Berliini, osa 5: Joulukuu tien päällä

Tässä Helsinki-Vantaalla Berliinin sään takia myöhästynyttä konetta odotellessa tuli väkisinkin mieleen edellinen ja ainoa toinen kerta, kun yritin lentää Saksaan talvella, ja koko lento peruuntui ”huonon sään” takia. Tällä hetkellä Berliinissä on puolipilvistä, tuulee neljä metriä sekunnissa ja pakkasta on 7 astetta. Vaikea vastustaa tilaisuutta haukkua muuta maailmaa, joka sekoaa ja jumittuu kun jossain näkyy lumihiutale. 

Kuplataiteilija ja lapsia Münchenissä.

Olen kuitenkin oppinut arvostamaan saksalaisten tapaa olla toisille ihmisille kohteliaita. Tuntemani ihmiset ovat niin hyväkäytöksisiä, että tunnen itseni välillä vähän juntiksi. Keskimääräisen suomalaisen ja saksalaisen käytöserot tiivistyivät aika hyvin matkallani Berliinin kämpältä Suomeen. Bussissa matkalla kentälle, kun kuski ei eräällä pysäkillä huomannut avata keskiovea, matkustajat huikkasivat kuskille anteeksi, avaisitteko vielä keskioven, olkaa hyvä! (Suomessa pääkaupunkiseudulla liikkuvat tietävät kyllä, miten suomalainen tilanteessa normaalisti reagoi.) Lentokoneeni olikin jo täynnä enimmäkseen joulun viettoon suuntaavia hilpeitä suomalaisia. Ilokseni lähellä istuva täti auttoi minua saamaan puhelimeni sim-korttipaikan auki ihan omasta aloitteestaan! Mutta kun lentoemäntä tuli kärryn kanssa kysymään, että mitähän juotavaa teille saisi olla, vastaus oli topakasti ”apple juice”.  Kyllähän se kommunikointi meidänkin tyylillämme toimii, mutta viestintä olisi luullakseni kaikille osapuolille kivempaa, jos opettelisimme sanomaan saksalaistyyliin ”ottaisin mielelläni omenamehua, kiitos”.

 

Patsas Münchenin katolla.

Aachenilaiset ei tykkää natseista.

Joulukuu oli kiva kuukausi. Vietin sen suurimmaksi osaksi istuen jonkinlaisessa kulkuvälineessä kuunnellen Haloo Helsinkiä tai hengaillen vanhojen ja uusien kavereiden kanssa. Kävin Aachenissa, Münchenissä ja Würzburgissa, ja lopuksi tulin jouluksi Suomeen, jossa tapasin urakalla perhettä ja ystäviä, enkä tosiaan koskenut koulusta saatuihin ylimääräisiin lomatehtäviin (ryhmätyökaverini yrittivät kyllä kovasti hoitaa asioita, minä hillitsin haluni kehottaa heitä relaamaan ja ilmoitin vain ytimekkäästi koska palaan Saksaan). Reissailun välissä kävin vähän luennoilla, ja sain parhaat pisteet yhden kurssin välikokeesta. Tästä kurssiassistentti lähetti minulle onnittelumailin, johon en koskaan vastannut, koska olen edelleen epävarma, millaista reaktiota tällaiseen viestiin odotetaan.

Aachenin tuomiokirkko on eri kulmista eri näköinen.

Varsoja Aachenin rautatieaseman ulkopuolella: Aachen
on tunnettu hevosurheilustaan.

Saksassa junamatkustaminen on kallista. Opiskelija-alennuksia ei ole olemassa. Joskus saa tarjouslippuja, jollaisen löysin esimerkiksi matkalle Aacheniin. Yhdensuuntainen lippu maksa normaalisti 120 euroa (kyllä), mutta jos olisi sopinut mennä keskellä yötä ja vaihtaa junaa neljä kertaa – aamuyöllä – niin olisi päässyt viidelläkympillä. Ilmiselvään tarpeeseen Saksaan on ilmestynyt kattavahko valikoima halpabussiyhtiöitä, joita hyödynsin matkalla Müncheniin ja Würzburgiin. Niilläkin pääsee vielä halvemmalla, jos varaa lipun tarpeeksi ajoissa. Myös lentäminen on erityisesti junailuun ja hyvällä tsäkällä busseihinkin verrattuna edullista (ilmeisesti mm. verottoman kerosiinin takia), mutta sitä minä en ole testannut. Sydäntä raastaa tällaiset ympäristölle haitalliset insentiivit kuluttajille.

Currywurst-ateria ennen keskiyötä Essenissä. Se oli edelleen pahaa.

Välillä on kuitenkin kohteita, joihin ei pääse kätevästi millään yllä mainitulla menetelmällä. Silloin voi kokeilla onneaan carpoolingin eli kimppakyytipalveluiden kanssa. Näistä suosituin lienee Blablacar, johon minäkin rekisteröidyin ja etsin kimppakyytejä Aacheniin ja takaisin. Kimppakyydit ovat busseja kalliimpia, mutta nappiin mennessään nopeampia ja suorempia. Aina tietenkin on mahdollisuus, että kuski peruu matkan melko lyhyellä varoitusajalla – kuten minulle kävi. Menomatkani kuski oli kaksi päivää aiemmin laittanut minulle palvelussa feidausviestin, mutta minä en tajunnut tsekata sivustoa ennenkö

Nätti Aachen.

olin odotellut puolisen tuntia Zoologischer Gartenin Mäkkärin edessä ja pohtinut, mikä kaverilla maksaa. Onnekseni mestoilla pyöri hieman hämärän oloinen venäläismies, joka kyseli kyydin venailijoilta minne he olivat matkalla ja paljonko he kyydeistään maksoivat. Hän tarjoutui ajamaan minut Esseniin 23 eurolla, ja kiipesiin pakuun. Vaikutti siltä, että tyyppi teki hommaa jonkinlaiseksi työkseen, ja jollain kumman keinolla auton kymmenisen paikkaa olivat koko ajan täynnä. Enimmäkseen ei-saksalaisia, joista joidenkin kanssa kommunikointi ei onnistunut ollenkaan, sillä venäläinen ei puhunut englantia ja osa matkustajista ei puhunut saksaa. Lukuisien pysähdysten takia matka kesti melko kauan, ja lopulta ajeltuani lähijunalla Aacheniin olin perillä keskiyön jälkeen. Mutta kuitenkin perillä! Ilman venäläistä reissu olisi varmaan jäänyt tekemättä, sillä minulla ei oikein ollut aikaa liftaamiseen. Toiseen suuntaan kyytini oli täsmällinen ja kaikki sujui sovitusti.

Hirviö Aachenissa.

Aachenin joulumarkkinat.

Aacheniin matkustin tapaamaan Sebastiania, jota tuutoroin muutamia vuosia aiemmin, kun hän suoritti vaihtonsa Aallossa. Nykyään hän tekee tohtoriopintojaan, mutta hei, olenhan minäkin jo tekniikan kandidaatti! (En tosin kertonut kesällä valmistumisestani missään medioissa, koska suurin osa ihmisistä on olettanut minun valmistuneen kandiksi jo kauan sitten, ja mitä sitä turhaan itselleen edullisia olettamuksia korjaamaan.) Aachen sijaitsee läntisessä Saksassa, aivan Hollannin ja Belgian rajalla. Se on siellä ilmeisesti lähinnä kuumien lähteittensä takia. Jo roomalaiset kylpivät Aachenissa, ja keskiajalla Saksan kuninkaat kruunattiin siellä. Kaarle Suuri oli paikan erityinen fani. Mestoilla on edelleen jäljellä vaikuttavaa barokkiarkkitehtuuria, vaikka suuri osa siitäkin pommitettiin tuusan nuuskaksi toisessa maailmansodassa. Nykyään Aachen tunnetaan lähinnä yliopistostaan: Aachenin 240 tuhannesta asukkaasta 40 tuhatta on opiskelijoita, ja teknillisenä heistä suurin osa on miespuolisia. Kämppikseni tyttöystävä vitsailikin, että tunnen todennäköisesti Aachenin ainoan naisen (häntä, vanhaa reissututtua Laosista, en harmikseni onnistunut samalla käynnillä tapaamaan). Aachen on kuulu myös joulumarkkinoistaan, ja se onkin suosittu turistikohde. Markkinoilla oli niin kova tungos, että niillä pystyi hädin tuskin liikkumaan. Totuuden nimissä ne eivät minusta olleet sen ihmeellisemmät kuin muutkaan Saksan joulumarkkinat, mutta olivat ne somassa ympäristössä keskellä vanhaa kaupunkia. Harmikseni en ruokavammaisena voinut maistaa Aachenin kuuluisia pipareita, Printeneitä. Sen sijaan leivoimme Sebastianin ja hänen kavereidensa kanssa oman lajitelmamme gluteenittomia vegaanikeksejä. En ole ennen osannutkaan arvostaa keksien leipomista eri hyvänä tapana tutustua uusiin ihmisiin.

 

Patsas pitelemässä Printeniä.

Toinen patsas Aachenissa.

(Välihuomautuksena: mikä ihme tarve taaperoilla on läpsiä vieressäistujia ja niiden läppäreitä? Tästä ja äidin estely-yrityksistä saisi hyvän thug life-pätkän. Sovinnoneleenä vauva yritti myöhemmin tarjota minulle mehua.)

 

Sebastian ja joulukaruselli.

Päheä Aachenin raatihuone.

Aachenin tuomiokirkko on vähän överi.

Jerusalemista Aacheniin aikanaan roudattu
marmorinen kuninkaan valtaistuin.

Selfie musta ja Sebastianista.

Ei-selfie musta ja Simonista.

Müncheniin minun piti mennä alun perin Wiktorian kanssa, mutta koska yhden hänen kurssinsa proffa vaikuttaa olevan lähinnä koulukiusaaja, hänen oli lopulta jäätävä työstämään projektiaan Berliiniin. Onneksi minulla oli Münchenissäkin tuttuja, niin aika ei tosiaan käynyt pitkäksi. Saksalaisten vieraanvaraisuus vaikuttaa olevan melko ääretön, eikä isännästäni Simonista ollut ollenkaan outoa, että tulin hänen pikkuruiseen soluasuntoonsa nukkumaan viikonlopuksi, vaikka olimme tavanneet kerran vuosi sitten Göteborgissa. Häntäkin on kuulemma puolitutut majoittaneet, ja vastalahjaksi voin ottaa omaan kämppääni muita ihmisiä punkkaamaan. Niin se hyvä kiertää.

München on Saksan kolmanneksi suurin kaupunki Alppien juurella. Varsinaisessa kaupungissa on 1,5 miljoonaa asukasta, metropolialueella lähes neljä kertaa enemmän. Toisin kuin Berliini, München on kuitenkin tiivis ja niin sanotusti käveltävä kaupunki. Asukastiheys on Saksan suurin. Julkista liikennettä tulikin käytettyä hyvin vähän – ja lähinnä silloin, kun vapaamatkustin Pertun Münchenissä opiskelevan serkun Henrin ja hänen vierailevien kavereidensa ryhmälipulla. Ulkomaalaisten keskuudessa München tunnetaan enimmäkseen Oktoberfesteistä ja nahkahousuista – berliiniläisen ensimmäinen kommentti kaupunkia koskien on yleisimmin, että siellä on kallista. Asumisesta ja ruuasta saa pulittaa tuntuvasti enemmän. Myös München pommitettiin sodassa maan tasalle, mutta sen keskusta rakennettiin uudelleen pitkälti samaan perinteiseen tyyliin, ja kaupunki onkin kovin nätti. Ehkä yllättäen München on suhteessa jopa kansainvälisempi kuin Berliini: asukkaista lähes 40% on ulkomaalaisia.

München, taustalla Alpit.

Münchenissä voi surffata joessa.

Knödel-palat.

Ranskiksia markkinoilla.

Münchenissä vietin huomattavan paljon aikaa kaupungin lukuisilla joulumarkkinoilla. Näin myös lyhyitä nahkahousuja, vaikka lämpötila olikin lähellä nollaa. Kuulemma nahkahousujen käyttö  talvisin on lisääntynyt huomattavasti, kun metropysäkeistä tehtiin maanalaisia. Onnistuin testaamaan myös muutamia bayerilaisia ruokia. Keskiaikaisilta joulumarkkinoilta löytyi gluteenittomia knödeleitä, eli perunapalloja. Soosia en voinut syödä, mutta ne maistuivat myös blaukrautin kanssa. Ravintolasta löytyi noin yksi minulle sopiva ruoka, tellerfleisch. En oikeastaan tiedä miten lautasenkokoinen lihanpala oli valmistettu (keittämällä? Höyryttämällä? Hauduttamalla?) ja mistä eläimestä se oli peräisin, mutta se oli ihan kamalaa. Sori Henri, valehtelin siellä raflassa, minusta se ruoka oli oikeasti pahaa, mutta vältän konflikteja. Mutta tulipahan testattua! Avauduin myöhemmin Berliinissä bussissa kaverille tästä kulinaristisesta kokemuksesta, ja vieressä istunut vanhempi herrasmies ei ottanut kuuleviin korviinsa että Bayerissa valmistettu tellerfleisch voisi olla pahaa. Kun oli selvitetty etten varmasti ollut syönyt sitä keittotaidottomassa Berliinissä, hän hyväksyi vain sen mahdollisuuden, etten ylipäätään pidä lihasta. Niin se ehkä taitaa olla.

Joulumarkkinoilla.

Feuerzangenbowle on mun lempparijuoma.

Münchenissä pääsin tutustumaan myös saksalaiseen saunakulttuuriin. Teknillisellä yliopistolla on toinen kampus hieman kauempana kaupungista, ja paikassa on paljon opiskelija-asuntoja ja jokseenkin otaniemimäinen meno. Opiskelijakylästä löytyi myös saunatilat, jotka toimivat hyvin eri periaatteella kuin suomalaiset talosaunat. Asuintalon kellarissa oli baari, pukuhuone, oleskelutila, suihkut, muutama vessa, kaksi saunaa, kylmävesialtaat ja infrapunalamput. Mitään vuoroja ei varailla, eikä tyttöjä erotella pojista. Minkään uikkareitten pitäminen ei tule kuuloonkaan, vaan kaikki ovat ihan rehellisesti nakuna. Saunat ovat avoimia kampuksen asukkaille ja heidän vierailleen, ja kertakäynti kustantaa kolmisen euroa. Saunominen ei ole mikään tunnin juttu, vaan me menimme paikalle neljän jälkeen, ja saunominen jatkui puoleenyöhön. Minun tosin piti lähteä yöbussilleni hieman aikaisemmin. Saksalaiseen tyyliin homma on hyvin organisoitu. Saunaseuruetta johtaa Saunameister, joka huolehtii aikataulusta (kirjoitettu taululle saunan ulkopuolelle) ja saunaseremonioista. Muut eivät kiukaan kanssa sählää. Saunassa vietetään tyypillisesti kerrallaan vartti, jonka jälkeen käydään suihkussa ja kylmävesialtaassa, ja jäähdytellään vartin verran oleskelualueella.

Jouluinen nähtävyysratikka.

Ensimmäinen puolisko sauna-ajasta istutaan rauhassa ilman löylynheittoa, ja löylyjen alkaessa erilaisten tuoksujen käyttö on hyvin suosittua. Löylykierroksia oli kolme, ja jokaisella veden sekaan heitettiin erilaista tuoksua. Saunan viimeiset seitsemisen minuuttia ovat jokseenkin intensiiviset, sillä jokaisen löylyn jälkeen saunamestari pyörittää kuuman ilman pikavauhtia pyyhkeellä helikopterityyliin saunan joka kolkkaan. Tämän jälkeen ilma leyhytellään vielä vuorollaan jokaisen saunojan kasvoille. Illan mittaan saunan kuumentuessa ylälauteella istumiseen piti käyttää jo ihan reilusti tahdonvoimaa. Muutamalla erityisen kuumalla kerralla mestari jakoi saunojille jääpaloja, ja taisi jäämurskaa päätyä kiukaallekin.

Vaikka saunaosaston vieressä olikin opiskelijoiden pyörittämä edullinen baari, saunojat eivät pahemmin kaljaa kiskoneet. Vettä kyllä kului, ja jotkut litkivät myös beroccaa. Erilaisia kasvonaamioitakin ihmisillä näkyi.

Yhteenvetona voisin sanoa, että kokemus oli mielenkiintoinen, mutta ei huono.

Patsas.

Pieni FC Bayer -fani.

Münchenin uusi raatihuone.

Vähän jännempi joulupukki.

Auringonlaskun katselu yliopiston kattokahvilasta oli suosittua hommaa. 

Würzburgin joulumarkkinat.

Würzburgiin matkasin tapaamaan meillä kymmenen vuotta sitten asunutta vaihto-oppilasta, Valerieta. Würzburg sijaitsee Franconian alueella Main-joen varrella, ja siellä tehdään viinejä. Hyviä sellaisia. Valerien äiti Hedwig vei meidät paikalliseen raflaan syömään, ja pääsin maistelemaan alueen tuotantoa. Jos olisin etukäteen tiennyt Hedwigin olevan niin tietäväinen viineistä, en välttämättä olisi uskaltanut viedä heille tuliaiseksi viiniä. Mutta onnenkantamoisella valintani osui ilmeisesti nappiin (”tämän alueen Rieslingit ovat paljon pehmeämpiä kuin muut, neuvoiko sinua joku?”). Tosin käytin hyväkseni pullon kyljestä löytynyttä ”vuoden viini” –tarraa. Siinä Rewen halpisviinihyllyllä seisoessa tuli kieltämättä ikävä Alkoa, jossa joku fiksumpi kertoo sinulle aina pyydettäessä, että mitä haluat ostaa.

Marienbergin linnoitus Würzburgissa.

Myös Würzburg kärsi toisessa maailmansodassa pahoin: 225 brittiläistä pommikonetta tuhosi siviilejä täynnä olevan kaupungin lähes täysin 17 minuutissa. Tärkeät historialliset rakennukset kuitenkin sittemmin rekonstruoitiin, ja Würzburg onkin erittäin kaunis keskiaikainen kaupunki. Kaupungin sodanjälkeisestä jälleenrakennuksesta ovat vastuussa pääasiassa naiset, joita kutsuttiin nimellä Trümmerfrauen (paremman käännöksen puutteessa raunionaiset). Heidän miehensä olivat joko kuolleet tai sotavankeina.

Valerien mukana pääsin myös vierailemaan paikallisella tallilla, ja sain istuakin hetken hevosen selässä. (Note to self: tutustu enemmän ihmisiin, joilla on hevosia.)

Saksalaiset ne vaan juo viinii ja katselee auringonlaskua sillalla.

Jännä soittopeli.

Würzburgin linna.

Ruoka ja viini olivat paikallisessa erittäin hyviä.

Perinteinen saksalainen tapa on juoda
cappucino kermalla. Se on aivan sairaan
rasvaista eikä muutenkaan kovin hyvää, vaikka
yleensä rakastankin kermaa.

Selfie Hedwigin ja Valerien kanssa.

Hevosen peppu!

Würzburg linnoituksesta nähtynä.

 Kaiken kaikkiaan oli ihan sairaan kivaa reissailla ympäriinsä ja tavata vanhoja ja uusia tuttuja. Ehkä lempiasiani maailmassa on istua kulkuvälineeseen ja istua siinä matkalla uuteen paikkaan maiseman vilistessä ohi.

Bussissa.

Huomenna odottaa paluu arkeen niin ryhmätyötapaamisen ja laskareiden kuin myös joogan parissa. Jälkimmäisestä olen hieman enemmän innoissani kuin edellisistä. Koulussa on yliopisto-opiskelulle tyypillisesti odotettavissa melko rankka loppukiri ennen lukukauden päättymistä, mutta jotta olennainen ei unohtuisi, olen sopinut yhden reissun Puolaan ja saan lopulta vieraitakin Berliiniin. Jo kahden viikon päästä Perttu tulee käymään! <3<3  (Mikäli vierailijani lukevat tätä, varautukaa velvollisuuteen roudata takaisin Suomeen osa kamoistani, joita on kertynyt vähän liikaa lentoyhtiön vaatimuksiin nähden.)

Berliini, osa 4: arki

Oletteko huomanneet, että kohta on joulu? On pimeää ja joka 

Glühwein on parempaa kuin glögi!

puolelle sikiää pikkuisia kojuja, joissa myydään erilaisia herkkuja, glühweinia tai hassuja koruja.  Jos avaa radion, siellä soi Last Christmas.  Tämä tarkoittaa sitä, että ajasta Berliinissä on jo yli puolet takana. Kurssit alkoivat puolitoista kuukautta sitten, ja sittemmin elämäni on aika lailla rutinoitunut, no, semmoiseksi normielämäksi. Käyn koulussa, kaupassa, liikkumassa, teen ruokaa, näen kavereita. Toki suuni avatessani on edelleen räikeän selvää, etten ole paikallinen, ja minua toivotellaan edelleen säännöllisesti tervetulleeksi Berliiniin. Puolet asiakaspalvelijoista vaihtaa kielen edelleen automaattisesti englantiin, kun kuulee vieraan aksenttini. Sitten ollaan siinä hassussa tilanteessa, että minä puhun saksaa, ja saan vastaukset englanniksi. Mutta ihan yhtä usein paikalliset sietävät rikkinäistä saksaa ja ystävällisesti täydentävät vajaita lauseitani.

Gendarmenmarktin joulumarkkinat ovat päheät.

Tästä kojusta ostin ihanan alpakkapeiton.

Ylihinnoiteltu saksan intensiivikurssini (270 euroa) oli ja meni. Olen ihan tyytyväinen, että olin siellä, sillä kurssikaverit olivat kivoja ja opettajamme hauska. Toki kielitaitonikin kehittyi. Eivät kielikurssit täällä muutenkaan ole ilmaisia, mutta murto-osalla rahasta (50 euroa) pääsee lukukausien aikana opiskelemaan saman oppimäärän. Jos siis muistaa olla päivittämässä ilmoittautumissivua oikealla hetkellä, terveisin saksankurssiton. Ajattelin opiskelevani  ahkerasti saksaa itsekseni, mutta siitä nyt ei tietenkään ole tullut mitään. Yksi kursseistani on saksaksi, ja tavaan sen puitteissa energiapolitiikan saksankielistä sanastoa, ja juttelen kavereiden kanssa pääasiassa saksaa. Strukturoidumpi opiskelu tässä ohessa kehittäisi kielitaitoa epäilemättä nopeammin, mutta se vaatisi kovasti itsekuria ja vähemmän somessa roikkumista. Tai saksankurssin etsimisen, mikä ei ole ihan helppo tehtävä – vaikka tarjontaa on, kysyntää on enemmän. Hieman omistautuneempi ystäväni juoksi viikkoja tapaamassa eri järjestäjätahoja ennenkö pääsi kurssille.

 

Syksyinen Berliini.

Mutta lienee paikallaan kirjoittaa jotain paikallisesta yliopisto-opiskelusta. Ja lisätä sekaan täysin asiaan liittymättömiä kuvia.

TU:n päärakennuksen takapiha.

Minä opiskelen täällä lafkassa nimeltä Technische Universität Berlin, lyhyemmin TU (Berliinistä löytyy myös muun muassa FU ja HU). TU:lla on noin 30000 opiskelijaa, josta lähes 20% on kansainvälisiä. Nimestään huolimatta teknillisten alojen lisäksi TU:ssa voi opiskella luonnontieteitä, taloustieteitä, sosiaalitieteitä ja muita ihmistieteitä.

Kurssit ja niiden järjestelyjen yksityiskohdat julkaistiin vaihtelevasti hyvissä ajoin tai pari viikkoa lukukauden alkamisen jälkeen. Kurssivalintabyrokratiaan pätee täällä sama kuin Suomessa: vaikka hallinnossa työskentelevä opintotäti väittää, ettet voi ottaa jotain kurssia, asia korjaantuu poikkeuksetta kysäisemällä kurssia vetävältä proffalta. Totta kai voit tulle kurssille, jos se kiinnostaa!

Byrokratia täällä on noin muuten viety ihan uudelle levelille. Vaihto-opiskelijat on jostain syystä vapautettu suurimmasta osasta siitä – ehkä sen kanssa ei vaan opittu elämään. Tavalliset opiskelijat joutuvat ilmoittautumaan kursseille ja tentteihin mystisessä Prüfungsamtissa, joka on kuulemani perusteella täynnä tiukkapipoisia hallintotätejä, joiden kanssa asiointi on vaikeaa. Vaihtarit voivat vain ilmoittaa proffalle, että haluavat tenttiin. Ei meitäkään toki millään järkevällä järjestelyllä ole päästetty: jokaiselta kurssilta meidän on lopuksi haalittava fyysinen paperilappu, der Schein, jossa kurssin vetäjä ilmoittaa sinun läpäisseen kurssin. Nämä lappuset on sitten kiikutettava kv-toimistoon, joka kokoaa niistä todistuksen kurssisuorituksista kotiyliopistolle. Ongelmaksi tietysti muodostuu se, että suurin osa vaihtareista ei voi tai muuten vaan halua jäädä tänne opetuksen loppumisen jälkeen kuukaudeksi hengaamaan ja odottelemaan, että tentit arvosteltaisiin ja Scheinit saisi kouraan, jotta ne voi fyysisesti viedä kv-toimistoon. Niinpä vaihtarit ovat joka kurssilla ruinaamassa ja varmistelemassa arvosteluaikatauluja koko lukukauden. Olisihan se aivan mahdotonta tehdä nämä asiat sähköisesti. Itse olen suunnitellut viettäväni täällä helmikuun loppuun, eli kolmisen viikkoa opetuksen loppumisen ja tenttien jälkeen. Lukukausi jatkuu virallisesti maaliskuun loppuun. Keskellä kevättä saksalaiset nauttivat siis käytännössä parin kuukauden loman.

Saksassa ei ole lukukausimaksuja, mutta Suomen tapaan täällä on jonkinlainen 

Opiskelija-Mariko.

ylioppilaskuntaorganisaatio, jolle maksetaan minun koulussani hieman alta 260 euron jäsenmaksu per lukukausi. Siihen ei kuulu terveydenhuoltoa, kuten Suomessa, mutta julkisen liikenteen lippu kuuluu, ja näkyy tarrana kuvallisessa opiskelijakortissa. Jotta liikenteen käyttäminen ei kuitenkaan olisi liian kätevää, mukana on ehdottomasti kannettava koulun järjestelmästä printattua läsnäolotodistusta. Sen näyttäminen kännykän tai tabletin ruudulta ei riitä. On täysi mysteeri, miksi tämä on tarpeellista, kun opiskelijakortissa on kuitenkin kuva, läsnäololukukausi ja julkisen liikenteen lipun voimassaolokausi, mutta onhan se varmaan ihan kätevää rahoittaa liikenneverkkoa typerien sääntöjen seuraamatta jättämisestä kerätyillä sakkomaksuilla.

Yliopiston joka kahvilan joka pöydässä on suolapurkki, syystä: paikallisten suolankäyttö on ihan käsittämätöntä.

Aallon ja HY:n alumnit järkkäsivät kierroksen museoon.

Kurssien taso ja järjestelyt ovat oman otokseni perusteella varsin vaihtelevia. Huomattavaa on, että yhtä lukuun ottamatta kaikkia kurssejani vetää professori, eikä joku epäonninen post-doc-tutkija. Sitä viimeistä kyllä vetää kaksi post-doc-tutkijaa, mutta he vetävät semman selvästi omasta halustaan, ja tekevät myös aika killeriä duunia sen kanssa. Täällä kurssiassistentin työ on vedetty aika eri tasolle kuin Aallossa: assari tosiaan laskareiden vetämisen lisäksi on proffan assari. Valmistelee slaideja, hoitaa kaikki käytännön asiat, ja istuu muuten joka luennolla katsomassa, että laserpointteri toimii ja kirjaamassa ylös proffan huomiot milloin mistäkin. Keskimäärin kurssini ovat paljon paremmin luennoituja täällä kuin kotona. Tämä tosin johtunee ainakin osittain siitä, että en opiskele täällä matikkaa, vaan erilaisia talouskursseja, jotka kokemukseni mukaan ovat Aallossakin yleensä paljon parempia kuin matematiikan laitoksen tarjonta. Kaikki laskarit täällä sen sijaan ovat niin kutsuttuja demoja, joissa assari kirjoittaa kysymysten vastaukset taululle ja yrittää satunnaisesti kysellä vihkoonsa kopioivilta opiskelijoilta jotain ilman suurta menestystä. Tämä on mielestäni naurettavaa ajanhukkaa. Mallivastauksia ei kuitenkaan julkaista missään, vaan paikalle on tultava fyysisesti. Palautettavia tehtäviä minulla on vain yhdellä kurssilla, ja siellä niillä korvataan tentti. 

 

Eräät joulumarkkinat.

Wiktorian ja minun vakkarivietnamilainen, soppa 5,80€.

Kolme kursseistani ei perustu oppikirjaan, vaan pakolliselta ja ekstensiiviseltä lukulistalta löytyy kaikenlaisia artikkeleita tieteellisistä ja ei-tieteellisistä julkaisuista sekä osia erilaisista kirjoista. Lukemiseen menee aikaa, mutta se on äärimmäisen mielenkiintoista. On myös hauskaa, että systeemianalyysin oppini kotoa pääsevät käyttöön: kursseillani hyödynnetään esimerkiksi peliteoriaa ja dynaamista optimointia työkaluina erilaisten ympäristöhaasteiden mallintamiseen. Täytyy sanoa, että työkalujen opettelu oikeisiin kysymyksiin vastaamisen kautta on aika paljon mielekkäämpää kuin työkalujen opettelu sellaisenaan ihan vaan niiden opettelun vuoksi, mitä minä olen viimeiset vuodet tehnyt. Toki esimerkiksi dynaamisen optimoinnin käsittely matemaattisesti oli täällä olematonta, ja ”me ekonomistit toivomme, että matemaatikko teki hyvää työtä ja vaan käytämme näitä kaavoja”, mutta luulen että jonkinlainen keskitien ratkaisu voisi viedä oppimisen mielekkyyden ihan uudelle tasolle.

 

Keskellä viikkoa on hyvä spontaanisti relata nopean pastan ja kaverin seurassa.

Tämä on muistomerkki seksuaalisen väkivallan uhreille
eräällä raiskauspaikalla Victoria Parkissa.

Kuten mainitsin, valitsin yhden saksaksi opetetun kandidaattitason kurssin energiataloudesta, jotta saksaa tulisi harjoiteltua. Ajattelin, että se olisi epäilemättä simppeli, perus luentokurssi, jossa pärjäisi lukemalla luentokalvoja. Toisin kävi – ensinnäkin kurssin nimi vaihtui jossain vaiheessa energiapolitiikaksi, eikä se ollutkaan kandikurssi – tosin vieläkään ei ole täysin selvää, mikä ero suorituksissa kandi- ja maisteritasolla oikein on. Kurssin ”luento” on maanantai-iltaisin ja kestää neljä tuntia, josta tosin yleensä professoria odotellaan noin puolet. Joka kerralla saadaan erilaista infoa siitä, miten kurssi oikeastaan suoritetaan. Läsnäolo on pakollista, myös yllättäen paljastetulla viikonlopun kestävällä ekskursiolla Hampuriin. Joka viikko on vaihteleva määrä (paristakymmenestä sataan sivuun tieteellisiä artikkeleja enimmäkseen saksaksi) pakollista luettavaa, joka julkaistaan tyypillisesti lauantai- tai sunnuntai-iltana (naurettavaa ja täysin kohtuutonta – meileissä tosin muistetaan toivottaa hyvää sunnuntai-iltaa). Maanantain luennolla on pyydettäessä pystyttävä referoimaan luettu artikkeli hyvin yksityiskohtaisesti. En ole joutunut vielä piinapenkkiin, eikä siitä epäilemättä mitään tule jos niin joskus kävisi. Kurssilla työskennellään onneksi ryhmissä, ja olisin lopettanut kurssin kesken jo kauan sitten (kuten ehkä kolme neljäsosaa kurssin aloittaneista on tehnyt), jos avuliaat ryhmäläiseni eivät selittäisi minulle, mitä he luulevat kulloinkin olevan meneillään.

Yhdelle kursseistani minua kyseltiin jo ensi lukukaudelle assariksi. Siis minua, vaihto-opiskelijaa. Kaikkihan tietävät, että vaihtarit eivät koskaan ota opiskelua vakavasti ja bilettävät viikot läpeensä! Koska olen täällä vain yhden lukukauden, piti kieltäytyä kunniasta. Ja no, vaikka en olisikaan, olen ehkä assaroinut tarpeekseni.

Kun ei ole muutakaan paikkaa tehdä laskareita.

Aalto-yliopistoon on viime vuosina rakennettu innokkaasti erilaisia learning hubeja, eli paikkoja joissa voi opiskella ja tehdä ryhmätöitä ja projekteja. Lisäksi Aallossa löytyy hengailua ja fyysikoiden tapauksessa opiskeluakin varten varsin tasokas kiltahuone jokaiselle teekkarille. Täällä ei ole kuultu mistään edellä mainituista, ja opiskelijoita näkyy istuvan ja opiskelevan milloin milläkin ikkunalaudalla ja portaalla. Ympäri koulua on täyteen pakattuja kahviloita, joiden hälinässä yritetään usein työskennellä. Joka tiedekunnalla on myös kirjasto. Vietän aika paljon aikaa tuotantotalouden kirjastossa, mutta siinäkin on paljon huonoja puolia: siellä on jostain tuntemattomasta syystä naurettavan kuuma, siellä on meluisaa laskareita yhdessä vääntävien porukoiden takia (itse asiassa en ole nähnyt kenenkään käyttävän kirjastoa varsinaisesti sen kirjasto-ominaisuuksien takia), sinne meno on aina jonkinmoinen prosessi, sillä sisään pitää kirjautua ja kirjaston puolelle saa viedä vain opiskeluvälineet, ei laukkuja, takkeja tai eväitä. Itse asiassa ainoat lokerot tavaroiden säilytystä varten koko yliopistossa sijaitsevat sen kirjastoissa, ja niitä voi käyttää vain kun on sisällä kirjastossa. (Ja no, kuntosalilla.)

TU:n Lichthof ja opiskelijat, joilla ei ole muuta paikkaa, kuin istua lattialla.

Yliopistolla on varsin laajasti erilaisia liikuntapalveluita, mutta niiden käyttö ei ole läheskään yhtä kätevää kuin Unisportin. Oikeastaan on parempi sanoa, että täällä on yliopistoliikunnan tarjoamana laajasti erilaisia liikuntakursseja. Kursseista muutama on niputettu yhteen niin, että osallistumalla yhdelle saa oikeuden käydä maksutta myös muilla diiliin kuuluvilla tunneilla, mutta minulle tämä ei natsannut aikataulujen ja kehnon tarjonnan vuoksi. Suurin osa kursseista on kerran viikossa tiettyyn aikaan meneviä, ja jokaisesta kurssista on maksettava erikseen. Ilmoittauduttava on koko lukukaudelle kerralla, eikä perumismahdollisuutta ole. Ilmoittautuminen liikuntakursseille avautuu ennen lukukauden alkua, jolloin varsinaisten opintokurssien aikataulu ei ole välttämättä tiedossa. Suositut kurssit menevät nopeasti täyteen, mutta lopulta niillä ei käy juuri kukaan.

Kirjastossa on korit, kaupoissa ei.

Minulla on yliopistoliikunnasta yksi meditaatiokurssi, yksi hatha-joogakurssi ja kuntosalijäsenyys (jossa sentään saa käydä milloin haluaa). Meditaatiokurssini on ihan hauska, mutta joogani on todellinen pettymys. Ohjaaja on mielestäni surkea, ja kurssi aivan liian hitaasti etenevä, eikä palautteenanto vaikuttanut mihinkään. Onnekasta kyllä, lukukauden alun aikoihin Berliinin suomalaisten facebook-ryhmässä kyseli eräs täällä asustava harjoittelua vaille valmis joogaohjaaja halukkaita osallistujia hänen opetukseensa. Ilmoittauduin into piukeana, ja tällä kertaa en todellakaan joutunut pettymään – hänen joogatunnilleen matkustan ilomielin tunnin suuntaansa Pankowiin. Liikuntaan liittyvät rahalliset menoni ovat Suomeen verrattuna moninkertaistuneet, mutta eihän tämä kestä kuin yhden lukukauden. Tänne tuleville vinkkaisin, ettei kursseja kannata pelotteluista huolimatta varata suoraan ainakaan ilman vahvoja suosituksia, vaan ennen ostopäätöstä on ehdottoman fiksua käydä kokeilutunnilla. Itsekin kävin kokeilemassa toistakin joogakurssia, mutta totesin sen jopa huonommaksi kuin omani.

Huoltiksen ostokset tehdään illalla luukun kautta.

Vaikka stereotypiat saksalaisesta byrokratiasta ovat osoittautuneet täällä todeksi, saksalainen pünktlichkeit, eli täsmällisyys, ei ole. Berliini on ilmeisesti tämän suhteen vähän erikoinen alue, mutta mikään ei ala silloin kuin sen pitää. Ei se ihan paria tuntia myöhässä ala, niin kuin joissain muissa paikoissa, mutta ainakin viisi minuuttia. Jokainen luento, jokainen tapahtuma, jokainen tapaaminen alkaa aina vähintään viisi minuuttia myöhässä. Joskus tunnin myöhässä. Minulla ei ole suuria vaikeuksia olla itsekin aina myöhässä, joten minua asia ei yleensä haittaa. Myöskään saksalainen tehokkuus ei ainakaan julkisen liikenteen tapauksessa ole täällä totta. Minusta on jokseenkin käsittämätöntä, että täällä on niin kehno julkisen liikenteen käyttöetiketti. Metrosta ulos meno on aina hidasta, koska vastassa on muuri ihmisiä. Metroon sisään meno on myös hidasta, sillä ensimmäiset jäävät aina heti ovensuuhun seisomaan, ja lopulta viimeinen sisään menijä joutuu pujottautumaan syvimmälle vaunuun. Välillä ruuhka-aikoina osa ihmisistä jätetään ihan kylmästi ulos, koska homma hoituu niin hitaasti. Mutta on raideliikenteen käyttö toki huomattavasti kätevämpää kuin minkään muun – yritin kerran mennä iltapäivällä neljältä bussilla jonnekin, ja seisoin ruuhkassa tunnin, vaikka matkan piti kestää vain vartti. Lopulta kävelin perille, kun bussi ei liikkunut enää mihinkään. Ja julkisen liikenteen verkko itsessään on erittäin hyvä. Ja berliiniläiset ovat rentoja, avoimia ja ystävällisiä ihmisiä.

Wochenmarkt Crellestraße

Koska olen aiemmin valittanut niin paljon ruuasta, voin ilokseni kertoa, että tilanne on parantunut. Olen löytänyt ihan loistavan ja suuren aasiakaupan, josta saa suunnilleen kaikkea ja halvalla. Lisäksi olen löytänyt läheisen biokaupan, josta saa suunnilleen kaikkea, tosin ei halvalla. Merkittävin löytöni ovat kuitenkin muutaman S-Bahn-pysäkin päässa pari kertaa viikossa tapahtuvat turkkilaiset ruokamarkkinat, jossa saa kaikenlaisia kasviksia tuoreena ja usein ihan järjettömän halvalla. Laatikko avokadoja, 1€. Ongelmaksi saattaakin muodostua pienten erien ostaminen, sillä tavara myydään usein laatikoittain. Onnistuu se kuitenkin yleensä ihan hyvin.  Sitten tässä on tietenkin se, että liian halvoissa asioissa on yleensä jotain mätää – jotakuta jossakin riistetään. En vain tiedä ketä – ei aavistustakaan, mistä tavara markkinoille päätyy.

Todiste: avokadolaatikko 1€.

Ostokset marketilta.

Miksi lauma eläkeläisiä jonottaa currywurstia?

Mustafa's - Berliinin paras Gemüse Döner.

Löysin vuohia.