Berliini, osa 4: arki

Oletteko huomanneet, että kohta on joulu? On pimeää ja joka 

Glühwein on parempaa kuin glögi!

puolelle sikiää pikkuisia kojuja, joissa myydään erilaisia herkkuja, glühweinia tai hassuja koruja.  Jos avaa radion, siellä soi Last Christmas.  Tämä tarkoittaa sitä, että ajasta Berliinissä on jo yli puolet takana. Kurssit alkoivat puolitoista kuukautta sitten, ja sittemmin elämäni on aika lailla rutinoitunut, no, semmoiseksi normielämäksi. Käyn koulussa, kaupassa, liikkumassa, teen ruokaa, näen kavereita. Toki suuni avatessani on edelleen räikeän selvää, etten ole paikallinen, ja minua toivotellaan edelleen säännöllisesti tervetulleeksi Berliiniin. Puolet asiakaspalvelijoista vaihtaa kielen edelleen automaattisesti englantiin, kun kuulee vieraan aksenttini. Sitten ollaan siinä hassussa tilanteessa, että minä puhun saksaa, ja saan vastaukset englanniksi. Mutta ihan yhtä usein paikalliset sietävät rikkinäistä saksaa ja ystävällisesti täydentävät vajaita lauseitani.

Gendarmenmarktin joulumarkkinat ovat päheät.

Tästä kojusta ostin ihanan alpakkapeiton.

Ylihinnoiteltu saksan intensiivikurssini (270 euroa) oli ja meni. Olen ihan tyytyväinen, että olin siellä, sillä kurssikaverit olivat kivoja ja opettajamme hauska. Toki kielitaitonikin kehittyi. Eivät kielikurssit täällä muutenkaan ole ilmaisia, mutta murto-osalla rahasta (50 euroa) pääsee lukukausien aikana opiskelemaan saman oppimäärän. Jos siis muistaa olla päivittämässä ilmoittautumissivua oikealla hetkellä, terveisin saksankurssiton. Ajattelin opiskelevani  ahkerasti saksaa itsekseni, mutta siitä nyt ei tietenkään ole tullut mitään. Yksi kursseistani on saksaksi, ja tavaan sen puitteissa energiapolitiikan saksankielistä sanastoa, ja juttelen kavereiden kanssa pääasiassa saksaa. Strukturoidumpi opiskelu tässä ohessa kehittäisi kielitaitoa epäilemättä nopeammin, mutta se vaatisi kovasti itsekuria ja vähemmän somessa roikkumista. Tai saksankurssin etsimisen, mikä ei ole ihan helppo tehtävä – vaikka tarjontaa on, kysyntää on enemmän. Hieman omistautuneempi ystäväni juoksi viikkoja tapaamassa eri järjestäjätahoja ennenkö pääsi kurssille.

 

Syksyinen Berliini.

Mutta lienee paikallaan kirjoittaa jotain paikallisesta yliopisto-opiskelusta. Ja lisätä sekaan täysin asiaan liittymättömiä kuvia.

TU:n päärakennuksen takapiha.

Minä opiskelen täällä lafkassa nimeltä Technische Universität Berlin, lyhyemmin TU (Berliinistä löytyy myös muun muassa FU ja HU). TU:lla on noin 30000 opiskelijaa, josta lähes 20% on kansainvälisiä. Nimestään huolimatta teknillisten alojen lisäksi TU:ssa voi opiskella luonnontieteitä, taloustieteitä, sosiaalitieteitä ja muita ihmistieteitä.

Kurssit ja niiden järjestelyjen yksityiskohdat julkaistiin vaihtelevasti hyvissä ajoin tai pari viikkoa lukukauden alkamisen jälkeen. Kurssivalintabyrokratiaan pätee täällä sama kuin Suomessa: vaikka hallinnossa työskentelevä opintotäti väittää, ettet voi ottaa jotain kurssia, asia korjaantuu poikkeuksetta kysäisemällä kurssia vetävältä proffalta. Totta kai voit tulle kurssille, jos se kiinnostaa!

Byrokratia täällä on noin muuten viety ihan uudelle levelille. Vaihto-opiskelijat on jostain syystä vapautettu suurimmasta osasta siitä – ehkä sen kanssa ei vaan opittu elämään. Tavalliset opiskelijat joutuvat ilmoittautumaan kursseille ja tentteihin mystisessä Prüfungsamtissa, joka on kuulemani perusteella täynnä tiukkapipoisia hallintotätejä, joiden kanssa asiointi on vaikeaa. Vaihtarit voivat vain ilmoittaa proffalle, että haluavat tenttiin. Ei meitäkään toki millään järkevällä järjestelyllä ole päästetty: jokaiselta kurssilta meidän on lopuksi haalittava fyysinen paperilappu, der Schein, jossa kurssin vetäjä ilmoittaa sinun läpäisseen kurssin. Nämä lappuset on sitten kiikutettava kv-toimistoon, joka kokoaa niistä todistuksen kurssisuorituksista kotiyliopistolle. Ongelmaksi tietysti muodostuu se, että suurin osa vaihtareista ei voi tai muuten vaan halua jäädä tänne opetuksen loppumisen jälkeen kuukaudeksi hengaamaan ja odottelemaan, että tentit arvosteltaisiin ja Scheinit saisi kouraan, jotta ne voi fyysisesti viedä kv-toimistoon. Niinpä vaihtarit ovat joka kurssilla ruinaamassa ja varmistelemassa arvosteluaikatauluja koko lukukauden. Olisihan se aivan mahdotonta tehdä nämä asiat sähköisesti. Itse olen suunnitellut viettäväni täällä helmikuun loppuun, eli kolmisen viikkoa opetuksen loppumisen ja tenttien jälkeen. Lukukausi jatkuu virallisesti maaliskuun loppuun. Keskellä kevättä saksalaiset nauttivat siis käytännössä parin kuukauden loman.

Saksassa ei ole lukukausimaksuja, mutta Suomen tapaan täällä on jonkinlainen 

Opiskelija-Mariko.

ylioppilaskuntaorganisaatio, jolle maksetaan minun koulussani hieman alta 260 euron jäsenmaksu per lukukausi. Siihen ei kuulu terveydenhuoltoa, kuten Suomessa, mutta julkisen liikenteen lippu kuuluu, ja näkyy tarrana kuvallisessa opiskelijakortissa. Jotta liikenteen käyttäminen ei kuitenkaan olisi liian kätevää, mukana on ehdottomasti kannettava koulun järjestelmästä printattua läsnäolotodistusta. Sen näyttäminen kännykän tai tabletin ruudulta ei riitä. On täysi mysteeri, miksi tämä on tarpeellista, kun opiskelijakortissa on kuitenkin kuva, läsnäololukukausi ja julkisen liikenteen lipun voimassaolokausi, mutta onhan se varmaan ihan kätevää rahoittaa liikenneverkkoa typerien sääntöjen seuraamatta jättämisestä kerätyillä sakkomaksuilla.

Yliopiston joka kahvilan joka pöydässä on suolapurkki, syystä: paikallisten suolankäyttö on ihan käsittämätöntä.

Aallon ja HY:n alumnit järkkäsivät kierroksen museoon.

Kurssien taso ja järjestelyt ovat oman otokseni perusteella varsin vaihtelevia. Huomattavaa on, että yhtä lukuun ottamatta kaikkia kurssejani vetää professori, eikä joku epäonninen post-doc-tutkija. Sitä viimeistä kyllä vetää kaksi post-doc-tutkijaa, mutta he vetävät semman selvästi omasta halustaan, ja tekevät myös aika killeriä duunia sen kanssa. Täällä kurssiassistentin työ on vedetty aika eri tasolle kuin Aallossa: assari tosiaan laskareiden vetämisen lisäksi on proffan assari. Valmistelee slaideja, hoitaa kaikki käytännön asiat, ja istuu muuten joka luennolla katsomassa, että laserpointteri toimii ja kirjaamassa ylös proffan huomiot milloin mistäkin. Keskimäärin kurssini ovat paljon paremmin luennoituja täällä kuin kotona. Tämä tosin johtunee ainakin osittain siitä, että en opiskele täällä matikkaa, vaan erilaisia talouskursseja, jotka kokemukseni mukaan ovat Aallossakin yleensä paljon parempia kuin matematiikan laitoksen tarjonta. Kaikki laskarit täällä sen sijaan ovat niin kutsuttuja demoja, joissa assari kirjoittaa kysymysten vastaukset taululle ja yrittää satunnaisesti kysellä vihkoonsa kopioivilta opiskelijoilta jotain ilman suurta menestystä. Tämä on mielestäni naurettavaa ajanhukkaa. Mallivastauksia ei kuitenkaan julkaista missään, vaan paikalle on tultava fyysisesti. Palautettavia tehtäviä minulla on vain yhdellä kurssilla, ja siellä niillä korvataan tentti. 

 

Eräät joulumarkkinat.

Wiktorian ja minun vakkarivietnamilainen, soppa 5,80€.

Kolme kursseistani ei perustu oppikirjaan, vaan pakolliselta ja ekstensiiviseltä lukulistalta löytyy kaikenlaisia artikkeleita tieteellisistä ja ei-tieteellisistä julkaisuista sekä osia erilaisista kirjoista. Lukemiseen menee aikaa, mutta se on äärimmäisen mielenkiintoista. On myös hauskaa, että systeemianalyysin oppini kotoa pääsevät käyttöön: kursseillani hyödynnetään esimerkiksi peliteoriaa ja dynaamista optimointia työkaluina erilaisten ympäristöhaasteiden mallintamiseen. Täytyy sanoa, että työkalujen opettelu oikeisiin kysymyksiin vastaamisen kautta on aika paljon mielekkäämpää kuin työkalujen opettelu sellaisenaan ihan vaan niiden opettelun vuoksi, mitä minä olen viimeiset vuodet tehnyt. Toki esimerkiksi dynaamisen optimoinnin käsittely matemaattisesti oli täällä olematonta, ja ”me ekonomistit toivomme, että matemaatikko teki hyvää työtä ja vaan käytämme näitä kaavoja”, mutta luulen että jonkinlainen keskitien ratkaisu voisi viedä oppimisen mielekkyyden ihan uudelle tasolle.

 

Keskellä viikkoa on hyvä spontaanisti relata nopean pastan ja kaverin seurassa.

Tämä on muistomerkki seksuaalisen väkivallan uhreille
eräällä raiskauspaikalla Victoria Parkissa.

Kuten mainitsin, valitsin yhden saksaksi opetetun kandidaattitason kurssin energiataloudesta, jotta saksaa tulisi harjoiteltua. Ajattelin, että se olisi epäilemättä simppeli, perus luentokurssi, jossa pärjäisi lukemalla luentokalvoja. Toisin kävi – ensinnäkin kurssin nimi vaihtui jossain vaiheessa energiapolitiikaksi, eikä se ollutkaan kandikurssi – tosin vieläkään ei ole täysin selvää, mikä ero suorituksissa kandi- ja maisteritasolla oikein on. Kurssin ”luento” on maanantai-iltaisin ja kestää neljä tuntia, josta tosin yleensä professoria odotellaan noin puolet. Joka kerralla saadaan erilaista infoa siitä, miten kurssi oikeastaan suoritetaan. Läsnäolo on pakollista, myös yllättäen paljastetulla viikonlopun kestävällä ekskursiolla Hampuriin. Joka viikko on vaihteleva määrä (paristakymmenestä sataan sivuun tieteellisiä artikkeleja enimmäkseen saksaksi) pakollista luettavaa, joka julkaistaan tyypillisesti lauantai- tai sunnuntai-iltana (naurettavaa ja täysin kohtuutonta – meileissä tosin muistetaan toivottaa hyvää sunnuntai-iltaa). Maanantain luennolla on pyydettäessä pystyttävä referoimaan luettu artikkeli hyvin yksityiskohtaisesti. En ole joutunut vielä piinapenkkiin, eikä siitä epäilemättä mitään tule jos niin joskus kävisi. Kurssilla työskennellään onneksi ryhmissä, ja olisin lopettanut kurssin kesken jo kauan sitten (kuten ehkä kolme neljäsosaa kurssin aloittaneista on tehnyt), jos avuliaat ryhmäläiseni eivät selittäisi minulle, mitä he luulevat kulloinkin olevan meneillään.

Yhdelle kursseistani minua kyseltiin jo ensi lukukaudelle assariksi. Siis minua, vaihto-opiskelijaa. Kaikkihan tietävät, että vaihtarit eivät koskaan ota opiskelua vakavasti ja bilettävät viikot läpeensä! Koska olen täällä vain yhden lukukauden, piti kieltäytyä kunniasta. Ja no, vaikka en olisikaan, olen ehkä assaroinut tarpeekseni.

Kun ei ole muutakaan paikkaa tehdä laskareita.

Aalto-yliopistoon on viime vuosina rakennettu innokkaasti erilaisia learning hubeja, eli paikkoja joissa voi opiskella ja tehdä ryhmätöitä ja projekteja. Lisäksi Aallossa löytyy hengailua ja fyysikoiden tapauksessa opiskeluakin varten varsin tasokas kiltahuone jokaiselle teekkarille. Täällä ei ole kuultu mistään edellä mainituista, ja opiskelijoita näkyy istuvan ja opiskelevan milloin milläkin ikkunalaudalla ja portaalla. Ympäri koulua on täyteen pakattuja kahviloita, joiden hälinässä yritetään usein työskennellä. Joka tiedekunnalla on myös kirjasto. Vietän aika paljon aikaa tuotantotalouden kirjastossa, mutta siinäkin on paljon huonoja puolia: siellä on jostain tuntemattomasta syystä naurettavan kuuma, siellä on meluisaa laskareita yhdessä vääntävien porukoiden takia (itse asiassa en ole nähnyt kenenkään käyttävän kirjastoa varsinaisesti sen kirjasto-ominaisuuksien takia), sinne meno on aina jonkinmoinen prosessi, sillä sisään pitää kirjautua ja kirjaston puolelle saa viedä vain opiskeluvälineet, ei laukkuja, takkeja tai eväitä. Itse asiassa ainoat lokerot tavaroiden säilytystä varten koko yliopistossa sijaitsevat sen kirjastoissa, ja niitä voi käyttää vain kun on sisällä kirjastossa. (Ja no, kuntosalilla.)

TU:n Lichthof ja opiskelijat, joilla ei ole muuta paikkaa, kuin istua lattialla.

Yliopistolla on varsin laajasti erilaisia liikuntapalveluita, mutta niiden käyttö ei ole läheskään yhtä kätevää kuin Unisportin. Oikeastaan on parempi sanoa, että täällä on yliopistoliikunnan tarjoamana laajasti erilaisia liikuntakursseja. Kursseista muutama on niputettu yhteen niin, että osallistumalla yhdelle saa oikeuden käydä maksutta myös muilla diiliin kuuluvilla tunneilla, mutta minulle tämä ei natsannut aikataulujen ja kehnon tarjonnan vuoksi. Suurin osa kursseista on kerran viikossa tiettyyn aikaan meneviä, ja jokaisesta kurssista on maksettava erikseen. Ilmoittauduttava on koko lukukaudelle kerralla, eikä perumismahdollisuutta ole. Ilmoittautuminen liikuntakursseille avautuu ennen lukukauden alkua, jolloin varsinaisten opintokurssien aikataulu ei ole välttämättä tiedossa. Suositut kurssit menevät nopeasti täyteen, mutta lopulta niillä ei käy juuri kukaan.

Kirjastossa on korit, kaupoissa ei.

Minulla on yliopistoliikunnasta yksi meditaatiokurssi, yksi hatha-joogakurssi ja kuntosalijäsenyys (jossa sentään saa käydä milloin haluaa). Meditaatiokurssini on ihan hauska, mutta joogani on todellinen pettymys. Ohjaaja on mielestäni surkea, ja kurssi aivan liian hitaasti etenevä, eikä palautteenanto vaikuttanut mihinkään. Onnekasta kyllä, lukukauden alun aikoihin Berliinin suomalaisten facebook-ryhmässä kyseli eräs täällä asustava harjoittelua vaille valmis joogaohjaaja halukkaita osallistujia hänen opetukseensa. Ilmoittauduin into piukeana, ja tällä kertaa en todellakaan joutunut pettymään – hänen joogatunnilleen matkustan ilomielin tunnin suuntaansa Pankowiin. Liikuntaan liittyvät rahalliset menoni ovat Suomeen verrattuna moninkertaistuneet, mutta eihän tämä kestä kuin yhden lukukauden. Tänne tuleville vinkkaisin, ettei kursseja kannata pelotteluista huolimatta varata suoraan ainakaan ilman vahvoja suosituksia, vaan ennen ostopäätöstä on ehdottoman fiksua käydä kokeilutunnilla. Itsekin kävin kokeilemassa toistakin joogakurssia, mutta totesin sen jopa huonommaksi kuin omani.

Huoltiksen ostokset tehdään illalla luukun kautta.

Vaikka stereotypiat saksalaisesta byrokratiasta ovat osoittautuneet täällä todeksi, saksalainen pünktlichkeit, eli täsmällisyys, ei ole. Berliini on ilmeisesti tämän suhteen vähän erikoinen alue, mutta mikään ei ala silloin kuin sen pitää. Ei se ihan paria tuntia myöhässä ala, niin kuin joissain muissa paikoissa, mutta ainakin viisi minuuttia. Jokainen luento, jokainen tapahtuma, jokainen tapaaminen alkaa aina vähintään viisi minuuttia myöhässä. Joskus tunnin myöhässä. Minulla ei ole suuria vaikeuksia olla itsekin aina myöhässä, joten minua asia ei yleensä haittaa. Myöskään saksalainen tehokkuus ei ainakaan julkisen liikenteen tapauksessa ole täällä totta. Minusta on jokseenkin käsittämätöntä, että täällä on niin kehno julkisen liikenteen käyttöetiketti. Metrosta ulos meno on aina hidasta, koska vastassa on muuri ihmisiä. Metroon sisään meno on myös hidasta, sillä ensimmäiset jäävät aina heti ovensuuhun seisomaan, ja lopulta viimeinen sisään menijä joutuu pujottautumaan syvimmälle vaunuun. Välillä ruuhka-aikoina osa ihmisistä jätetään ihan kylmästi ulos, koska homma hoituu niin hitaasti. Mutta on raideliikenteen käyttö toki huomattavasti kätevämpää kuin minkään muun – yritin kerran mennä iltapäivällä neljältä bussilla jonnekin, ja seisoin ruuhkassa tunnin, vaikka matkan piti kestää vain vartti. Lopulta kävelin perille, kun bussi ei liikkunut enää mihinkään. Ja julkisen liikenteen verkko itsessään on erittäin hyvä. Ja berliiniläiset ovat rentoja, avoimia ja ystävällisiä ihmisiä.

Wochenmarkt Crellestraße

Koska olen aiemmin valittanut niin paljon ruuasta, voin ilokseni kertoa, että tilanne on parantunut. Olen löytänyt ihan loistavan ja suuren aasiakaupan, josta saa suunnilleen kaikkea ja halvalla. Lisäksi olen löytänyt läheisen biokaupan, josta saa suunnilleen kaikkea, tosin ei halvalla. Merkittävin löytöni ovat kuitenkin muutaman S-Bahn-pysäkin päässa pari kertaa viikossa tapahtuvat turkkilaiset ruokamarkkinat, jossa saa kaikenlaisia kasviksia tuoreena ja usein ihan järjettömän halvalla. Laatikko avokadoja, 1€. Ongelmaksi saattaakin muodostua pienten erien ostaminen, sillä tavara myydään usein laatikoittain. Onnistuu se kuitenkin yleensä ihan hyvin.  Sitten tässä on tietenkin se, että liian halvoissa asioissa on yleensä jotain mätää – jotakuta jossakin riistetään. En vain tiedä ketä – ei aavistustakaan, mistä tavara markkinoille päätyy.

Todiste: avokadolaatikko 1€.

Ostokset marketilta.

Miksi lauma eläkeläisiä jonottaa currywurstia?

Mustafa's - Berliinin paras Gemüse Döner.

Löysin vuohia.