Trincomalee 11.-13.6.

Hoppers = happiness.

Aamulla suuntasimme viimein aamupalalle siihen viereiseen pikkuravintolaan, jossa olimme syöneet ensimmäisenä iltana. Emme edes tilanneet mitään, vaan meille kannettiin eteen keot kulhonmuotoisia riisikookoslettuja eli hoppereita (viimein!) ja rotia, marmeladia, pikkubanaaneja ja kupit kahvia. Hetken istuttuamme molemmille tuotiin vielä höyryävän kuumat munahopperit, eli nähdäksemme käytännössä hopperit, joiden sisälle on rikottu muna ja komeus on paistettu. Namia! 

Ayeebowan!

Aamupalan jälkeen ahtauduimme jälleen nelistään Lalin tuktukiin, ja matkalla Dambullaan Lal vei meidät hienoon Lanka Silk –liikkeeseen, jotta voisimme ostaa Maxillekin sarongin. Kauppa oli täynnä mukavia ja taitavia myyjiä, jotka tulivat heti tarjoamaan meille mahdollisuutta pukeutua mieleisiimme sariin ja sarongiin ja ottaa valokuvia. Ihan ilmaiseksi. Tartuimme tilaisuuteen ja valitsimme pukimet, myyjät auttoivat meidät pukuihin ja poseerasimme komeudet päällämme. Meidät oli tietysti viety suoraan kalleimpien käsinkirjailtujen kankaiden luo, mutta myyjät lupasivat hyvät alennukset merkityistä hinnoista. Azeeza päätyikin useiden kokeilujen jälkeen käsinkirjailtuun sariin, jonka hinnaksi jäi lopulta 12000 rupiaa alkuperäisen 20000 sijaan. Marikokin ajatteli, että kun jonkun sarin varmaan jossain vaiheessa haluaa ostaa, niin miksei sitä tekisi nyt, ja osti halvemman, ei niin koristeellisen, kankaan seitsemällä tuhannella. Onneksi liikkeessä kävi Visa. Maxillekin saatiin paikallinen asukokonaisuus. 

Lal kuskasi meidät Dambullaan, antoi mukaan kaverinsa majatalon käyntikortin Uppuvelistä, ja pyysi meitä suosittelemaan hänen palvelujaan eteenpäin. Kyllä suosittelemme! Lalin guesthousen nimi on River Side Lal Homestay.

Bussipysäkillä oli tungosta.

Ei kestänyt kauan, kun Trincomaleen suuntaava bussi kurvasi kohdalle. Nousimme kyytiin ja hurautimme perille paljon odotettua nopeammassa ajassa kuskin kurvaillessa talla pohjassa ohi hitaammista tiellä liikkujista. Meillä ei ollut varausta minnekään, sillä wifi ei ollut enää toisen päivän sähkökatkon jälkeen toiminut majatalossamme. Opaskirjamme mainitsi yhden edullisen puoleisen hotellin Trincomaleesta, vaikka yleisesti ottaen suosittelikin menemään majoittumaan 6 kilometrin päähän pohjoiseen, Uppuveliin. Otimme reput selkään ja lähdimme kävelemään mainittua majoituspaikkaa kohti, sillä missään ei näkynyt sen näköisiä kahviloita tai muita paikkoja, joissa olisi ollut wifi. Pääsimme Green Roadin, jolla suositeltu hotelli sijaitsi, alkuun, kun viereisestä pikkukaupasta paikallinen pyylevä vanhempi nainen kutsui meitä ja huuteli ”Room!”. Menimme katsomaan, ja kysyimme paljonko huone maksaisi. Nainen ei puhunut käytännössä yhtään englantia, ja kirjoitti paperilapulle ”70”. Kun kysyin, ai että 70 rupiaa, kaupan pöydässä istunut mies käänsi naisen vastauksen, ei kun 700. Täällä on välillä tapana jättää viimeiset nollat kirjoittamatta. Nainen näytti vakuudeksi valokuvia hymyilevistä turisteista lapsensa kanssa. Hinta oli todella halpa, joten Mariko lähti yläkertaan tsekkaamaan tilukset. Huone oli talon ainut muille vuokrattava, simppeli mutta siisti, sähköä ei juuri sillä hetkellä ollut, mutta iltakuudelta piti tulla. Kylppäri oli huoneen vieressä, siisti myös. Marikon kysyessä wifin ilmeisesti piti olla kunnossa, ja se näkyikin verkkona kännykässä. Kaikki vaikutti olevan kunnossa, joten majoittauduimme ennätyshalvalla. Naisen mies, joka oli menettänyt jalkansa, puhui varsin hyvää englantia ja oli tällä välin saapunut paikalle. Hän selitti, että oikeastaan wifi ei nyt toiminut, koska edellisviikolla majoittuneet kanadalaiset olivat käyttäneet kaikki heidän etukäteen maksamansa bitit, eivätkä he olleet ostaneet uusia. Hän kuitenkin neuvoi meidät nettikahvilaan, varoitti maksamasta ylihintaa, ja kehotti välttämään myös tuktukien käyttöä, koska nekin laskuttivat täällä liikaa.

Lähdimme etsimään myöhäistä lounasta, ja jälleen vastaan tullut paikallinen vanhempi mies halusi jutella. Peruskeskustelun (mistä olemme, kauanko olemme viipyneet, missä olemme käyneet, mitä pidämme Sri Lankasta) jälkeen jatkoimme matkaa. Ohitimme myös hotellin, johon olimme alun perin olleet matkalla, ja olimme tyytyväisiä  löydettyämme autenttisemman majoituksen. Löysimme Customs Roadilta muutamia paikallisia pikku ravintoloita vieri vierestä, ja toisesta kysymästämme sai vielä ruokaa. Tilasimme riisiä ja dahlia, ja lisäksi meille tuotiin pari grillattua pikku tonnikalaa ja kanankoipea. Suhtauduimme lihatuotteisiin hieman epäilevästi, mutta söimme lopulta varsin maukkaat kalat – olimmehan kalastuskaupungissa meren rannalla. Lounas oli hyvin edullinen, ja palvelu oikein ystävällistä.

Meille neuvottu nettikahvila oli jo kiinni, mutta tuktuk-kuski vei meidät 80 rupialla toiseen, jossa tunnin nettiselailu maksoi 100 rupiaa. Vähän enemmän kuin meitä oli neuvottu maksamaan, mutta hinnat olivat seinällä ja vaikuttivat kiinteiltä. Etsimme majoitusvaihtoehtoja Uppuvelistä, mutta emme löytäneet mitään tarpeeksi edukasta. Löysimme Lalin suosittelemasta paikasta jotain tietoja, mutta emme hintoja.

Rannalla oli monenlaista otusta.

Seuraavaksi lähdimme tsekkaamaan Trincomaleen rannan. Rantoja on oikeastaan ainakin kolme eri puolilla kaupunkia, mutta tätä opaskirjamme suositteli uimiseen muiden ollessa liian saastuneita. Uskomme tämän tarkoittavan roskaisia, sillä lähistöllä ei ole teollisuutta eikä vesi eri rannoilla vaikuta olevan mitenkään erilaista. Ranta paljastui varsinaiseksi eläintarhaksi. Siellä majaili tuttuun tapaan variksia ja koiria, mutta näiden lisäksi myös lehmiä sekä peuroja (!). Pilkullisia, sarvekkaita pikku peuroja. Ympäriinsä oli kylttejä, joissa varoitettiin heittämästä muoviroskia maahan, jotta peurapopulaatio ei kärsisi. Peurat ovat käsittääksemme jossakin määrin pyhiä eläimiä ja populaatio on luultavasti tuotu jostakin muualta. Kivoja pikku otuksia.

Peurat ovat pyhiä.

 


Kävelimme rantaa pitkin Fort Frederickille, alun perin portugalilaisten 1623  ja myöhemmin hollantilaisten uudelleenrakentamaan linnoitukseen. Linnoituksesta löytyy merkkejä myös brittiläisistä, jotka ottivat sen hallintaansa 1782. Linnake on ollut puolustuksellisesti tärkeä aina, ja nykyään sitä hallitsee Sri Lankan armeija. Linnoituksen läpi voi kuitenkin kävellä, ja suuri osa siitä on auki yleisölle. Ympäriinsä näkyy sotakalustoa eri aikakausilta, sekä virkapukuista sotilaita aseineen.

Linnoituksen läpi kulkeva tie vie ylöspäin niemen huipulle Kandasamy Kovilille, tärkeälle Shivalle omistetulle historialliselle hindutemppelille, pancha ishwaramille. Temppelin tarkoitus on suojella saarta luonnonkatastrofeilta yhdessä neljän muun vastaavan temppelin kanssa. Paikalla on palvottu jumalia ikiaikoja, jopa kaksituhatta vuotta, mutta nykyinen temppeli on rakennettu 1952. Varmistetusti tiedetään, että paikalla oli temppeli jo 300-luvulla, jota myöhemmin laajennettiin monien kansojen ja hallitsijoiden toimesta, kunnes portugalilaiset tuhosivat sen. Yhdellä puolella temppeliä on Swami Rock, 130 metriä korkea kallio, jota kutsutaan myös Lover’s Leapiksi hollantilaisen naisen Francina van Reeden mukaan, joka heittäytyi sieltä 1600-luvulla. Swami Rock on myös maailman paras paikka spotata sinivalaita kuivalta maalta. Harmiksemme me emme nähneet yhtään, mutta emme kyllä tuoneet mukanamme kiikareita.

Temppeliin johtavalla kadulla myytiin kaikenlaista.

Temppelin porteilla on jätettävä kengät pois, ja niistä maksetaan 20 rupian narikkamaksu. Porteilla on myös suuri kyltti, joka kieltää kaikenlaista, kuten temppeliin astumisen lihaa syöneenä tai kuukautisten aikaan. Alueella ei myöskään saa kuvata. Temppelin sijainti on vaikuttava, mutta itse temppeli ei ole kovin ihmeellinen, sillä rakenteita ja patsaita ei ole tehty kivestä, vaan ne näyttävät samanlaisilta kuin huvipuistojen muovisen oloiset linnat ja dinot, vetonaulana valtava Shivaa esittävä patsas. Temppeli on kuitenkin suosittu pyhiinvaelluskohde, ja meidänkin vieraillessamme paikalla oli koululaisryhmiä valkoisissa koulupuvuissaan, ja väkeä virtasi tasaisesti paikalle. Kujaa temppelille reunustavat kaikenlaiset myyntikojut.

Näkymät huipulta olivat mahtavat.

Matkalla teelle näimme sateenkaaria!

Temppelistä lähtiessämme meille tarjottiin tietysti tuktuk-kyytiä. Päätimme ottaa sen, sillä kävely olisi pitkä, ja pyysimme kuskia viemään meidät jonnekin kivaan paikkaan teelle. Meidät kuskattiin Trincon toiselle puolelle satamalahteen katsovalle Dutch Bank Cafeelle, joka on turisteille suunnattu tyylikäs ja tyyris kahvila.  Heillä oli myös wifi. Kun meille oli ensin mainostettu 5000 rupiaa maksavaa seafood platea, tilasimme kuitenkin 140 rupiaa kipale (+14% ALV+10% palvelumaksu) maksavat maitoteet (katurafloista sellainen maksaisi noin 30-40 rupiaa eikä veroista puhuta mitään. On kuitenkin huomattava, että eiväthän hinnat Suomeen verrattuna olleet yhtään kalliita – 40 euroa kahden hengen herkullisesta ja runsaasta seafood-lajitelmastahan olisi todella loistava tarjous Helsingissä). Terassilla oli kuitenkin mukava istua katsoen merelle ja surffaillen.

Halpa huone feat. oma hyttysverkko.

Harmiksemme mukanamme tuoma vanha läppäri ei ole suostunut koko matkan aikana menemään nettiin kaatumatta sekunneissa. Blogin päivitys on siis muodostunut hyvin haasteelliseksi, eikä sitä voinut tehdä täälläkään. Istuskellessamme bongasimme kuitenkin monia sellaisia oman auton ja kuskin kanssa syömään tulevia turisteja. Se on epäilemättä oikeasti suosittu liikkumismuoto – julkisissa emme ole koskaan nähneet ketään muita turisteja.

Auringon laskettua kävelimme kämpille ja ostimme matkalta kojusta edullisesti hedelmiä evääksi. Kun myyjät punnitsevat ostamasi hedelmät, voit olla aika varma saavasi ostokset paikallishinnalla. Jos hinta vaan ravistetaan hihasta, se on todennäköisemmin liikaa, mutta toisaalta alle euron kokoisista summista siinäkin yleensä sitten kiistellään.

Saamme aina lusikat ravintoiloissa.

Aamulla majoituksemme edestä nousimme tuktukin kyytiin, ja pyysimme päästä hyvälle paikallisaamiaiselle. Kuski teki työtä käskettyä. Hän kyseli majoituksemme hintaa ja kertoi omistavansa guesthousen Uppuvelissa, ja voisi tarjota meille huoneen 1200:lla ja pienen neuvottelun jälkeen myös ilmaisen kuljetuksen mestoille. Hän esitteli itsensä Sanjuksi ja antoi korttinsa. Emme olleet ihan vakuuttuneita kuskista, joka vaikutti vähän limaiselta, mutta tartuimme kuitenkin tarjoukseen ja lupasimme tulla katsomaan hänen huonettaan seuraavana aamuna. Aamupalaksi söimme string hoppereita, parattaa, dhalia ja kalacurrya ja joimme kahvit. Edukasta ja maukasta.

Kahvi Sri Lankassa on varsin erilaista kuin muualla. Se on ilmeisesti jonkinlaista pannukahvia tai instant-kahvia, jota jatketaan vedellä. Ihan ok, mutta aika mietoa suomalaiseen sumppiin tottuneelle. Maidolle ei ole tarvetta, jos semmoista kotona tykkää käyttää. Maito täällä ylipäätään tehdään tyypillisesti maitojauheesta. Kahvin saaminen ylipäätään on usein tuuripeliä: silloin tällöin saa kuitenkin teetä. Juomat on muistettava pyytää ilman sokeria tai edes vähemmällä sokerilla, sillä paikalliset tykkäävät makeasta, ja usein heidän makeuttamansa juomat ovat meille täysin juomakelvottomia.

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään kaupungille ja katselemaan menoa. Pikkukauppoja riitti, ja luoksemme tuli jälleen ryhmä koulupoikia juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Kaupungissa on monia pieniä hindutemppeleitä, ja vierailimme muutamassa. Ensimmäisessä pappi, tai miksikä heitä hindulaisuudessa kutsutaankaan, oli hyvin ystävällinen ja osasi kohtuullisesti englantia. Hän laittoi meille siunauksen merkiksi täplät otsaan, ja halusi ottaa ryhmäkuvia Android-tabletillaan. Hän kertoi, että temppelit on omistettu eri jumalille, ja jokaiselle jumalalle on oma päivänsä, jolloin heidän temppeleihinsä mennään palvomaan. Omat päivät on ainakin Shivalla, Vishnulla, Krishnalla ja Kalilla, jotka lienevät Trincolaisille merkittävimmät jumalat. Oli perjantai ja siis Kalin päivä. Temppelin edessä istuskelleet vanhat naiset ehdottivat myös yhteiskuvia, ja tomerasti ohjasivat pään olkapäätä vasten. Srilankalaiset selvästi hallitsevat hyvännäköiset poset.

Saimme otsaamme täplät.

 

Jatkoimme tien toiselle puolelle toiseen temppeliin, jossa kommunikaatio onnistui hieman kehnommin, mutta meitä kehotettiin kovasti tulemaan takaisin seuraavana päivänä, jolloin siinä temppelissä olisi meininkiä. Mestan pappi kyseli, mitä Marikon ranteessa pitämä ponnari edustaa. Selitimme, että se on vain ponnari. Monilla on käsissään erivärisiä remmejä ja nauhoja, joilla on erilaisia merkityksiä. Pappi esitteli omaansa, punamustaa ranneketta, vaikkakaan meille ei aivan selvinnyt mikä nauhan tarina on.

Vastapainoksi kävimme seuraavaksi tsekkaamassa paikallisen kirkon, joka oli uudelleenrakennettu rannalle 2004 tsunamin jälkeen. Seinällä olevassa julisteessa kerrottiin paavin tulevan käymään Colombossa 21.6. Mahtaa olla festarit. Vierailimme myös rautatieasemalla, joka oli hyvin hiljainen, josta suuntasimme rannalle. Kirkon takapihalla joku kirkon työntekijä alkoi jutella meille, mutta pappi viittilöi hänet pois ja tuli itse keskustelemaan kanssamme. Hän oli aloittanut täällä vasta neljä kuukautta sitten, ja sitä ennen hän oli tehnyt töitä Norjassa.

Kirkon hautausmaalla oli valkoisia lippuja.

Paavi is coming!

Kävellessämme rantaa pitkin kohti keskustaa näimme kalastajia, heidän välineitään ja lisää pikkuisia temppeleitä, sekä jälleen muutaman aggressiivisesti haukkuvan koiran.

Valtava verkko rannalla.

Rannalla oli paljon kalastusveneitä.

Kalastajat virittämässä verkkoja.

Swastika (lipussa) on keskeinen hindusymboli.

Keskustaan päästyämme kävimme katsomassa Kalin temppeliä, jossa olikin juhlallisuudet menossa. Väkeä oli paljon ja meininki varsin hurskasta. Kaksi pappia ilman paitoja tekivät rituaaleja suuren patsaan edessä ja katsojat eläytyivät äänin ja elein meneillään olevaan rituaaliin. Emme viitsineet mennä häiritsemään vaan aikamme katseltuamme lähdimme myöhäiselle lounaalle viereiseen kasvisravintolaan. Herkullista ja huokeaa, jälleen kerran. Vedimme jälkkäriksi pienen vaniljajugurtin, kuten tapana on.

Kali-temppelissä oli meno päällä.

Kalin temppelissä on näyttävä gopuram.

 

Huikean hieno postilaatikko.

Tässä vaiheessa ajattelimme päivittää ensimmäisen blogipostauksemme. Perttu uskoi sen onnistuvan wifillä, vaikka tietokone olikin takkuillut, joten suuntasimme jälleen Dutch Bankiin. Reissu osoittautui varsin turhaksi, sillä kone ei edelleenkään onnistunut pysymään sekä toimintakykyisenä että internetissä, wifi oli ylipäätään kehno, ja jääkahvi unohtui pyytää sokerittomana. Lähdimme siis takaisin eiliseen internet-kahvilaan. Kävimme ostamassa muistitikun, koska oma kovalevymme oli jäänyt kämpille, ja latasimme kamat siihen. Nettikahvilankaan yhteys ei ollut kovin hyvä, joten iteroimme pariin kertaan kuviamme pienemmiksi tiedostoiksi, ja muutaman tunnin väännön jälkeen saimme kuin saimmekin ensimmäisen postauksen julkaistua, joskin ilman tarkoitettua videota. Ensimmäisen blogipostauksen tekeminen ja julki saaminen oli kokonaisuutena melkoinen urakka, johon käytimme varmasti yli 10 tuntia aikaa tietokoneongelmien, hitaiden yhteyksien ja googlen blogger-palvelun kuvien asetteluun liittyvän ja muun paskuuden takia. Seuraavat postaukset ovat olleet hivenen helpompia, kun hommaan on taas opittu.

Uupuneina suuntasimme takaisin majoitukseemme. Eilisessä hedelmäkojussa oli eri tyypit, jotka myivät meille iltapalamme tällä kertaa turistihinnalla, vaikkakaan hieman alle kaksi euroa nipusta banaaneja, parista appelsiinista ja parista avokaadosta ei ole mikään mahdoton hinta.