Berliini, osa 5: Joulukuu tien päällä

Tässä Helsinki-Vantaalla Berliinin sään takia myöhästynyttä konetta odotellessa tuli väkisinkin mieleen edellinen ja ainoa toinen kerta, kun yritin lentää Saksaan talvella, ja koko lento peruuntui ”huonon sään” takia. Tällä hetkellä Berliinissä on puolipilvistä, tuulee neljä metriä sekunnissa ja pakkasta on 7 astetta. Vaikea vastustaa tilaisuutta haukkua muuta maailmaa, joka sekoaa ja jumittuu kun jossain näkyy lumihiutale. 

Kuplataiteilija ja lapsia Münchenissä.

Olen kuitenkin oppinut arvostamaan saksalaisten tapaa olla toisille ihmisille kohteliaita. Tuntemani ihmiset ovat niin hyväkäytöksisiä, että tunnen itseni välillä vähän juntiksi. Keskimääräisen suomalaisen ja saksalaisen käytöserot tiivistyivät aika hyvin matkallani Berliinin kämpältä Suomeen. Bussissa matkalla kentälle, kun kuski ei eräällä pysäkillä huomannut avata keskiovea, matkustajat huikkasivat kuskille anteeksi, avaisitteko vielä keskioven, olkaa hyvä! (Suomessa pääkaupunkiseudulla liikkuvat tietävät kyllä, miten suomalainen tilanteessa normaalisti reagoi.) Lentokoneeni olikin jo täynnä enimmäkseen joulun viettoon suuntaavia hilpeitä suomalaisia. Ilokseni lähellä istuva täti auttoi minua saamaan puhelimeni sim-korttipaikan auki ihan omasta aloitteestaan! Mutta kun lentoemäntä tuli kärryn kanssa kysymään, että mitähän juotavaa teille saisi olla, vastaus oli topakasti ”apple juice”.  Kyllähän se kommunikointi meidänkin tyylillämme toimii, mutta viestintä olisi luullakseni kaikille osapuolille kivempaa, jos opettelisimme sanomaan saksalaistyyliin ”ottaisin mielelläni omenamehua, kiitos”.

 

Patsas Münchenin katolla.

Aachenilaiset ei tykkää natseista.

Joulukuu oli kiva kuukausi. Vietin sen suurimmaksi osaksi istuen jonkinlaisessa kulkuvälineessä kuunnellen Haloo Helsinkiä tai hengaillen vanhojen ja uusien kavereiden kanssa. Kävin Aachenissa, Münchenissä ja Würzburgissa, ja lopuksi tulin jouluksi Suomeen, jossa tapasin urakalla perhettä ja ystäviä, enkä tosiaan koskenut koulusta saatuihin ylimääräisiin lomatehtäviin (ryhmätyökaverini yrittivät kyllä kovasti hoitaa asioita, minä hillitsin haluni kehottaa heitä relaamaan ja ilmoitin vain ytimekkäästi koska palaan Saksaan). Reissailun välissä kävin vähän luennoilla, ja sain parhaat pisteet yhden kurssin välikokeesta. Tästä kurssiassistentti lähetti minulle onnittelumailin, johon en koskaan vastannut, koska olen edelleen epävarma, millaista reaktiota tällaiseen viestiin odotetaan.

Aachenin tuomiokirkko on eri kulmista eri näköinen.

Varsoja Aachenin rautatieaseman ulkopuolella: Aachen
on tunnettu hevosurheilustaan.

Saksassa junamatkustaminen on kallista. Opiskelija-alennuksia ei ole olemassa. Joskus saa tarjouslippuja, jollaisen löysin esimerkiksi matkalle Aacheniin. Yhdensuuntainen lippu maksa normaalisti 120 euroa (kyllä), mutta jos olisi sopinut mennä keskellä yötä ja vaihtaa junaa neljä kertaa – aamuyöllä – niin olisi päässyt viidelläkympillä. Ilmiselvään tarpeeseen Saksaan on ilmestynyt kattavahko valikoima halpabussiyhtiöitä, joita hyödynsin matkalla Müncheniin ja Würzburgiin. Niilläkin pääsee vielä halvemmalla, jos varaa lipun tarpeeksi ajoissa. Myös lentäminen on erityisesti junailuun ja hyvällä tsäkällä busseihinkin verrattuna edullista (ilmeisesti mm. verottoman kerosiinin takia), mutta sitä minä en ole testannut. Sydäntä raastaa tällaiset ympäristölle haitalliset insentiivit kuluttajille.

Currywurst-ateria ennen keskiyötä Essenissä. Se oli edelleen pahaa.

Välillä on kuitenkin kohteita, joihin ei pääse kätevästi millään yllä mainitulla menetelmällä. Silloin voi kokeilla onneaan carpoolingin eli kimppakyytipalveluiden kanssa. Näistä suosituin lienee Blablacar, johon minäkin rekisteröidyin ja etsin kimppakyytejä Aacheniin ja takaisin. Kimppakyydit ovat busseja kalliimpia, mutta nappiin mennessään nopeampia ja suorempia. Aina tietenkin on mahdollisuus, että kuski peruu matkan melko lyhyellä varoitusajalla – kuten minulle kävi. Menomatkani kuski oli kaksi päivää aiemmin laittanut minulle palvelussa feidausviestin, mutta minä en tajunnut tsekata sivustoa ennenkö

Nätti Aachen.

olin odotellut puolisen tuntia Zoologischer Gartenin Mäkkärin edessä ja pohtinut, mikä kaverilla maksaa. Onnekseni mestoilla pyöri hieman hämärän oloinen venäläismies, joka kyseli kyydin venailijoilta minne he olivat matkalla ja paljonko he kyydeistään maksoivat. Hän tarjoutui ajamaan minut Esseniin 23 eurolla, ja kiipesiin pakuun. Vaikutti siltä, että tyyppi teki hommaa jonkinlaiseksi työkseen, ja jollain kumman keinolla auton kymmenisen paikkaa olivat koko ajan täynnä. Enimmäkseen ei-saksalaisia, joista joidenkin kanssa kommunikointi ei onnistunut ollenkaan, sillä venäläinen ei puhunut englantia ja osa matkustajista ei puhunut saksaa. Lukuisien pysähdysten takia matka kesti melko kauan, ja lopulta ajeltuani lähijunalla Aacheniin olin perillä keskiyön jälkeen. Mutta kuitenkin perillä! Ilman venäläistä reissu olisi varmaan jäänyt tekemättä, sillä minulla ei oikein ollut aikaa liftaamiseen. Toiseen suuntaan kyytini oli täsmällinen ja kaikki sujui sovitusti.

Hirviö Aachenissa.

Aachenin joulumarkkinat.

Aacheniin matkustin tapaamaan Sebastiania, jota tuutoroin muutamia vuosia aiemmin, kun hän suoritti vaihtonsa Aallossa. Nykyään hän tekee tohtoriopintojaan, mutta hei, olenhan minäkin jo tekniikan kandidaatti! (En tosin kertonut kesällä valmistumisestani missään medioissa, koska suurin osa ihmisistä on olettanut minun valmistuneen kandiksi jo kauan sitten, ja mitä sitä turhaan itselleen edullisia olettamuksia korjaamaan.) Aachen sijaitsee läntisessä Saksassa, aivan Hollannin ja Belgian rajalla. Se on siellä ilmeisesti lähinnä kuumien lähteittensä takia. Jo roomalaiset kylpivät Aachenissa, ja keskiajalla Saksan kuninkaat kruunattiin siellä. Kaarle Suuri oli paikan erityinen fani. Mestoilla on edelleen jäljellä vaikuttavaa barokkiarkkitehtuuria, vaikka suuri osa siitäkin pommitettiin tuusan nuuskaksi toisessa maailmansodassa. Nykyään Aachen tunnetaan lähinnä yliopistostaan: Aachenin 240 tuhannesta asukkaasta 40 tuhatta on opiskelijoita, ja teknillisenä heistä suurin osa on miespuolisia. Kämppikseni tyttöystävä vitsailikin, että tunnen todennäköisesti Aachenin ainoan naisen (häntä, vanhaa reissututtua Laosista, en harmikseni onnistunut samalla käynnillä tapaamaan). Aachen on kuulu myös joulumarkkinoistaan, ja se onkin suosittu turistikohde. Markkinoilla oli niin kova tungos, että niillä pystyi hädin tuskin liikkumaan. Totuuden nimissä ne eivät minusta olleet sen ihmeellisemmät kuin muutkaan Saksan joulumarkkinat, mutta olivat ne somassa ympäristössä keskellä vanhaa kaupunkia. Harmikseni en ruokavammaisena voinut maistaa Aachenin kuuluisia pipareita, Printeneitä. Sen sijaan leivoimme Sebastianin ja hänen kavereidensa kanssa oman lajitelmamme gluteenittomia vegaanikeksejä. En ole ennen osannutkaan arvostaa keksien leipomista eri hyvänä tapana tutustua uusiin ihmisiin.

 

Patsas pitelemässä Printeniä.

Toinen patsas Aachenissa.

(Välihuomautuksena: mikä ihme tarve taaperoilla on läpsiä vieressäistujia ja niiden läppäreitä? Tästä ja äidin estely-yrityksistä saisi hyvän thug life-pätkän. Sovinnoneleenä vauva yritti myöhemmin tarjota minulle mehua.)

 

Sebastian ja joulukaruselli.

Päheä Aachenin raatihuone.

Aachenin tuomiokirkko on vähän överi.

Jerusalemista Aacheniin aikanaan roudattu
marmorinen kuninkaan valtaistuin.

Selfie musta ja Sebastianista.

Ei-selfie musta ja Simonista.

Müncheniin minun piti mennä alun perin Wiktorian kanssa, mutta koska yhden hänen kurssinsa proffa vaikuttaa olevan lähinnä koulukiusaaja, hänen oli lopulta jäätävä työstämään projektiaan Berliiniin. Onneksi minulla oli Münchenissäkin tuttuja, niin aika ei tosiaan käynyt pitkäksi. Saksalaisten vieraanvaraisuus vaikuttaa olevan melko ääretön, eikä isännästäni Simonista ollut ollenkaan outoa, että tulin hänen pikkuruiseen soluasuntoonsa nukkumaan viikonlopuksi, vaikka olimme tavanneet kerran vuosi sitten Göteborgissa. Häntäkin on kuulemma puolitutut majoittaneet, ja vastalahjaksi voin ottaa omaan kämppääni muita ihmisiä punkkaamaan. Niin se hyvä kiertää.

München on Saksan kolmanneksi suurin kaupunki Alppien juurella. Varsinaisessa kaupungissa on 1,5 miljoonaa asukasta, metropolialueella lähes neljä kertaa enemmän. Toisin kuin Berliini, München on kuitenkin tiivis ja niin sanotusti käveltävä kaupunki. Asukastiheys on Saksan suurin. Julkista liikennettä tulikin käytettyä hyvin vähän – ja lähinnä silloin, kun vapaamatkustin Pertun Münchenissä opiskelevan serkun Henrin ja hänen vierailevien kavereidensa ryhmälipulla. Ulkomaalaisten keskuudessa München tunnetaan enimmäkseen Oktoberfesteistä ja nahkahousuista – berliiniläisen ensimmäinen kommentti kaupunkia koskien on yleisimmin, että siellä on kallista. Asumisesta ja ruuasta saa pulittaa tuntuvasti enemmän. Myös München pommitettiin sodassa maan tasalle, mutta sen keskusta rakennettiin uudelleen pitkälti samaan perinteiseen tyyliin, ja kaupunki onkin kovin nätti. Ehkä yllättäen München on suhteessa jopa kansainvälisempi kuin Berliini: asukkaista lähes 40% on ulkomaalaisia.

München, taustalla Alpit.

Münchenissä voi surffata joessa.

Knödel-palat.

Ranskiksia markkinoilla.

Münchenissä vietin huomattavan paljon aikaa kaupungin lukuisilla joulumarkkinoilla. Näin myös lyhyitä nahkahousuja, vaikka lämpötila olikin lähellä nollaa. Kuulemma nahkahousujen käyttö  talvisin on lisääntynyt huomattavasti, kun metropysäkeistä tehtiin maanalaisia. Onnistuin testaamaan myös muutamia bayerilaisia ruokia. Keskiaikaisilta joulumarkkinoilta löytyi gluteenittomia knödeleitä, eli perunapalloja. Soosia en voinut syödä, mutta ne maistuivat myös blaukrautin kanssa. Ravintolasta löytyi noin yksi minulle sopiva ruoka, tellerfleisch. En oikeastaan tiedä miten lautasenkokoinen lihanpala oli valmistettu (keittämällä? Höyryttämällä? Hauduttamalla?) ja mistä eläimestä se oli peräisin, mutta se oli ihan kamalaa. Sori Henri, valehtelin siellä raflassa, minusta se ruoka oli oikeasti pahaa, mutta vältän konflikteja. Mutta tulipahan testattua! Avauduin myöhemmin Berliinissä bussissa kaverille tästä kulinaristisesta kokemuksesta, ja vieressä istunut vanhempi herrasmies ei ottanut kuuleviin korviinsa että Bayerissa valmistettu tellerfleisch voisi olla pahaa. Kun oli selvitetty etten varmasti ollut syönyt sitä keittotaidottomassa Berliinissä, hän hyväksyi vain sen mahdollisuuden, etten ylipäätään pidä lihasta. Niin se ehkä taitaa olla.

Joulumarkkinoilla.

Feuerzangenbowle on mun lempparijuoma.

Münchenissä pääsin tutustumaan myös saksalaiseen saunakulttuuriin. Teknillisellä yliopistolla on toinen kampus hieman kauempana kaupungista, ja paikassa on paljon opiskelija-asuntoja ja jokseenkin otaniemimäinen meno. Opiskelijakylästä löytyi myös saunatilat, jotka toimivat hyvin eri periaatteella kuin suomalaiset talosaunat. Asuintalon kellarissa oli baari, pukuhuone, oleskelutila, suihkut, muutama vessa, kaksi saunaa, kylmävesialtaat ja infrapunalamput. Mitään vuoroja ei varailla, eikä tyttöjä erotella pojista. Minkään uikkareitten pitäminen ei tule kuuloonkaan, vaan kaikki ovat ihan rehellisesti nakuna. Saunat ovat avoimia kampuksen asukkaille ja heidän vierailleen, ja kertakäynti kustantaa kolmisen euroa. Saunominen ei ole mikään tunnin juttu, vaan me menimme paikalle neljän jälkeen, ja saunominen jatkui puoleenyöhön. Minun tosin piti lähteä yöbussilleni hieman aikaisemmin. Saksalaiseen tyyliin homma on hyvin organisoitu. Saunaseuruetta johtaa Saunameister, joka huolehtii aikataulusta (kirjoitettu taululle saunan ulkopuolelle) ja saunaseremonioista. Muut eivät kiukaan kanssa sählää. Saunassa vietetään tyypillisesti kerrallaan vartti, jonka jälkeen käydään suihkussa ja kylmävesialtaassa, ja jäähdytellään vartin verran oleskelualueella.

Jouluinen nähtävyysratikka.

Ensimmäinen puolisko sauna-ajasta istutaan rauhassa ilman löylynheittoa, ja löylyjen alkaessa erilaisten tuoksujen käyttö on hyvin suosittua. Löylykierroksia oli kolme, ja jokaisella veden sekaan heitettiin erilaista tuoksua. Saunan viimeiset seitsemisen minuuttia ovat jokseenkin intensiiviset, sillä jokaisen löylyn jälkeen saunamestari pyörittää kuuman ilman pikavauhtia pyyhkeellä helikopterityyliin saunan joka kolkkaan. Tämän jälkeen ilma leyhytellään vielä vuorollaan jokaisen saunojan kasvoille. Illan mittaan saunan kuumentuessa ylälauteella istumiseen piti käyttää jo ihan reilusti tahdonvoimaa. Muutamalla erityisen kuumalla kerralla mestari jakoi saunojille jääpaloja, ja taisi jäämurskaa päätyä kiukaallekin.

Vaikka saunaosaston vieressä olikin opiskelijoiden pyörittämä edullinen baari, saunojat eivät pahemmin kaljaa kiskoneet. Vettä kyllä kului, ja jotkut litkivät myös beroccaa. Erilaisia kasvonaamioitakin ihmisillä näkyi.

Yhteenvetona voisin sanoa, että kokemus oli mielenkiintoinen, mutta ei huono.

Patsas.

Pieni FC Bayer -fani.

Münchenin uusi raatihuone.

Vähän jännempi joulupukki.

Auringonlaskun katselu yliopiston kattokahvilasta oli suosittua hommaa. 

Würzburgin joulumarkkinat.

Würzburgiin matkasin tapaamaan meillä kymmenen vuotta sitten asunutta vaihto-oppilasta, Valerieta. Würzburg sijaitsee Franconian alueella Main-joen varrella, ja siellä tehdään viinejä. Hyviä sellaisia. Valerien äiti Hedwig vei meidät paikalliseen raflaan syömään, ja pääsin maistelemaan alueen tuotantoa. Jos olisin etukäteen tiennyt Hedwigin olevan niin tietäväinen viineistä, en välttämättä olisi uskaltanut viedä heille tuliaiseksi viiniä. Mutta onnenkantamoisella valintani osui ilmeisesti nappiin (”tämän alueen Rieslingit ovat paljon pehmeämpiä kuin muut, neuvoiko sinua joku?”). Tosin käytin hyväkseni pullon kyljestä löytynyttä ”vuoden viini” –tarraa. Siinä Rewen halpisviinihyllyllä seisoessa tuli kieltämättä ikävä Alkoa, jossa joku fiksumpi kertoo sinulle aina pyydettäessä, että mitä haluat ostaa.

Marienbergin linnoitus Würzburgissa.

Myös Würzburg kärsi toisessa maailmansodassa pahoin: 225 brittiläistä pommikonetta tuhosi siviilejä täynnä olevan kaupungin lähes täysin 17 minuutissa. Tärkeät historialliset rakennukset kuitenkin sittemmin rekonstruoitiin, ja Würzburg onkin erittäin kaunis keskiaikainen kaupunki. Kaupungin sodanjälkeisestä jälleenrakennuksesta ovat vastuussa pääasiassa naiset, joita kutsuttiin nimellä Trümmerfrauen (paremman käännöksen puutteessa raunionaiset). Heidän miehensä olivat joko kuolleet tai sotavankeina.

Valerien mukana pääsin myös vierailemaan paikallisella tallilla, ja sain istuakin hetken hevosen selässä. (Note to self: tutustu enemmän ihmisiin, joilla on hevosia.)

Saksalaiset ne vaan juo viinii ja katselee auringonlaskua sillalla.

Jännä soittopeli.

Würzburgin linna.

Ruoka ja viini olivat paikallisessa erittäin hyviä.

Perinteinen saksalainen tapa on juoda
cappucino kermalla. Se on aivan sairaan
rasvaista eikä muutenkaan kovin hyvää, vaikka
yleensä rakastankin kermaa.

Selfie Hedwigin ja Valerien kanssa.

Hevosen peppu!

Würzburg linnoituksesta nähtynä.

 Kaiken kaikkiaan oli ihan sairaan kivaa reissailla ympäriinsä ja tavata vanhoja ja uusia tuttuja. Ehkä lempiasiani maailmassa on istua kulkuvälineeseen ja istua siinä matkalla uuteen paikkaan maiseman vilistessä ohi.

Bussissa.

Huomenna odottaa paluu arkeen niin ryhmätyötapaamisen ja laskareiden kuin myös joogan parissa. Jälkimmäisestä olen hieman enemmän innoissani kuin edellisistä. Koulussa on yliopisto-opiskelulle tyypillisesti odotettavissa melko rankka loppukiri ennen lukukauden päättymistä, mutta jotta olennainen ei unohtuisi, olen sopinut yhden reissun Puolaan ja saan lopulta vieraitakin Berliiniin. Jo kahden viikon päästä Perttu tulee käymään! <3<3  (Mikäli vierailijani lukevat tätä, varautukaa velvollisuuteen roudata takaisin Suomeen osa kamoistani, joita on kertynyt vähän liikaa lentoyhtiön vaatimuksiin nähden.)