rupialla saimme meille kolmelle huoneen, jossa oli kaksi pehmeää parisänkyä, hyttysverkot (ensimmäiset Intiassa), oma kylppäri kuumalla vedellä ja oma terassi lepotuoleineen. Huone oli riittävän siisti, yhteistilat (oman terassimme lisäksi) rantaterassilla suuret, matka meren kuohuihin muutamia metrejä ja näkymät loistavat. Meidän huoneessamme ei edes ollut rottia, jotka nakersivat nurkkia muissa huoneissa asujien tavaroista. 

Goalla on melkoinen maine yhtenä Aasian bilehubeista ja Goa on todella suosittu matkakohde pakettiperhelomista hippihengailuun ja Intian kaupunkilaisnuorten viikonloppurellestykseen. Goalla vierailee 2,5 miljoonaa turistia vuosittain – näistä noin 400 000 on ulkomailta. Turismi on Goan pääelinkeino, ja Goa on BKT:llä mitattuna Intian rikkain osavaltio. Goalla alkoholi on muuhun Intiaan verrattuna halpaa (kolmen neljäsosalitran rommipullo maksaa halvimmillaan hieman yli euron) ja sitä saa nauttia 16-vuotiaasta alkaen (esimerkiksi Delhissä alkoholi sallitaan vasta 25-vuotiaille). Goasta puhuttaessa kuitenkin usein unohtuu, että Goa on yksi Intian osavaltioista (joskin niistä pinta-alaltaan pienin) ja suhteellisen suuri alue, johon mahtuu hyvin monimuotoisia elämäntyylejä. Goalla on kymmeniä rantoja, jotka ovat profiloituneet eri tavalla ja tarjoavat erilaisia palveluja. Karkea sääntö on, että pidempään turistialueena palvelleella Pohjois-Goalla ovat bilerannat, joita myös paikalliset nuoret suosivat, ja etelässä on rauhallisempaa. Joukkoon mahtuu myös lähes koskemattomia rantoja, joilla ei ole majoitusta tai asutusta lainkaan.  Rantojen lisäksi Goalla on kuuluisia uskonnollisia paikkoja, rikas luonto sekä hienoa portugalilaista perua olevaa arkkitehtuuria. 

Auringonlasku Agonda beachillä.

Kalaa vedettiin rannalle isolla verkolla.

Kotkat aktivoituivat kalastuksen vilkastuessa.

Monsuunin aikaan joka paikassa on kuitenkin selvästi hiljaisempaa kuin sesongilla. Suuri osa rannoista on suljettu, sillä sadekaudella myös meri on myrskyisämpi ja arvaamattomampi, ja voimakkaat merivirrat voivat tempaista pahaa-aavistamattomat uimarit kauas rannasta. Palolemilla uiminen oli sallittu, mutta rantavahdit pitivät meressä ilakoijia silmällä ja puhaltelivat herkästi pilleihinsä merkiksi siitä, että oltiin menossa liian syvälle. Etenkin intialaisten kanssa oltiin tarkkoja, sillä intialaisten uimataito on usein melko olematon. Monsuunin aikaan on voimassa myös kalastuskielto, sillä veneiden vieminen merelle on liian vaarallista. Paikalliset kalastavat kuitenkin verkoilla rannasta. Myös monet nähtävyydet on suljettu vierailijoiden vähyyden tai kehnossa kunnossa olevien hiekkateiden takia. Ravintoloita ja majapaikkoja on tarjolla vain murto-osa sesonkiin verrattuna. 

Rennosti omalla terassilla.

Palolemista puhutaan joskus kadonneena paratiisina ja siellä sanotaan olevan liian paljon turisteja, mutta nyt vierailijoita oli vain kourallinen, ja ranta oli lähes kokonaan meidän. Monsuunillakin Palolemilta löytyivät kaikki turistin kaipaamat palvelut (majoitus, ruoka, alkoholi, pesulat, skootterivuokraajat, taksit, päiväretket, krääsäkaupat, ranta). Meininki oli rento – paikalliset ansaitsevat sesongin aikana niin hyvin, etteivät ole epätoivoisesti pushaamassa krääsää ja palveluja sesongin ulkopuolisille satunnaisille turisteille. Sää oli tietenkin monsuunin mukainen, eli joka päivä satoi, välillä rankasti, mutta ei pitkiä aikoja kerrallaan. Aurinko yleensä paistoi, kun ei satanut, meille ihan riittämiin. 

Matkalla veneretkelle.

Eräs sesongin ulkopuolella matkaamisen hienoimmista puolista on se, että pienemmässä porukassa tutustuu herkemmin muihin, ja kaikki uudet tulokkaat otetaan avosylin ryhmään mukaan. Gunussa tapasimme ensimmäisenä iltana muut asukkaat viinin ja rommikolan nauttimisen merkeissä. Saksalainen, nykyään hippielämää luomufarmarina Aurovillessa viettävä Daniel oli saapunut moottoripyörällään edellisenä päivänä, kuten myös uusiseelantilainen maailmankiertäjä Sam. Mumbailainen, lakimiehen uransa jättänyt ja vaimostaan eronnut matkabloggaaja AB oli saapunut sinä päivänä hieman meidän jälkeemme. Heidän kanssaan vietimme viikon ja lomailimme. Uimme meressä, luimme kirjoja, hengailimme terassilla, spottasimme mereltä delfiinejä ja kotkia, juttelimme matkailusta ja elämästä ja söimme todella hyvää ruokaa Palolemin ravintoloissa. Päivät kuluivat enimmäkseen merelle katsoen, uiden, syöden ja juoden, mutta intouduimme myös lyhyelle veneretkelle rantaan virtaavaan jokeen ja vuokrasimme yhdeksi iltapäiväksi skootterit. 

Botski veneretkeä varten.

Paikalliset keräsivät joen varrelta ostereita.

Kotka joella.

Tuisku ja vuokraskootteri.

Cabo de Rama Fort.

AB miettimässä maailman menoa.

Tuiskulla oli mahtava päivä.

Huipulla tuulee!

Sam ja Perttu muurin reunalla katsomassa merelle.

Pöristelimme skoottereilla syrjäiselle Cabo de Rama beachille.

Ohjetta ei varsinaisesti oltu noudatettu.

Aallokko oli liian vaarallinen uitavaksi.

Tasanne eroosion syömää vulkaanista kiveä.

Pieni joki johti mereen.

Toki guesthousissamme tuli ja meni muitakin matkaajia, joihin tutustuimme. Daniel antoi moottoripyöränsä lainaan eräälle ranskalaistytölle, Melissalle, ja meni itse bussilla kotiin. Joogaavat saksalaiset Alex ja Annika tarjoutuivat pitämään meille joogatunteja, mutta emme koskaan saaneet itseämme tarpeeksi aikaisin sängystä ylös liittyäksemme heidän aamusessioonsa rannalla. Kutsuimme muuallakin majoittuvia matkaajia liittymään iltabileisiimme, ja monet tulivatkin – jotkut muuttivat sen jälkeen asumaan Gunuun.

Bucket Festival! Jungle Juice, Pina Colada & Cuba Libre.

Annika, Alex, Tuisku, Mariko, Perttu, Sam, AB ja Daniel.

Saimme muilta myös selityksen aiemmin Madurain ja Trivandrumin majoituspaikoissa kohtaamaamme tylyyteen: Intiassa pitää kuin pitääkin olla lupa ulkomaalaisten majoittamiseen. Jos ulkomaalaisen majoittaa ilman lisenssiä ja jää tarkastuksessa kiinni, saa sakot. Kuulimme myös, että intialaisetkin matkaajat kohtaavat majapaikoissa syrjintää: mikäli majoittujina on lähinnä ulkomaalaisia, meluisina ja sotkuisina pidettyjä intialaisia ei haluta pilaamaan länkkäreiden tunnelmaa. Esimerkiksi Gunussa AB:ltä oli pyydetty enemmän rahaa kuin meiltä muilta, ja hänelle oli esitelty vain surkein huone. (Hän kuitenkin halusi asua siellä, sillä oli tutustunut Samiin aiemmin pohjoisemmassa Anjunassa.)

Makoiluloma reissumme lopuksi tuntui ehdottoman mukavalta ja rentouttavalta. Sai tehdä sitä mikä juuri sillä hetkellä tuntui hyvältä – yleensä ei mitään – ja päivän vaikein päätös oli annoksen valitseminen ravintolamenusta. Meillä oli loistavaa seuraa ja täydelliset puitteet raukeaan lepäämiseen.

Kuten AB sanoi, kun ei tee mitään, päivät kuluvat hitaasti, mutta viikot nopeasti. Ennen kuin huomasimmekaan, viikko oli kulunut ja meidän oli aika lähteä. Maanantai-iltana Tuisku ja Sam jatkoivat matkaa Kochiin, ja me kipusimme yöjunaamme Bangaloreen. AB jäi selvittelemään hostellinpystytyskuvioita Goalle.