Ensimmäinen viikko Berliinissä

Vaihtoblogi. Minulla on tästä vähän ristiriitaiset fiilikset. Reissublogin pito on ihan helppoa ja kivaakin, siinä on ihan selkeä näkökulma – millainen uusi paikka oli ja mitä siellä tapahtui. Postaus per kohde. Nyt minä en kuitenkaan ole reissaamassa, vaan asumassa jossain. Kuka jaksaa lukea postauksia samasta kohteesta puoli vuotta? Pitäisikö tässä olla joku muu näkökulma lisäksi, olisko tää vähän niin kuin lifestyle-blogi myös? 

Minulla on täällä alusvaatteet poislukien 34 vaatekappaletta kuudeksi kuukaudeksi – ehkä semmoinen karsittu vaatekaappi-teema? 

Tänään mulla oli päällä tää sama villapaita ku joka päivä muutenkin, koska se on mun ainut mukana oleva ja täällä on kylmä.

Täällä pitää myös ihan itse tehdä ruokansa kun Perttu ei ole ruokkimassa – ehkä tää voisi olla vähän niin kuin ruokablogi? 

 

Täs on tää mun aamianen, jugurttia ja teetä. 

Ja sit on tää mun jokapäiväinen illallinen, pastaa.

No, minä en ole päätynyt oikein mihinkään lopputulokseen tässä, vaikka viikko on jo vierähtänyt. Aattelin, että alan vaan kirjoittaa, ja siitä tulee sitten mitä tulee.

Liityin myös Instagramiin, mutta en tiedä yhtään että mitä sinne pitäisi laittaa, ja miten se sitten suhtautuu tähän blogiin. On tää kanssa.

Saavuin Berliiniin viime tiistaina, ensimmäinen syyskuuta. Oli yli 30 astetta lämmintä, ja matkalaukkuni painoi aivan saakelisti. Keskustaan ruuhkassa köröttelevässä bussissa oli helkkarin kuuma ja tungosta. Oli nälkä ja jano, vesipullo oli unohtunut käydä täyttämässä lentokentän vessassa. Mutta ei ollut ketään kelle valittaa. Ikkunan takana ohi lipuva Berliini vaikutti hauskalta paikalta.

Brendenburger Torin S-Bahn-asema oli merkattu minun googlaamaani reittiin pyörätuoliystävälliseksi, mutta minä en nähnyt kuin pitkät portaat maan alle. Myöhemmin keksin, että toisella sisäänkäynnillä olisi varmaan ollut hissi. Mutta en minä tiennyt missä se toinen sisäänkäynti oli, ja laukkua oli rankkaa raahata tasaisellakin. Huomaa kyllä, ettei ole pumpissa taas moneen kuukauteen käyty. En ehtinyt punnertaa kuin nelisen rappusta alaspäin, porras kerrallaan, kun luokseni riensi saksaa papattava paikallinen täti, jonka sanomisista en ihan saanut kiinni, mutta joka selvästi aikoi auttaa laukkuni kanssa. Suomalaisena itsenäisenä naisena yritin tietysti aluksi sanoa, ettei tarvitse, kun eihän tässä mitään ongelmaa ole (vaikka todellakin oli), mutta sopertamiseni jäi kesken, kun ohikulkenut mies nappasi laukkuni kantoon ja vei sen junalaiturille asti.

Mun S-Bahn-asema.

Feuerbachstraßen asemalla hissi oli vähän selkeämmin sijoitettu. Perillä jätin laukkuni alakertaan ja kiipesin viidenteen kerrokseen varmistamaan, että olen oikeassa paikassa, ja niinhän siinä kävi, että kämppikseni Johann kantoi lopulta laukun puolestani ylös. Johann puhuu minulle vain saksaa, koska se on hyvää harjoitusta, mutta ensi töikseni häntä oli pyydettävä puhumaan hitaammin, ja siltikin yli puolet jutuista menee ohi. Jostain syystä kuitenkin nyökkäilen ja esitän ymmärtäväni enemmän. Vaikka se on tosi raivostuttavaa selittävälle osapuolelle, minä jos kuka sen Suomessa kansainvälisten opiskelijoiden kanssa toimineena tiedän.

 

Mun uusi kotikatu.

Portaat meidän kämppään.

Meidän kylppäri.

Ja meidän keittiö.

Ja mun huone.

20 neliötä, 400 euroa.

Täältä pääsee ostoskeskuksiin ja U-Bahniin.

Johann lähti kanssani etsimään jotain minulle sopivaa syövää ja näyttämään hieman aluetta. Hän ei ollut kuullut keliakiasta, mutta tajusi pointin. Päädyimme lopulta yhden ostoskeskuksen food courtiin aasialaisbuffettiin. Ruoka ei ollut kovin kummoista, mutta ajoi asiansa. Jaa miten niin ostoskeskukseen, Berliinissä? Yleisesti ottaen täällä on todella vähän ostoskeskuksia, ja ihmiset suosivat pieniä lähiliikkeitä kaikessa. No, kaikki Berliinin ostoskeskukset vaikuttavat olevan Steglitzissä. Niitä on ainakin kolme vierekkäin. Sinänsä mälsää, kun minäkin haluaisin suosia söpöjä lähikauppoja.

Oikealla mun metroasema.

Mekin kävimme yhdessä kellarikerroksen ruokakaupassa, Kaisersissa, hankkimassa minulle aamiaista. Kaurahiutaleiden löytäminen oli todella vaikeaa.

Illalla minulla oli ikävä Perttua, ja mietin että miksi oikein tulin.  Se meni kuitenkin parissa päivässä kokonaan ohi. Tietysti tulin, täällä on aivan sairaan siistiä!

Tässä on TU:n, mun yliopiston päärakennus.

Heti seuraavana aamuna oli meidän pikku early birdsien orientaatiosessio ja saksan kielitestit, jotta meidät osattaisiin jakaa oikein tasoryhmiin ylihinnoitellulla intensiivikurssillamme. Yliopiston lukukausi alkaa vasta kuukauden päästä, siihen asti meillä on aikaa päntätä saksaa. Päivä meni joutuisasti; tutustuin vähän muihin vaihtareihin (tuntuu että puolet on ranskalaisia), söin Mensassa (valikoima vähän toista luokkaa kuin suomalaisissa opiskelijaravintoloissa, mutta niin olivat hinnatkin) ja jonotin neljä kertaa ostamaan opiskelijalippua rautatieasemalla, koska kolmella ensimmäisellä kerralla olin väärällä tiskillä.

Vertailun vuoksi tässä on Humboldtin yliopiston oikeustieteellinen. Miksi insinööreillä ei ole ikinä mitään nättiä!

Currywurst, eli makkara, curryjauhetta ja soosia.

Sit vielä vähän mun yliopistohuudien katutaidetta.

Lauri ja mä baarissa.

Torstai-iltana tapasin kaverini Laurin, joka tekee täällä tohtorintutkintoaan. Käytiin hänen kantisbaarissaan, Otto Schruppkessa Schönebergissä, ja syömässä intialaista. Baarissa ei ollut kuultu siidereistä, joten join paikallisten suosimaa ja Laurin vinkkaamaa Weinschorlea, ei valkoviiniä kuplavedellä, ja uskaltauduin vielä maistamaan punkkua ihan pelkältään. Täällä ei perusbaarissa ole viineissä juuri valinnanvaraa, ja laatu on sellaista, että kuplaveden sekoitus on usein selvä parannus juotavuuteen. Lauri vinkkasi myös miten saan kämppämme kaasuhellan toimimaan (ei saa päästää kaasunapista liian nopeasti sytytyksen jälkeen irti - Johannia ei ollut näkynyt sitten saapumisiltani, ja aamupalat oli menneet ns. tuorepuurolla) ja miten tippaaminen hoidetaan tyylikkäästi ravintoloissa (maksaessasi käteisellä, kuten täällä on tehtävä, sanot vaan tarjoilijalle suoraan, paljonko aiot yhteensä maksaa – tipin jättö pöydälle on epäkohteliasta).

Baarissa soi ysäripoppi, mikä teki tunnelmasta aika mielenkiintoisen.

Leipomo, josta ei saa hyvää gluteenitonta leipää.

Gluteenittomien tuotteiden löytäminen kaupasta ei ole ollut ihan niin mutkatonta kuin Suomessa. Lidlistä saa kyllä gluteenitonta pastaa (!), kun tarpeeksi tarkkaan etsii. Meillä ei myöskään ole pakastinta, joten vaikka onnistuisin löytämään jostain pakasteleipiä, ne eivät kauaa säilyisi. Google kertoi minulle, että lähileipomoni tekee tilauksesta gluteenittomia leipiä. Tilasinkin semmoisen, mutta pettymyksekseni laatu ei ollut samaa luokkaa kuin suomalaisissa tuoreleivissä, joita isoista kaupoista pari kertaa viikossa löytää. Etsintä siis jatkuu. Leipominen kaasu-uunissa ilman lämpömittaria ei paljon houkuttele.

Ennen Lidlin pastavalikoiman löytämistä kävin myös paikallisessa ekokaupassa shoppailemassa, josta sain pastani ensihätään. Kävin myös sen kosmetiikkaosastolla tekemässä hankintoja – laukun painon takia olin jättänyt kaikki putelit kotiin. Myynnissä oli edullisesti paikallisten pikkufirmojen lähiraaka-aineista valmistettua vegaania ekologista kosmetiikkaa, ja päätin kokeilla sitä. Shampooni ja hoitoaineeni ovat ihan ok, puhdistusmaitoni ja kasvoveteni eivät niinkään – ne haisevat ihan rehellisesti hajustetulle viinalle. Normaalisti teen paljon taustatyötä uuteen kosmetiikkaan vaihtaessa – olisi varmaan pitänyt nytkin.

Maailman johtajat katutaiteessa.

Perjantaina kävin koulun kv-toimiston järjestämällä opastetulla kierroksella Kreuzbergissä parinkymmenen muun vaihtarin kanssa. Kreuzberg on siitä mielenkiintoinen kaupunginosa, että Berliinin muuri kulki sen lävitse, ja se oli pitkään hyvin epäsuosittu paikka asua. Vuokrat olivat alhaisia, ja alueelle muutti paljon turkkilaisia ja muita maahanmuuttajia sekä muuten vaan köyhiä ja syrjäytyneitä. Nykyään Kreuzberg on nuorten suosima trendikaupunginosa, jossa hinnat nousevat kohisten. Siellä on edelleen varsin kansainvälinen meininki, paljon sosiaalisia kokeiluja ja hauskoja putiikkeja. Alamaailman edustajat ovat myös vielä läsnä – meidänkin turistiryhmältämme tultiin kyselemään, josko hasiksen ostaminen houkuttaisi. Kierros oli mielenkiintoinen, sillä se ei sisältänyt mitään perinteisiä turistikohteita, vaan matalamman profiilin paikkoja, joissa tuskin tulisi käytyä itse.

 

Överisiisti selfie-kamera, eli maailman ainoa suuri walk-in-kamera. Ei tuota negatiivia vaan pelkän 1:1 positiivin. Kuva maksaa 370 euroa. Mulla on nyt fiksaatio saada sellainen.

Kreuzbergin takapihoilla viljellään.

Prinzessinengartenin mobiilipuutarhassa oli vaikka mitä jännää härveliä...

...mutta myös kasveja.

Perjantai-iltana oli bileet uusille vaihtareille opiskelijakahvilassa Café Erdreichissa. Jono baaritiskille, josta sata ensimmäistä juomaa olivat ilmaisia, alkoi jo ovelta. Juomavalikoimaan kuului luonnollisesti kaljaa ja kaljaa. Onneksi myös muutamia limppareita. Tungos oli aika valtava eikä varsinaisesti rentoa sosiaalista kanssakäymistä fasilitoiva, mutta tutustuin silti muutamiin uusiin ihmisiin, ja opin etten ole ainoa suomalainenkaan. Olin myös ilmeisesti jutellut eräälle suomalaiselle pojalle Kreuzberg-kierroksella, mutta englanniksi, kun emme olleet tunnistaneet toisiamme.  Myöhemmin paikalle ilmaantui myös joitain saksalaisia, joista yksi oli kovin innoissaan löydettyään minut. Hän toivoi, että minun kauttani olisi mahdollisuutta päästä käsiksi Minttuun, johon hän oli ilmeisen ihastunut. Toki minä olin tuonut Suomesta pullon, ja sovimme että kutsun hänet mukaan, kun sen avaamiseen sopiva tilaisuus tulee.

Kulturfabrikin lipunmyynti.

Puolalainen arkkitehtiopiskelija Wiktoria oli opaskierroksella napannut jostain esitteen, jossa kerrottiin meneillään olevasta Favorites Film Festivalista Moabitin Kulturfabrikilla. Menimme lauantaina Wiktorian ja ranskalaisen Agathen kanssa katsomaan hurjan mielenkiintoisen dokumentaarin Je suis le peuple. Elokuva seuraa egyptiläisen maanviljelijäperheen arkea kolme vuotta Egyptin vallankumouksen läpi. Suosittelen kovasti. Elokuvan lopuksi otettiin Skype-yhteys leffan ohjaajaan Pariisiin, ja yleisöllä oli mahdollisuus kysyä häneltä kysymyksiä. Myöhemmin menimme Kulturfabrikin baariin juomaan taiteellisesti (kehnoa) punaviiniä, ja seuraamme liittyivät ennen pitkää myös Constant ja Vincent, ranskalaiset jotka eivät olleet ehtineet mukaan leffaan.

 

Teatteri oli pieni ja tunnelmallinen.

Pikku origamikoristeet olivat söpöjä.

Tytöt lasillisella.

Feuerbach: eläkeläisten kakkukahvittelumesta.

Sunnuntaina vietin laatuaikaa Johannin ja hänen tyttöystävänsä Ninan kanssa. Ninaakin piti pyytää puhumaan vähän hitaammin, mutta sen jälkeen ymmärsin häntä paremmin kuin Johannia. Myöhemmin seuraamme kahville Feuerbachiin liittyi myös Ninan kämppis, ja kolmen saksalaisen keskustelu meni lähes täysin yli hilseen. Aiheetkin vaihtuivat niin nopeasti, että suurimman osan ajasta yritin ymmärtää, mistä oikeastaan edes puhuttiin. Välillä minulle selitettiin mehukkaimmat jutut hieman hitaammin, mikä oli kivaa. Mutta eihän sitä opi jos ei harjoittele.

Kotikulmilta saa onneksi överihyvää jätskiä.

Tällä viikolla alkoi sitten saksan intensiivikurssi. Vaihtareista on tehty yhteensä 13 ryhmää, joista osa opiskelee aamulla ja osa iltapäivällä – minä jouduin harmikseni iltapäiväryhmään, jossa opetusta on klo 14-18.  Todella hankala aika minkään tekemisen kannalta.

Meitä oli ryhmässä numero 11 alun perin 15 ja nyt 18 henkilöä ympäri maailmaa ja hieman erilaisilla osaamistasoilla. Kurssilla on myös Henna Lappeenrannasta. Kaikki puhuvat saksaa omanlaisellaan aksentilla, mikä tekee ymmärtämisestä melko haasteellista. Onneksi kaikki puhuvat erittäin hitaasti, ja opettaja puhuu korostetun selkeästi. Kurssilla ei ole oppikirjaa, vaan opettajan kokoamaa materiaalia eri lähteistä. Opiskelemme yliopistolla neljä tuntia päivässä, ja saamme lisäksi kotitehtäviä. Tarkoitus on saavuttaa kuukaudessa seuraava taso kielitaitoasteikolla: kurssin lopussa kaikki saavat käteen todistuksen B2-tason kielitaidosta.

Sandemans on luottofirma.

Tiistaiaamuna kuitenkin heräsin aikaisin ja lähdin Free Walking Tourille, joista tykkään. Niitä järjestetään eri firmojen ja porukoiden toimista ympäri Eurooppaa, ja pyrin vierailemaan sellaisella aina kun menen uuteen paikkaan. Kierros ei tietenkään oikeasti ole ilmainen, vaan oppaalle tipataan kierroksen lopuksi oman varallisuustason ja kierroksen hyvyyden mukaan. Kun ensi kertaa olin näillä kierroksilla 2011, osallistujina oli lähes pelkästään reppureissaajia. Nykyään suurempi osuus alkaa olla keski-ikäisiä ja eläkeläisiä turisteja kaupunkilomilla tai pakettimatkoilla. Kierros oli kuitenkin hyvä. Suurin osa siitä luonnollisesti käsitteli 1900-lukua, eikä ollut kovin hilpeää kuultavaa.

Saksan yhdistymisen symboli, Brandenburger Tor. Alunperin se kuitenkin ilkkui ranskalaisille: voitonjumalatar Preussin symboleita kantaen katsoo alas Pariisinaukiolle.

I <3 You Too!

Checkpoint Charlie ei oikeasti näyttänyt tältä, ja sotilaat ovat näyttelijöitä.

Saksasta tuli hienojakin asioita, kuten Schiller.

Heppoja!

Se oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Ne jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sen, sanoi George Santayana kirjassaan The Life of Reason 1905. Kuumottaa aika paljon Suomessakin nouseva uusnatsismi ja muukalaisviha. ”Maahanmuuttokriitikot” eivät sitä itse varmaan tajua, mutta aivan samoista lähtökohdista päädyttiin juutalaisten kansanmurhaan. Enää tarvitaan poliitikko, joka keksii syyttää kaikista maan ongelmista maahanmuuttajia – eikun ai niin, meillähän on niitä jo! Hitler keksi aikanaan syyllistää juutalaisia Saksan ongelmista, ja syvässä talouskriisissä oleva maa sortui äänestämään oikeistopopulistin valtaan.

Siellä mä seisoin, kuuden miljoonan murhatun juutalaisen muistomerkillä, ja toivoin saatanan lujaa, että me on opittu tästä jotain.

Holokaustin muistomerkki, 2711 betonipaatta Berliinin keskellä.

Tässä oli Hitlerin bukkeri, jossa hän teki itsemurhan. Hautaa ei ole, vaan tuhkat on ripoteltu Elbe-jokeen. Itsemurhapaikalla ei ole mitään, vain parkkipaikka. Jotta uusnatsit ei voisi pyhiinvaeltaa sinne.

Berliinin muurin ulko-osan jäänteitä.

Lääkäreille: murhatkaa kaikki, joita ei voi parantaa. T. Hitler

Muista, Simba.