Ooty 4.-8.7.

Madurain kuumuus lamautti aivonystyrämme, oli päästävä viileämmille vesille. Motiivimme Ootyyn menemiseen oli ennen kaikkea sen sijainti korkealla vuoristossa, mikä takaisi mukavan viileän ilmaston. Tiesimme Ootyn olevan myös kaunista trekkiseutua ja suosittu turistien keskuudessa. 

Never-ending dosa!

Olimme ensimmäistä kertaa hereillä ja ulkona paikalliseen aamiaisaikaan, joten saimme selville tyypillisen aamupalatarjonnan bussiaseman pikku kojuista. Se ei juuri eronnut muusta päivästä, paitsi että se oli rajoittuneempi. Aamiaiseksi Etelä-Intiassa on tarjolla erilaisia uppopaistettuja taikinapalloja, kuten linsseistä tehty rinkilä vadai ja ilmapalloksi paistettu leipä puri, sekä runsaassa öljyssä paistettua riisi-linssilettua dosaa, joiden kanssa saa paria soosia, joiden reseptit eivät tunnu yhtään vaihtelevan paikasta toiseen. Lisäksi nautitaan usein pikkuinen kuppi teetä, jonka noin desilitran tilavuuteen lisätään noin kaksi ruokalusikallista sokeria.  

Yllättävää kyllä, bussissa oli paljon väljempää kuin Sri Lankan vastaavissa, jotka olivat tyypillisesti ainakin jossain vaiheessa matkaa seisomapaikkoja myöten melko täysiä. Tällä reissulla harvemmin kukaan joutui seisomaan.

Noin kuuden tunnin matkan jälkeen bussi alkoi kiivetä ylös Nilgirejä, eli Sinivuoria, joilla kasvaa muun muassa teetä. Alue on kuuluisa myös erilaisista öljyistä, vihanneksista – niinkin eksoottisista kuin peruna, porkkana ja kaali – sekä suklaasta. Nilgirien alue päätyi brittien Itä-Intian kauppakomppanian haltuun 1700-luvun lopulla. Vuoristo oli kuumuutta pakenevien brittikolonialistien suosiossa, ja se kehittyi nopeasti 1800-luvun alussa. Vuosisadan loppuun mennessä sinne oli rakennettu oma vuoristorautatie, jolla matkaaminen on tänä päivänä suosittu turistielämys, lempinimeltään toy train, lelujuna.  Nilgireillä 24 huippua yltää yli kahden kilometrin korkeuteen, kuten myös alueen pääkaupunki Ooty (virallisesti Udhagamandalam). Ootyssä on noin 90 000 asukasta, ja sen talous perustuu pitkälti turismiin ja maatalouteen.

Jackfruittien myyntiä Ootyssä.

Ootyssä on myös pirun kylmä. Keskimäärin päivällä on 16 astetta ja yöllä 10. Tässä kohtaa on myönnettävä, että me jossain nettikahvilassa säheltäessämme olimme saaneet käsityksen, että lämpötilat olisivat noin 10 astetta korkeampia, eikä meillä ihan ollut vaatteita tällaiseen ilmastoon. Kolean vuoristoilman tyypillinen sivuvaikutus Aasiassa on majatalojen kosteat sängyt. Näin Ootyssakin. Tinkasimme järven rannalta huoneen viiteensataan rupiaan kovin keski-aasialaisen näköisiltä majatalonpitäjiltä. Myöhemmin opimme, että britit roudasivat 1800-luvulla seudulle kiinalaisia vankeja, jotka vapautumisensa jälkeen asettuivat sinne. Ehkä isäntämme olivat tätä alkuperää. 

Ootyssa oli myös pari jalkakäytävää.

To-do-listamme kärjessä oli sim-kortin hankinta ja ruokailu. Saimme kysyttyä hivenen kehnosti englantia ymmärtävältä isännältämme sim-kortin hankintamahdollisuuksista vertauskuvin ja käsimerkein. Hän lupasi auttaa. Perttu hyppäsi miehen skootterin peräpenkille ja lähdettiin matkaan suuntana ”noin kilsan” päässä oleva simin säätöön sopiva kiska. Perille päästiin muutamassa minuutissa, mutta ei kioskissa voinut simiä ostaa… tai olisi voinut, mutta todennäköisesti toimivaa simiä ei olisi saatu. Sim-kortti pitää hakea operaattorin isommasta palvelupisteestä tai toimistosta, jolloin voi luottaa että paperit päätyvät eteenpäin, ja silloin prosessin pitäisi kestää korkeintaan pari päivää. 

Kulkukoirien sijaan Ootyssa vaeltelee vuohia, myös vauvoja!

Isännällämme ei ollut aavistustakaan, mistä palvelupiste löytyisi. Seuraavat 45 minuuttia isäntä ajeli Perttu kyydissä ympäri kylää kyselemässä ja etsimässä palvelupistettä. Lopulta se löytyi (sen ohi ajettiin 3 kertaa), mutta mesta oli kiinni. Ei muuta ku uukkari ja takaisin lähtöruutuun. Ilma oli perkuleen kylmä (n. 15 astetta), joten Perttu vilustui reissussa. Shortsit ja T-paita oli eittämättä riittämätön kerrasto tunnin mopoiluun vuoristossa. Palvelupiste oli seuraavana päivänä edelleen kiinni, ja siihen loppuivatkin meidän yrityksemme hankkia paikallista liittymää. Propsit kuitenkin majatalon isännälle, joka korvausta pyytämättä käytti paljon aikaa, vaivaa ja bensaa meidän jeesailuun. Tippasimme reilusti. 

Majatalomme vieressä oli pieni ravintola, johon menimme syömään Pertun palattua. Listalla oli kaikenlaista ja yritimme tilata keitot lämmittääksemme itseämme, mutta saatavilla oli vain biriyania, joka on mausteista pitkään haudutettua riisiä. Ruoka oli varsin hyvää, mutta hieman haaleaa ja vähän turhankin mausteista (ei siis tulista). 

Illalla hytisimme kosteassa ja kylmässä sängyssämme. 

Kanuuna italialaisessa puutarhassa.

Yön aikana sängystä syntyi mukava ja lämmin kolo, josta nouseminen oli vaikeaa. Nukuimme varsin myöhään. Kävelimme Ootyn pienillä kaduilla, morjenstelimme ystävällisiä ihmisiä ja kävimme tsekkaamassa Ootyn kasvitieteellisen puutarhan. Puutarha oli pullollaan intialaisia turisteja, jotka halusivat joka ikinen ottaa meidän kanssa ryhmäkuvia. Parin tunnin puutarhavisiitin aikana poseerasimme sadoissa kuvissa kymmenien eri ihmisten kanssa (jokaisen omalla puhelimella piti tietysti aina napata muutama otos). Itse puutarha oli oikeastaan pikemminkin hieman outo mutta valtava puisto. Yksi osioista oli ”italialainen puutarha”, jonka kyltti kertoi, että sitä tekemään oli roudattu toisessa maailmansodassa vangittuja italialaisia. 

Can we take a photo?

Puistossa oli myös pussauskoppi.

Mariko ja suuri puu.

Puu-saniainen!

Vielä hymyilyttää!

Erittäin hyvää palvelua.

Perttu kävi paluumatkalla viimein parturissa trimmaamassa letin takaisin kondikseen. Disco Saloon –nimeä kantavan liikkeen ammattitaitoinen parturi teki selvää jälkeä Pertun kiharoista. Paikka oli täpötäynnä paikallista jengiä, joille Mariko esitteli kameran toimintaa, ja jotka iloisina ottivat kuvia ja poseerasivat. Pertun viereisessä penkissä vanhemman herrasmiehen partaa ajettiin ja harmaita viiksiä veisteltiin kondikseen. Parturilla oli sen verran vakuuttavat otteet, että Perttukin otti hiusten leikkuun lisäksi parranajon, joka toteutettiin taatusti puhtaalla paketista napatulla pränikällä terällä. Ajeltuaan parran kahdesti parturi hieroi ihoon jotain hyvin virkistävää nestettä. Vaikutusta tehostettiin hieromalla ihoa suolakivellä, jonka jälkeen nahkaan hierottiin toista nestettä ja vielä lopuksi rasvat. Hintaa koko lystille kertyi 150 rupiaa (2€), mutta Perttu pyöristi haltioituneena fressistä fiiliksestä summan kahteensataan. Virkistyneinä pistäydyimme vielä tsekkaamassa Ootyn valtavan marketin tarjontaa.

Dico Saloon, suosittelemme.

Myös ohikulkenut poika halusi yhteiskuvaan.

Kanat sai erittäin tuoreena marketilta.

Yrttikoju.

Kookoskoju.

Vihanneskoju.

Kuivien tuotteiden koju.

Ootyssä on erittäin stydi suklaaskene, ja käsintehtyjä suklaita myyviä kauppoja ja kojuja on kaupungissa kymmenittäin. Mekin intouduimme suklaan herkulliseen maailmaan ja ostimme puolellatoista eurolla lajitelman erilaisia suklaita. Suklaat olivat melkoinen pettymys: ei juuri kaakaota, maku lähinnä sokerinen ja tylsä. Perttu ei yhden nurkan nirhaisua enempää välittänyt ensimmäisenä päivänä maistella, mutta Mariko maistoi varmuuden vuoksi kaikkia, jos joku vaikka olisi hyvä. Suklaat päätyivät lopulta roskiin, mutta ei ennen kuin olimme ehtineet saada niistä ruokamyrkytyksen. (Todennäköisesti.)

Ensin Marikolle tuli korkea kuume, sitten ripuli ja oksentelu. Kuumeen noustessa on syytä hakeutua heti lekuriin, sillä malaria tahi muu iljettävä tauti on aina mahdollinen. Olimme saaneet reissun varrella melkoisesti arpalippuja hyttysiltä – varovaisuudesta ja karkotteista huolimatta. Joka arpa voittaa vähintäänkin kutisevan paiseen! 

Lähdimme siis lääkäriin. Perttu kävi väijymässä kadulta skarpin tuktuk-kuskin, joka tiesi tasokkaan yksityisen klinikan muutaman kilometrin päästä. Menimme paikalle, Mariko selitti oireensa ja pyysi päästä malariatestiin. Odottelimme kymmenisen minuuttia ja lääkäri otti meidät vastaan, tutki Marikoa aseinaan stetoskooppi ja kuumemittari, esitti muutaman kysymyksen ja diagnosoi ruokamyrkytyksen. Oireita lievittämään ja vatsan toimintaa oikaisemaan saatiin kuuri neljää erilaista tabua. Lääkärin konsultaatio ja arsenaali lääkkeitä maksoivat yhteensä noin 7€. Marikoa ei paljon huvittanut käydä syömässä, joten Perttu napsi ostamiamme suklaita päivän mittaan. Illalla oireet alkoivat myös Pertulla, joten vedimme molemmat saamiamme nappeja naamariin tarkastettuamme ensin niiden vaikuttavien aineiden turvallisuuden internetsistä. 

Marikolla vessarumba jatkui vielä seuraavana päivänä, mutta Pertulla myrkytyksen oireet eivät koskaan edenneet kuumeilua ja huonovointisuutta pahemmiksi. Meno oli kuitenkin varsin paska. Ruokamyrkytys oli omiaan laskemaan paikallista ruokaa kohtaan tuntemiamme mielitekoja, ja tuntui ettei hyvää ruokaa saanut mistään, vaan kaikki oli samaa ja suhteellisen tylsää intialaista perusmättöä (riisiä, dosaa ja laihoja curryjä). Söimme banaaneja ja unelmoimme kermaisesta savulohipastasta ja muista kotona suosimistamme ruuista, sekä mahdollisuudesta kokata itse. Olimme kylmissämme ja energialevelit todella alhaiset. Huoneemme oli kylmä, saastainen, homeessa, märkä ja sänkymme kuhisivat luteita (Perttu tarkastaa aina sängyt, mutta jos sängyn alusta on hyvin likainen, on luteiden jättämiä verijälkiä mahdotonta löytää.) Overall, Ootyssä lusiminen vitutti melko rankasti. 

Matkalla pilvenreunan toiselle puolen.

Meininki parani hieman, kun vaihdoimme viimeiseksi yöksi majapaikkaa lämpimämpään, puhtaampaan ja kuivempaan hotelliin. Tien päälle oli kuitenkin päästävä, vaikka vointimme oli edelleen huono. Olimme jo maanneet sängyssä kolme päivää, eikä meillä kerta kaikkiaan ollut riittävästi vaatteita Ootyssä selviytymiseen. 

Meille kävi vähän huono tsägä Ootyssä. Kaupunki on oikein charmantti ja ihmiset rentoja ja mukavia, ja Ootyssä on jopa Intian suurin dinopuisto. Tällä kertaa ei kuitenkaan haitannut tippaakaan lähteä hieman matalammille lakeuksille ja jättää ootylaiset palelemaan keskenään. 

Itseään pitää aina välillä muistuttaa siitä, ettei reissaamisessa ole kysymys etupäässä lomailusta, vaan kokemisesta ja oppimisesta. Reppureissut ovat välillä hyvin uuvuttavia, mutta palkitsevia ja ajattelutapaa ja maailmankuvaa radikaalisti muovaavia.