Ella 21.-25.6.

Ellassa on vesiputouksia.

Hyvästelimme Samanin bussin lähtiessä Monaragalasta kohti Wellawayaa, jossa vaihdoimme Ellaan vievään bussiin. Wellawayan bussiasemalla pari nuorta avuliasta miestä yrittivät saada meidät ottamaan kalliin tuktuk-kyydin bussin sijaan, vakuutellen ettei Ellaan menisi bussia tuntiin ja kolmenkymmenen kilometrin matka kestäisikin dösällä varmaan kaksi tuntia. Näimme kuitenkin Ellan kautta kulkevan bussin lähtevän laiturilta saman aikaan (kiitos englanninkieliset opasteet), johon olisimme hyvin ehtineet jos meidät olisi osoitettu oikeaan suuntaan heti aluksi. Seuraavaakaan linjuria ei tarvinnut onneksi kauaa odotella. Ensimmäiset hivenen epärehellisen oloiset srilankalaiset, mutta turistirysiin liittyy usein tällaisia ilmiöitä. Ihmiset todella tarvitsevat rahaa ja turisteilta sitä saa usein melko helposti – tuktuk-kuski on epäilemättä kehnoin mahdollinen julkisen liikenteen suhteen neuvoja, vaikka he ovatkin kärppänä tarjoamassa apuaan. 

Majoitusvaihtoehtoja riittää.

Tiesimme Ellan olevan melko suosittu turistikohde, mutta yllätyimme turisti-infran määrästä. Guesthouseja, hotelleja, homestay-paikkoja ja innejä oli kaikkialla. Meneillään on shoulder-season, eikä Ellassa ollut kovinkaan paljon turisteja. Majoitustarjontaa oli ainakin kymmenkertaisesti kysyntään verrattuna. Heti bussista hypättyämme saimme useampia huonetarjouksia. Lähdimme lopulta Ashokan matkaan, joka lupasi meille hyvän huoneen lämpimällä suihkulla ja ilmaisen wifin 1300 rupialla/yö (n. 9€). The Rock Face homestayhin piti nousta melko jyrkkä ja pitkä mäki päätieltä, joten saimme neljän päivän aikana varsin hyvää treeniä myöhempiä vuoristovalloituksia varten. 

Ellan läpi menee yksi hiekkatie, joka pidetään märkänä.

Ella on hyvin pieni kylä noin tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta, eikä tekemistä ole patikoinnin lisäksi kovinkaan paljon. Lähistöltä löytyy muutamia hienoja vanhoja temppeleitä, vesiputouksia ja miljoonia teepensaita – Sri Lanka on maailman suurin teenviejä ja hallitsee 23 prosenttia maailman teekaupasta. Teen viljely pantiin alulle Intian tapaan brittien toimesta. Teeplantaaseilla työskentelevät pääasiassa etniseltä alkuperältään Intian tamilit, jotka ovat epäilemättä maan kehnoimmassa asemassa oleva väestöryhmä. Ellan ympäristöä tutkaillessamme näimme teepoimijoiden hökkelimäisiä asumuksia, sekä luonnollisesti monia teenpoimijoita, lähinnä vanhoja naisia, joiden suu oli punainen betelin jauhamisesta. He suhtautuivat turisteihin erittäin ystävällisesti. Muutama tarjosi mahdollisuutta valokuvata heitä rahaa vastaan. Emme tarttuneet tilaisuuteen, sillä omaan loma-albumiin kuvaamisesta maksaminen ei tunnu lähtökohtaisesti luontevalta, mutta ehkä näin myöhemmin ajateltuna toimisimme toisin, sillä he ovat kuitenkin erittäin köyhiä ja edelleen varsin syrjittyjä, vaikka heidän kansansa on asunut täällä vuosisatoja. 

The Rock Facen wifi toimi alkuun oikein mainiosti. Käytimme mahdollisuuden hyväksemme ja säädimme ensimmäisenä päivänä vaihtokuvioita ja muita juoksevia asioita kondikseen. Saimme myös viimein läppärimme skulaamaan netin kanssa. Huoneemme oli mukavan viileä öisin, ja majatalon terassilla oli mukava istuskella. Hyttysiä mestoilla oli melko paljon, vaikkakaan ei mitään verrattuna Suomeen. Kandystä ostamamme Intiasta importattu 12% DEET -hyttysvoide piti örkit loitolla hyvin onnistuneesti. 

Hopper with coconut and honey, mm!

Ellan turistiravintoloista oli mahdotonta löytää sen hintaista ruokaa kuin me olimme tottuneet syömään,

mutta turistiravintoloiksi ihan kohtuuhintaisia paikkoja oli tarjolla – Ellaa kansoittivat pitkälti reppureissaajat. Toki turistiravintoloissa on puolensa: ne tekevät paikallisia ruokia länkkärimakuun sopivina muunnelmina, joita normirafloista ei löydy. Esimerkiksi hoppereita saa tavallisesti chilisoosilla tai sokerilla, mutta Ellasta myös vaikka kookoslastujen ja hunajan tai suklaan kanssa. Lisäksi kahvi oli muualla saamaamme parempaa. Oman majatalomme ruuat olivat harmillisesti ylihinnoiteltuja. Testasimme siellä kuitenkin yhden aamiaisen, milk ricea currylla. Milk rice paljastui aika lailla riisipuuroksi, ja oli vähän jännittävää syödä sen kanssa currya. 

Guruttava kokki vääntämässä tilaamaamme Thosaita - linsseistä ja riisistä tehtyä täytettyä lettua.

Toisena päivänä vuokrasimme majatalostamme skootterin. Normaalisti päivävuokrasta saa pulittaa 1500 rupiaa, mutta Ashoka antoi oikein hyväkuntoisen uuden pyörän meille tonnilla. Ajelimme koko päivän ympäri seutua katsomassa kyliä ja nähtävyyksiä. Ei tarvinnut mennä kovin kauas Ellasta, että löysi loistavaa lounasta paikallishintaan.

Ella Gap.

Matkalla vastaan tuli myös eläimiä, kuten tämä vasikka.

 

Päätiet olivat oikein hyväkuntoisia, mutta jotkut kaukaisemmat pikkutiet hirvittivät suomalaiseen

maastoon tottunutta skootteriajajaa. Paikalliset kyllä vetävät pyörillään ja tuktukeillaan nähtävästi ihan mistä vain. Vuoristossa jotkut mäet olivat niin jyrkkiä, ettei skootteri jaksanut kiivetä niitä kaksi päällä ylös, ja jotkut tienpätkät täynnä niin teräviä kiviä, että pelkäsimme renkaiden puhkeavan. Tällaisille reiteille päädyimme yrittäessämme tavoittaa komeaa vanhaa rautatiesiltaa, jonne meitä oli lähtökohtaisesti neuvottu patikoimaan, mutta jonne oli tieltä selkeät viitat, joten kokeilimme onneamme. Pääsimme lopulta perille, mutta jouduimme valokuvien oton jälkeen palaamaan samaa reittiä takaisin, sillä tie ei jatkunutkaan eteenpäin, vaikka meidän käsinpiirretystä ja moneen kertaan uudelleenskannatusta kartastamme tulkitsimme niin. Ilman avuliaita paikallisia emme kyllä olisi löytäneet perille.

Nine Arches -silta.

Pysähdyimme teelle upeaan pikku kahvilaan.

Suuri Buddha Dowan kalliotemppelissä. Kuvia varten ei saa misään nimessä kääntää selkää Buddhalle.

Ikivanha kalliotemppeli, josta...

...oli salatunneli luolaan vuoren huipulla.

Kylässä bensaa sai vain 75cl lasipulloissa.

Matkalla törmäsimme jälleen useisiin iloisesti tervehtiviin lapsiin, mutta myös muutamiin, jotka pyysivät rahaa – pari pikkutyttöä tarjosi valokuvausmahdollisuuttakin rahaa vastaan. Huolestuttava kehityssuunta.

Illaksi olimme sopineet Ashokan kanssa rice and curry –kokkikoulun. Hänen pyytämänsä hinta oli erittäin korkea, 1500 rupiaa molemmilta alennuksen jälkeenkin, emmekä ihan kokeneet saavamme rahoillemme vastinetta – enimmäkseen me katselimme Ashokan laittaessa muutamat yksinkertaiset vegecurryt ja lisukkeet, jotka olivat kyllä maukkaita. Parempi taktiikka olisi epäilemättä ollut vain siellä tai muussa homestay-tyyppisessä majoituksessa kysyä, voisiko ruuanlaitossa auttaa. Niin tai näin, ainakin osaamme nyt kokata perinteisen srilankalaisen aterian – tsekkaa seuraava postaus, niin osaat sinäkin!

Ellassa oli varsin monia spa-hoitoloita, jotka mainostivat perinteisiä auyrveda-hierontoja. Auyrveda on oikeastaan Intiasta lähtöisin oleva maailman vanhin terveydenhuoltojärjestelmä, jossa sekä ennaltaehkäistään että hoidetaan sairauksia, Sri Lankalla usein perustuen paikallisiin yrtteihin. Esimerkiksi monille Suomessakin tuttu aloe vera –kasvi on kovassa käytössä. Halusimme kokeilla hierontaa, ja saimme Ashokan avustuksella neuvoteltua tunnin kokovartaloyrttiöljyhieronnat 3500 rupiasta 1800 rupiaan (12€) per nassu, eli lähes puoleen hintaan, Ashokan ystävän pitämässä ihan tasokkaan oloisessa paikassa kolmannen päivän patikointiemme jälkeen. Tällä kertaa kyseessä oli ihan oikeasti kokovartalohieronta, ja keho käsiteltiin molemmilta puolilta päälaelta varpaisiin. Erityistä huomiota kiinnitettiin kämmeniin ja jalkapohjiin. Meitä hieroivat hyvin ammattitaitoisin ottein vanhemmat naiset, ja kokemus oli oikein rentouttava. Lopuksi sai vielä yrttiteetä.