Kochi 8.-12.7.

Aloitimme matkamme Kochiin aikaisin aamulla. Junista tai paremminkin niiden varaamisesta tai paikkojen saamisesta meillä ei edelleenkään ollut mitään käsitystä, joten päätimme taittaa tämänkin matkan bussilla. Homma ei ollut aivan niin suoraviivainen kuin oletimme, vaan jouduimme lopulta ottamaan yhteensä neljä bussia 300 kilometrin taittamiseen, ja matkaan meni koko päivä. 

Kerala - God's Own Country.

Kerala on Intian eteläkärjessä Sinivuorten länsipuolella sijaitseva pieni osavaltio, joka on varsin rakastettu matkailukohde rennon meiningin, tuoreen seafoodin, vehreän ympäristön ja miellyttävän ilmaston takia. Keralan varoitetaan olevan myös Intian kallein osavaltio, mutta olemme edelleen liikkeellä sadekaudella, eikä turisteja juuri ole, joten matkailu on verrattain edullista off-season hintojen johdosta. Kerala tunnetaan erityisesti mausteista, mutta se on myös Intian riisiaitta. Bussin ikkuna-aukoista näkyvät maisemat vaihtuivatkin osavaltiorajan myötä pölyisestä uskomattoman vehreiksi. Kerala ei ole kovin teollistunut, mutta yksi Intian poliittisesti radikaaleimmista osavaltiosta. Opaskirjamme kertoo, että Kerala valitsi ensimmäisenä osavaltiona demokraattisesti kommunistit valtaan 1957, ja he ovat ilmeisesti hallinneet pääasiallisesti siitä asti. Keralassa maanjako on Intian oikeudenmukaisin, elinajanodote ja keskimääräiset tulot paljon korkeammat kuin Intiassa keskimäärin, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmä ovat edistykselliset, ja osavaltiossa on Intian vähiten lukutaidottomia (9% miehistä ja 12% naisista).

Aita Kochissa.

Puu, jonka loisesta kasvaa juuria kohti maata.

Kochi puolestaan on Keralan suosituin matkailukohde ja keralalaisittain suuri satamakaupunki, jonka kaupunginosissa Fort Cochinissa ja Mattancherryssä on portugalilaisvaikuttenen vanhakaupunki ja pitkä historia. Kochi sijaitsee kuuluisien backwaterien suulla: sen takana meri työntyy sisämaahan luoden suuren verkoston pieniä kanaaleja ja järviä, joilla uivat kaikenlaiset veneet kanooteista valtaviin monihuoneisiin houseboatteihin. 

Saavuimme Ernakulamin, eli Kochin ”uuden kaupungin” laidalla sijaitsevaan transport hubiin pimeän jo laskeuduttua. Hubista pääsi bussilla monenlaisiin paikkoihin, mutta näissäkään dösissä ei ollut mitään vinkkejä määränpäistä englanniksi. Lopullisesta määränpäästämmekään emme olleet aivan varmoja, vaan meillä oli kaksi vaihtoehtoa: paukkia turistirysään Fort Cochiniin, jossa on kaikki nähtävyydet tai mennä Ernakulamin rautatieaseman huudeille mahdollisesti halvempaan majoitukseen ja tehdä sieltä käsin päiväretkiä nähtävyyksille. Valitsimme näistä jälkimmäisen, sillä 2013 kirjoitetussa saksaksi käännetyssä opaskirjassamme vakuutettiin, että Fort Cochinin majapaikat olisivat ylihinnoiteltuja.

Paikalliset opastivat meidät oikeaan, eteläiselle rautatieasemalle, vievään bussiin. Bussi ei kuitenkaan käynnistynyt ja moottorista nousi savua, kun bussin sisällä oleva konepelti avattiin. Moottoria paukutettiin kepillä ja tehtiin muutama muu taikatemppu, jotka lopulta tepsivät ja pääsimme matkaan. Pitkälle ei kuitenkaan päästy, sillä moottori sammui ennen kuin olimme päässeet edes transport hubin pihalta. Moottorikuiskaajat ottivat arsenaaliinsa kasan lisää työkaluja mukaan lukien vesipullon. Moottorista nousi savua ja höyryä. Katselimme touhua aikamme ja päätimme etsiä uuden bussin. Olimme todella väsyneitä ja nälkäisiä, sillä edelliset kolme päivää oli paleltu ja oltu ruokamyrkytyksessä Ootyssä ja matka oli ollut todella pitkä, mutkainen ja uuvuttava. 

Santa Cruz Basilica.

Pysäyttelimme kohti tulevia busseja ja kysyimme minne ne olivat menossa ja pian meidät ohjattiin täysin tyhjään bussiin. Bussi ajoi ulos hubin pihalta kyydissään me, kuski ja hajonneen bussin konduktööri. Ajoimme noin 500 metriä ensimmäiseen risteykseen, jossa meitä kehotettiin nousemaan kyydistä. Kiitos vaan, mutta meistä tämä ilmainen kyyti risteykseen oli karhunpalvelus, koska meillä ei edelleenkään ollut mitään hajua millä bussilla pääsisimme eteenpäin. Onneksi noin minuuttia myöhemmin hajonnut bussi, joka oli jälleen kerran saatu käyntiin, kaartoi tien varteen ja nappasi meidät sisuksiinsa. 

Bussin jätettyä meidät rautatieaseman huudeille alkoi majoituksen etsintä. Matkaa hotelliklusteriin, jonka olimme etukäteen väijyneet, oli vielä reilu kilometri. Olimme väsyneitä ja päässeet jo vitutus-sisu-moodiin, joten emme todellakaan halunneet tuktukkia tai taksia, vaan lähdimme kävelemään klusteria kohti. Kyselimme matkalla hotelleista huoneita ja kauhistelimme korkeita taksoja. Lopulta oli vaan pakko päästä johonkin, sillä alkoi olla myöhä ja energialevelit hälyttävän alhaiset. Menimme liian kalliiseen hotelliin ja yritimme epätoivoisesti tingata huonetta hieman kohtuullisempaan hintaan. Kun lopulta hyväksyimme tarjouksen, kävi ilmi, että wifi maksaisi ylimääräiset 25 rupiaa (noin 30snt), jolla saisimme 500mb nettiä. Vedimme kilarit ja yritimme peruuttaa diilin, mutta rauhoituimme lopulta, veimme kamat huoneeseen ja menimme syömään viereiseen paikallisten suosimaan vegeraflaan. 

Tykki Fortissa.

Illalla Mariko selvitti halvempien majoitusvaihtoehtojen sijaintia ja teki reissusuunnitelmia Pertun pyykätessä likaiset vaatteet. Perttu kävi scouttaamassa hyviä mestoja vaatteiden kuivatukseen ympäri hotellia, johon valvontakameroitaan fanaattisesti looppaileva hotellivirkailija reagoi soittamalla huoneeseen, ettei ylimpään kerrokseen ole mitään asiaa. Perttu kävi vielä neuvottelemassa asiasta, sillä katolla oli pyykkinarut, mutta pääsy kiellettiin turvallisuuteen vedoten. Viritimme siis omat pyykkinarut huoneeseemme. 

Huoneemme oli hyvin siisti, mutta sänky oli myös muurahaisten suosiossa. Pienet mur(l)kut pilasivat Pertun unet välittämällä ärsyttäviä pistoksia ympäri kehoa ja yhden erittäin kivuliaan silmän viereen. Liian myöhään ei saatu nukuttua, sillä murkut valtasivat lopulta aggressiivisesti puremalla myös Marikon puolen sängystä. Tukasta niitä ei saanut kaikkia pois nyppimällä, joten ne piti hukuttaa.

Vuohi.

Lisää vuohia!

Aamulla kulutimme loput bitit, söimme samassa raflassa ja lähdimme helvettiin hotellista. Suunnaksi otimme Fort Cochinin, jonne meidän olisi eittämättä kannattanut mennä heti aluksi.

Tällä kertaa meillä oli merkattuna suhteellisen halpa ja hyvät arviot saanut hostelli kännykän karttasovellukseen (hostellit vaikuttavat olevan Intiassa todella harvassa). Paikan nimi oli Vedanta Wake Up, jota artikuloimme monille paikallisille yrittäessämme löytää perille, kun kävi ilmi, ettei hostelli ole ainakaan siellä, mihin se on Hostelbookers-sivustolla merkattu. Lopulta löysimme perille ja otimme sängyt ilmastoidusta dormista. Ekat air conditioningit! Huoneessamme majoittuivat myös britit Sia ja Sophia, sekä aussit Andreas ja Babs. Meistä oli ihanaa nähdä muita reissaajia ja jutella ihmisille. Kävimme huonekavereidemme kanssa jopa yhtenä iltana baarissa nauttimassa muutaman bissen ja lasillisen viiniä. (”Baareista” ei muuta saakaan – suurin osa intialaisista ei itse juo.) Emme olleet tätä ennen tavanneet yhtään ulkomailta tulevaa turistia Intiassa. Saapuessamme Fort Cochiniin meille oltiin välittömästi tarjottu lukuisia hyviä ja edullisia majoitusvaihtoehtoja, mutta valitsimme hostellin juurikin ihmisten tapaamista varten. 

Kochin biitsi.

Kaloja ostamassa.

Kochi on tunnettu muun muassa kiinalaistaustaisista, rannalta operoiduista kalastusverkoista. Suuret verkot lasketaan ja nostetaan isojen vastapainojen ja kymmenmetristen pilarien avulla. Kalastajat vetävät yhdellä verkolla päivässä joitakin kiloja kalaa, joskus jopa viisikymmentä. Kalastajat kertoivat, että tsunamin jälkeen kalansaaliit ovat olleet aiempaa pienempiä. Kalat päätyvät rannalla sijaitsevaan Fish Markettiin ja rantakadulla mereneläviä myyvien kauppaihmisten pöydille suoraan verkosta. Kävellessämme tällaisen tiskin ohi meidät pysäytti nuori mies, joka kertoi, että voimme ostaa kalat fishmongerilta ja ne voidaan valmistaa meille hänen ravintolassaan. Diili vaikutti meistä varsin erinomaiselta, joten ostimme hienon noin 800 gramman Red Snapperin noin 4€ hintaan ja lähdimme kalan kanssa kohti ravinteelia. Einehdimme paikalliseen tyyliin grillatun kalamme kanssa ranskalaisia ja nautimme virvokkeita. Todella hyvää ja edullista seafoodia! Kokkauksesta ravintola verotti kaksi euroa kilolta kalaa. Meillä oli ollut ikävä seafoodia, ja palasimme kalakojulle seuraavinakin iltoina hakemaan erilaisia mereneläviä, ja joka kerta paikalla oli joku tarjoutumassa valmistamaan ne. Todellinen elämys oli paikalliseen tapaan valmistettu karimeen, Keralan alueen erikoisuus. Kala paistetaan ensin tuhdissa mausteseoksessa, jonka jälkeen se lasketaan pedille paksua tomaattipohjaista paistettua kastiketta, joka on levitetty banaaninlehdelle. Päälle laitetaan vielä toinen kerros soosia ja banaaninlehti suljetaan ja kala jätetään hautumaan kypsäksi. 

Kokkausta...

... ja valmiit fisut, mm!

Chinese fishing nets.

Verkon vetäminen ylös ei ollut ihan helppoa.

Ei tullut kalaa.

Inkivääriä.

 Päivän mittaan meitä oli lähestynyt moneen otteeseen hyvin symppis tuktuk-kuski, joka tarjosi kahden tunnin sight-seeing reissua sadalla rupialla (1,5 €). Meistä hinta oli epäilyttävän alhainen, mutta tuktuk-kuski vakuutti, että saisimme maksaa halutessamme enemmänkin rundista jos pitäisimme kokemuksesta erityisen paljon. Päätimme tarttua tarjoukseen, ja kuski vei meidät kolmipyöräiselleen ja nousimme kyytiin. Kuskin penkille hyppäsi kuitenkin toinen mies, varsin lungilta vaikuttava Boba. Hän oli tehnyt kierroksia jo kymmenen vuotta ja puhui varsin hyvää englantia. Kävimme katsastamassa paikallista kolonia-aikaista inkivääritehdasta, ostimme huippulaatuista kardemummaa sympaattisesta maustekaupasta, ihmettelimme paikallista pesulaa, visiteerasimme todella hienosti tehdyssä ja lähes ilmaisessa museossa ja otimme kuvia temppeleistä, puista ja norsusta. Museossa meille selvisi mielenkiintoinen trivia: Keralassa on perinteisesti ollut käytössä matriarkaalinen perimysjärjestys, jonka ansiosta tyttöjä ei ole syrjitty, vaan tyttölapset otettiin perheissä ilolla vastaan ja lapset kuuluivat ensisijaisesti äitinsä sukuun. Järjestelmä romutettiin eurooppalaisten tulon jälkeen vanhanaikaisena, mutta jollain tasolla sen perintö elää yhä.

Inkiväärin pakkaus pihalla.

Silitysrauta pesulassa toimi ilman sähköä.

Elefantti esiintyy temppelien festareilla.

Kierrokseen kuului myös visiitti kolmeen hyvin kalliiseen intialaisia luksustuotteita myyvään liikkeeseen. Samalla selvisi kierroksen hämmentävän edullinen hinta: kuski sai 100 rupian komission joka liikkeestä riippumatta siitä ostammeko mitään. Kochilla olon aikana pari muutakin tuktuk-kuskia pyysi meiltä palvelusta, eli saada viedä meidät yhteen liikkeistä kun ei asiakkaita ollut sinä päivänä ollut, mutta naurettavan kalliiden asioiden pällistely oli meistä vähän vaivaannuttavaa ja arvelimme että meidät varmasti muistettaisiin, joten jouduimme kieltäytymään.

Meikkausta sai seurata.

Kävimme katsomassa myös paikallista perinteistä taidetta, eli Kathakali-esityksen. Kathakali-tarinoita ei kirjoiteta uusia, vaan niitä on yhteensä 101 ja ne ovat erilaisia hindulaisia legendoja. Näyttelijät eivät puhu, vaan kommunikoivat Kathakalille ominaisella kehonkielellä, erityisesti silmillä, kasvojen lihaksilla ja käsillä. Näyttelijät harjoittelevat jopa kymmenen vuotta, ennen kuin voivat esiintyä. Tarinaa laulaa kertoja, ja tunnelmaa tehostavat rummut ja metalliset lautaset. (Me jouduimme tekemään vaivihkaa nenäliinasta korvatulpat.)

Myös lattia koristeltiin ennen showta.

Katkahalissa keskeistä on rummun iskujen ja näyttelijöiden liikkeiden herkkä ja välitön yhteys ja samanaikaisuus. Näyttelijöillä on taidokkaat maskit ja yliampuvat kostuumit. Meikkaus ennen näytelmää kestää tunnin, ja hahmojen luonteen tunnistaa kasvomaskin väristä: vihreät naamat ovat hyviksiä, punaiset pahiksia ja keltaiset naisia. Tässä kohtaa sisäinen feministi väkisinkin vähän ärsyyntyy. Kaikki näyttelijät ja produktion jäsenet olivat miehiä. 

 Meille oli jaettu tarinan kulku englanniksi lapulle kirjoitettuna etukäteen, joten pystyimme seuraamaan tapahtumia. Juoni lyhyesti: prinssi ja vieraan vallan kuningas pelaavat noppaa, ja prinssi häviää vaimonsa kuninkaalle. Vaimo ei tottele uutta mestaria, joten voittanut kuningas yrittää häpäistä naisen repimällä häneltä sarin päältä. Krishna kuitenkin tekee sarista loppumattoman. Nainen on vihainen ja vannoo, että antaa hiustensa takkuuntua kunnes hänen miehensä kampaa niitä ikävän kuninkaan veressä kastetuilla sormillaan. 12 vuotta myöhemmin suuressa taistelussa prinssi haastaa kuninkaan kaksintaisteluun, voittaa, repii sydämen irti ja juo tämän verta ja kampaa vaimonsa hiukset kauniiksi kuninkaan verellä. Vaimo on hyvin tyytyväinen, mutta prinssi katuu kaikkia tappamiaan vihollisia ja tunnustaa tapot Krishnalle, joka lohduttaa prinssiä ja vakuuttaa tappojen olevan jumalan tahdon mukaisia.

Krishnan rukoilua, luulemme.

Tarinat kestävät esitettyinä tavallisesti

Pahikselta revittiin sisukset ulos.

hyvin pitkään, noin kuudesta kahdeksaan tuntia iltakymmenestä

aamunsarastukseen, mutta meidän turistiversiomme oli typistetty tuntiin ja se alkoi jo kuudelta. Ennen näytelmää oli puolen tunnin intro, jossa kerrottiin Kathakalin juurista ja demonstroitiin miten erilaisia tunteita, lauseita ja sanoja näytellään. Näyttelijöiden kasvojen ja silmien hallinta oli kieltämättä hämmästyttävää. Salissa esitystä oli meidän kanssamme katsomassa kymmenisen muuta länsimaista turistia, muuten penkit olivat tyhjillään. Esityksen jälkeen meille mainostettiin keskuksen järjestävän kaikenlaista ohjelmaa aamusta iltaan musiikkimeditaatiosta perinteisiin itsepuolustusesityksiin. Turisti-infra Fort Cochinissa on valtava, ja off-seasonilla kenelläkään ei vaikuta menevän erityisen hyvin.

Me tykkäsimme Kochista. Meininki oli jälleen todella rento, kuin Sri Lankassa, kukaan ei yrittänyt kusettaa ja krääsänmyyjätkään eivät olleet rasittavia. Madurain jälkeen kukaan ei ole vaatinut tippejä. Ilmasto oli lempeä ja seafood erittäin tuoretta. Alue on tarpeeksi turistisoitunut, että somia istuskelukahviloita löytyy, mutta paikallisia katuravintoloita on silti joka nurkalla. Hedelmämehut osataan kysymättä tehdä niin kuin turistit tykkäävät, eli pelkästään puristamalla hedelmistä mehu, lisäämättä mitään ylimääräistä. Lasseihinkin saa hedelmiä. Ihmiset olivat todella mukavia, avuliaita ja hymyileväisiä, ja lapset vilkuttelivat ohikulkeville turisteille. Kerjäläisiä ei juuri ollut, eikä yksikään lapsi pyytänyt rahaa.

I'm dreaming of...

... pineapple juice and home made ice tea!

Välillä satoi.