Madurai, Intia, 1.-4.7.

 Sri Lankan lentokentällä kaikki oli yllättävän kallista. Burger Kingissä ranskalaiset maksoivat 5 dollaria, ateria 10. Pringles-purkki kioskissa maksoi 8 dollaria. Paikallista ruokaa ei ollut saatavilla, paitsi yhdessä kiskassa, jossa todennäköisesti aamulla kadulta ostetut rotit maksoivat kymmenen kertaa enemmän kuin olimme tottuneet maksamaan. Meillä oli jäljellä 995 rupiaa, eli noin 7,5 dollaria, jolla saimme juuri ja juuri kahvilasta aamupalalautasen (ilman makkaroita), jonka munakkaalla selvisimme Intiaan asti. Fiksu olisi ostanut safkat kadulta mukaan ja nauranut ylihinnoiteltuja ranskalaisia vetäville kiinalaismuksuille.

Yritimme Intiaan saapuessamme täyttää maahantulokortin osoitetietoihin viisumihakemuksemme tyyliin ”accommodation not yet booked”, mutta eihän siitä mitään tullut. Virkailijoita ei kiinnostanut missä oikeasti aioimme oleilla, kunhan paperit olisivat kunnossa. Valitsimme siis tyypilliseen tapaan opaskirjastamme hotellin, jonka osoitteen ja puhelinnumeron täytimme papereihin, vaikka meillä ei ollut mitään aikomusta mennä sinne. 

Lentokentältä ei mennytkään busseja kaupunkiin, vaan bussipysäkille oli kaksi kilometriä matkaa. 40 asteessa auringonpaahteessa matka vaikutti vähän liian rankalta, joten jouduimme lopulta ottamaan taksin. Emme olleet varanneet majoitusta, sillä toivoimme löytävämme periltä halvemman kuin netistä, ja lisäksi kaikki netissä arvioidut budjettimajoitukset olivat saaneet aivan hirveitä arvioita. Jokaisen hotellin kohdalla kehotettiin menemään minne tahansa muualle. 

Emme ehtineet kävellä rautatieasemalta pitkällekään, kun joku paikallinen mies viittoi meille ja sanoi, että hänellä on meille majoitus. Tarkalleen ottaen hän vain vei meidät jonnekin (tuttujensa?) hotelliin, ja odotti meiltä tippiä paikan osoittamisesta. Päätimme ottaa huoneen (jonka esittelemisestä hotellin työntekijä myös vaati tippiä), vaikka se olikin vähän kalliimpi kuin olimme toivoneet maksavamme – Intiassa reissanneet ranskalaiset olivat kertoneet, että kahden hengen huone irtoaisi kolmellasadalla rupialla (noin 4,5€), kun me maksoimme nyt 650 (9,5€). 

Madurain katukuvaa.

Taustalla Meenakshi-temppelin sisäänkäynti.

Ympäristössä ei paljon muita kuin erilaisia majoituspaikkoja ollutkaan, joten ajattelimme etsiä myöhemmin halvemman mestan seuraaviksi öiksi. Tämä olikin helpommin sanottu kuin tehty: kuljimme ympäri Madurain vanhaakaupunkia kyselemässä huonetta halvemmista majataloista, ja jokainen paikka vastasi olevansa täynnä. Aloimme epäillä kohdanneemme saman ilmiön, josta ranskalaiset olivat maininneet: jotkut mestat vain eivät ota ulkomaalaisia. Jossain paikassa näin lopulta tunnustettiinkin, for our country people only. Intialaiset itse ovat toki Intian suurin turistiryhmä, mutta emme ole saaneet vielä selville, johtuuko ulkomaalaisten syrjiminen jostain valtion tuista, uskonnollisista syistä vai ihan rasismista. Lopulta luovutimme majoituksen vaihtamisen suhteen, sillä olihan meillä nykyiseenkin ihan hyvin varaa reilun 2000 rupian päiväbudjetilla (20€/nuppi/päivä). 

Dosaan saa erilaisia täytteitä: meillä testissä masala ja puri.

Intiaan saapuminen oli Sri Lankan jälkeen pieni kulttuurishokki, mutta ei niin paha kuin olimme pelänneet. Madurai oli paikallisten sanoin ”kehittymätön pieni kaupunki”, mutta siellä asui yli miljoona ihmistä. Siellä oli päiväsaikaan julmetun kuuma, mutta ei kosteaa, mikä hillitsi hikoilua. Kaupunki oli roskainen, mutta ei saastainen. Suurin osa kaduista ei löyhkännyt mätäneviltä jätteiltä tai ulosteilta. Lehmiä ei kaduilla ollut sen enempää kuin Sri Lankallakaan. Joka paikassa sai lähinnä kasvisruokaa, mikä oli ihan kiva. Joka paikasta sai myös lassia, mikä oli erittäin kiva. Kaikessa oli edelleen hurjasti sokeria ja rasvaa käytettiin Sri Lankaa avokätisemmin. Myös Intiassa osa ”hotelleista” oli edelleen kahviloita tai lounaspaikkoja. Liikennettä oli enemmän ja jalkakäytäviä vähemmän, mutta Hanoin liikenne oli pahempaa. Jatkuva tööttäily oli korviasärkevää, mutta niin se on muuallakin. Suurin ero oli riivaajien määrässä: vähän väliä on joku nykimässä hihasta pyytääkseen rahaa, myydäkseen roinaa tai lyöttäytymässä seuraan muka avuksi tippien toivossa. Emme nähneet kaupungissa ketään muita länsimaalaisia, ja tuntui että saimme niskaamme koko kylän kiusanhenget. Hetken aikaa kaupunki tuntui meitä kohtaan vihamieliseltä yliystävällisen Sri Lankan jälkeen, mutta tästä tunteesta pääsimme seuraavaan päivään mennessä yli, jolloin kaikki vaikuttivat taas mukavilta. 

Masala milk oli lämmintä, makeaa ja kermaista.

Safkan saa usein banaaninlehdeltä.

Maduraita määrittää Shree Meenakshi Sudareshwara –temppeli, jossa vierailee päivittäin yli kymmenen tuhatta pyhiinvaeltajaa. Temppelialue on Intian suurin ja paikalla on oppaamme mukaan palvottu Shivaa yli kolme tuhatta vuotta. Temppeli on omistettu Parvatille, jota tässä nimenomaisessa temppelissä kutsutaan Meenakshiksi, joka tarkoittaa kalan silmää (se on aina auki) ja Shivalle, joka on Parvatin mies. Kerran vuodessa huhti-toukokuussa temppelialueella järjestetään isot festarit, joihin osallistuu yli miljoona ihmistä. Intian hindulaiset temppelit ovat lähtökohtaisesti joko Shiva- tai Vishnu-temppeleitä, vaikka jumalia on lukematon määrä ja systeemi monine inkarnaatioineen ja avatarineen on todella monimutkainen. Hommaa voi verrata urheilujoukkueen fanittamiseen; ihmisillä on omat suosikkinsa ja mieltymyksensä jumalten suhteen. Jumalilta pyydetään kaikenlaista, ja sillä hetkellä palvottava jumala valitaan sen mukaan, mitä ollaan toivomassa. 

 

Kännykkäkuva.

Temppelialueelle ei saanut viedä kameroita (eikä kyllä paljon mitään muutakaan), mikä oli kovin kurjaa. Yllättävästi kännykkäkameralla sai kuitenkin kuvata jos maksoi ekstraa kuvausluvasta. Temppelistä saa siis vain huonoja, kännykkäkameralla otettuja kuvia. Temppelin sisimpiin osiin on myös kielletty pääsy muilta kuin hindulaisilta. Liput alueelle maksoivat 50 rupiaa (10 paikallisille). Temppeli oli todella suuri ja vaikuttava, mutta asioiden merkityksestä on ilman opasta vaikeaa saada kiinni. Tartuimmekin varsin hyvää englantia puhuvan virallisen oppaan tarjoukseen 300 rupian kierroksesta, jonka aikana opimme paljon hindulaisuudesta ja temppelistä. Jäimme myös katsomaan joka ilta toistuvaa sulkemisrituaalia ja otimme (luvatta) muistoksi pienen videon.

Temppelissä on 14 tornia, joita peittää 33000 veistosta.

Temppelissä oli aina kova kuhina.

Meille tultiin usein juttelemaan ja toivomaan yhteiskuvia.

Kuten olimme ounastelleet, Sri Lankalla hankittu sim-kortti ei toiminut kuin roaming-hinnoilla Intiassa. Ensimmäisenä päivänä yritimme hankkia uuden paikallisen simin, mutta hotellimme henkilökunnan mukaan se ei ollut mahdollista, eivätkä katukiskat suostuneet meille sellaista myymään. Nettikahvilasta saimme keskustelupalstojen avulla selville, että sim pitäisi hankkia isosta operaattoriliikkeestä eikä jälleenmyyjiltä. 

Naiset ja vammaiset tähän jonoon.

Yritimme nettikahvilassa myös saada selkoa junista, mutta kehnolla menestyksellä. Lopulta menimme juna-asemalle, ja parille tiskille jonottelun jälkeen olimme saaneet selville, että Ootyyn, jonne olimme ajatelleet mennä kuumuutta pakoon, pääsisi kätevimmin bussilla. Intiassa junalippuja aletaan myydä kolme kuukautta ennen lähtöpäivää, ja asemalle ei voi vain kävellä ja odottaa saavansa paikkaa seuraavasta junasta. Junissa on myös unreserved-luokka, jonne voi mennä, mutta siellä ei erityisen pitkiä matkoja tai ainakaan öitä kannata yrittää viettää – tai näin olemme kuulleet.

Sokeriruo'osta puristettu mehu on varsin makeaa, mutta virkistävää.

Ylemmän setin saa tilaamalla "mealin".

Seuraavana päivänä saimme selvitettyä Airtelin operaattoriliikkeen sijainnin, mutta sim-kortin saaminen kosahti siihen, ettei hotelliamme kiinnostanut toimia virallisena yhteydenottopaikkanamme. Virkailija suositteli kokeilemaan seuraavassa kaupungissa. Kävimme myös viiden kilometrin päässä sijaitsevalla bussiasemalla selvittämässä, että Ootyyn menisi suora bussi klo 7.30 aamulla. Kaupungin bussien toiminnasta emme saaneet kysymälläkään selkoa, joten matkat piti hoitaa tuktukeilla, jotka kieltäytyivät käyttämästä mittareitaan. Suoraan sanottuna kaikki oli todella paljon monimutkaisempaa kuin Sri Lankalla, mutta kerranhan se vain kirpaisee ennenkö järjestelmää oppii käyttämään. Junien varaamisesta meillä ei edelleenkään ole muuta tietoa, kuin että se on helvetin vaikeaa, ja monimutkaisen ja kämäisen oloisen nettijärjestelmän käyttö vaatii paikallisen puhelinnumeron. 

Aringonlasku värjäsi kaiken punaiseksi.