Älä huku hiekkaan: Berliini, osa 2

Aika on alkanut mennä tosi lujaa eteenpäin. Kohtahan täällä on oltu kolme viikkoa, sehän on melkeen kuukausi, ja kuukausihan on kuudesosa mun ajasta täällä! AAAA äkkiä museoon!

Viikon minivaatekaappivinkit: nahkarotsit on aina cool...

... ja huulipuna korvaa puuttuvat bilevaatteet.

Berliinissä tapahtuu koko ajan joka puolella, ja sen lisäksi on satoja pysyviä museoita, muistomerkkejä, taloja, kauppoja, rafloja, baareja, kahviloita ja klubeja joita voisi tutkia. On mahdotonta pysyä kaikesta kärryillä, ja on mahdotonta tehdä kaikki. Niin ajallisesti kuin rahallisestikin. Vaikka hintataso täällä onkin yleisesti ottaen Suomea huokeampi, ulkona käyminen on merkittävästi lisääntynyt ja siten myös rahankulutukseni. Maksan myös Teekkarikylää reippaasti korkeampaa vuokraa, eikä opintotuellani tee paljon muuta kuin maksaa sen pois. Onneksi hankin itselleni mukavasti palkatun harjoittelupaikan siksi kun tulen kotiin, joten voin unohtaa reissaajan vanhan vinkin siitä, että kotiinpaluuseenkin kannattaa säästää jokunen ropo. Berlin, take my money!

Ruokakuvat. Pähkinät on terveellisiä, ja opin tekemään kahvia.

Take-awayt ei ikinä säväytä.

Sitruuna korjaa pahanmakuisen hanaveden.

Kun ei halua pastaa, voi tehdä salaattia.

Annoskoot rafloissa ei oikein tyydytä.

Häppärisushi...

... ei myöskään ollut mikään makuelämys.

Käytiin Laurin kanssa kehutulla gluteenittomalla vegaanibrunssilla Ohlalassa. Ihan ok, mutta ei vieläkään erityistä, ja edelleen moitimme naurettavia annoskokoja - tsekkaa smoothie shottilasissa.

San Vietin phosta tuli lähinnä epätoivoiseksi. Ainekset näyttävät periaatteessa olevan paikallaan, miksei se maistu siltä kuin Vietnamissa? Hyvä ruoka edelleen haussa.

Random mellakka.

Näin vaihto-opiskelijana kärsin kuitenkin jonkinmoisesta turisti-dilemmasta. Koska asun täällä, en haluaisi näyttää turistilta. Haluan kuitenkin tehdä kaikki turistijutut ja nähdä paikat, ja ottaa niistä vieläpä valokuvia. Tuntuu nololta kaivaa oma selfiestickkinsä esiin ja asettua riviin japanilaisten kanssa räpsimään kuvia itsestään ja East Side Galleryn muraaleista. Sitä vain kiusaantuneena miettii, että mitä kaikki turistit tekevät täällä syyskuussa torstai-iltana sateessa kun haluaisi yksin ja salassa tehdä nolot turistijuttunsa. Berliinissä käy kuitenkin 135 miljoonaa (!) vierailijaa vuodessa, joten ilmeisesti niitä riittää joka päivälle joka paikkaan. Mielenkiintoista kyllä, minuun ja kameraani silti kiinnitetään aika paljon huomiota, ja tullaan tiedustelemaan että olenkohan turisti (mistä kerran hämmentävästi seurasi tien tiedustelu jonnekin, josta en ollut kuullutkaan). Kerran Kreuzbergissä mellakkapoliiseja ja rähiseviä Turkin lippua heiluttelevia miehiä kuvatessani minua luultiin toimittajaksikin.

Warschauer Strassen juna-asema.

Saksankurssini on nyt puolivälissä, ja ilokseni voin todeta kielitaitoni parannuksen olevan jo ihan huomattava. Kämppikseni lähti tosin viikko sitten tyttöystävänsä kanssa Romaniaan, ja en ole päässyt harjoittelemaan hänen kanssaan. Sen sijaan tapasin ”buddyni”, 30-vuotiaan tuta-opiskelijan Robertin, joka on myös pyörinyt paljon kv-hommissa AIESECin puitteissa. Hän on hurjan mukavaa seuraa. Ei pelkästään, mutta hieman ehkä myös siksi, että hän ei ole 21, toisin kuin kaikki muut vaihtarit täällä. Toki tiesin etukäteen olevani todennäköisesti vanhimmasta päästä, eikä se yleensä haittaakaan, mutta välillä sitä tuntee olonsa todella vanhaksi (ai sä aloitit yliopistossa 2009? Hahaha mä olin silloin viisitoista, en edes muista mitään mitä silloin tapahtui!). Hassuinta oikeastaan on se, että kun kerron ikäni muille, reaktio on poikkeuksetta lohduttaa, etten näytä päivääkään yli 22-vuotiaalta. Minua taas ei huvittaisi olla päivääkään nuorempi kuin 26, sillä olen erittäin tyytyväinen siihen, miten olen aikani käyttänyt.

Warschauer Strassella löytyy kaikenlaista baaria, clubia ja partya - tosin nämä pippalot taisi olla lavastettu promovideota varten.

Biergartenin katto loi sopivaa tunnelmaa,

Selfservice, kuten Suomessa.

Mentiin kuuntelemaan jazzia...

... ja lukemaan englantilaista nykyrunoutta. Pitää multitaskata että kaiken ehtii.

On meillä ja nuorilla tovereillani tietysti välillä hieman erilaiset ideat hyvästä viihteestä. Kaikkien Berliinin Erasmus-opiskelijoiden yhteisiin liikennevalobileisiin heidän reaktionsa on uuujeee! ja minun reaktioni on, että ei helvetissä. (Liikennevalobileissä osoitetaan punaisella, keltaisella tai vihreällä härpäkkeellä oma parisuhdestatus.) Mutta siis, yleisesti ottaen fiksua, kypsää, poliittisesti valveutunutta ja hauskaa porukkaa.

Jotain on vialla, jos kyydissä ei ole muita.

Olen päässyt yli alkuihastuksestani Berliinin julkisiin. Yöllä on tosi vaikea päästä minnekään (tai no, tänne kuuseen missä minä asun), ja välillä tapahtuu jotain tosi outoa. Kuten että metrosi muuttaa kesken matkaa reittiä ja meneekin jonnekin ihan muualle kuin minne sen piti (minkä huomaat pääteasemalla, kun luit kirjaa etkä keskittynyt kuulutuksiin). Tai että joka toinen juna ei menekään perille asti. Tai reittiopas väittää, ettei mikään kulje. Tai sinun juna-asemasi onkin 300 metrin päässä juna-asemasta, jolla on ihan sama nimi. Välillä mikään ei vain kulje sinne minä sinä haluat mennä, ja pitää mennä taksilla. Yhteen asiaan voi kuitenkin luottaa: metrossa on aina todella kuuma. Muualla on enimmäkseen yllättävän kylmä, erityisesti minun asunnossani, mutta metroon voi mennä lämmittelemään. Sää on kuitenkin hyvin vaihtelevaa, eikä minnekään kannata mennä ilman sekä aurinkolaseja että sateenvarjoa.

Berliini idästä katsottuna.

Jute Bäckerein herkkuleipä.

Vaikka kaikki ei 24/7 toimikaan, ovat asiat sen suhteen kuitenkin paremmin kuin Suomessa. Ei ole ongelma, että päätät lähteä bileisiin kymmeneltä illalla ja matkalta pitää hakea viinipullo. Baaritkin ovat auki niin pitkään kuin niitä huvittaa. Sunnuntaisin kaupat kyllä ovat täälläkin kiinni. Mikä ketuttaa, kun löysit juuri leipomon josta ostit herkullista gluteenitonta leipää, mutta mistään ei saa juustoa. Sitten raastat parmesaania leivälle.

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat saksankurssin ja baareissa istumisen lisäksi kuluneet katutaidetta katsellessa, muutamissa näyttelyissä ja kirppiksillä. Viime viikonloppuna osallistuin kv-toimiston järjestämälle katutaidekierrokselle, jossa alun perin Brasiliasta lähtöisin oleva graffitimaalari kierrätti meitä Kreuzbergissä, ja lopuksi pääsimme itse testaamaan spray-purkkeja. Kierroksemme vetäjällä oli hyvin jyrkät mielipiteet virkavallasta. Berliini on kuulu katutaiteestaan, se tuo kaupunkiin vierailijoita, siitä tehdään postikortteja ja kuitenkin maalarit pakenevat alituisesti poliisia. Osa taiteesta on toki luvallistakin. Oppaamme mielestä graffitit olisivat paljon hienompia, jos niitä ei tarvitsisi tehdä yön varjoissa mahdollisimman nopeasti. Suurin osa graffiteista liittyy paikallisiin jengeihin tai ihan vaan oman maineen kasvattamiseen, eikä taustalla ole mitään poliittista agendaa.

Tultiin oppimaan eri graffitityyleistä.

Katolta maalaaminen on vaikeaa.

Erityisen uskalias teos.

Mitä teet kun haluat tehdä ison tägin nopeasti? Laitat maalin vaahtosammuttimeen.

Astronautti on Volkswagenin tilaustyö.

Tämä vasemmalla ei ole luvallinen, mutta taitelija työskenteli niin itsevarmasti, että kukaan ei tajunnut mitään ennenkö oli myöhäistä.

Kreuzberg myynnissä monopolissa.

Jännä.

Suihkulähde palomiesten kunniaksi.

Oppaamme näyttää, miten kirjaimia tehdään.

Minun ja Wiktorian söpöstelyt.

Kuuluisin esimerkki luvallisesta katutaiteesta lienee Friedrichscheinissa sijaitseva East Side Gallery, jossa kävin säheltämässä selfietikkuni ja sateenvarjoni kanssa. Taideteokset on maalattu Berliinin muurin itäpuolelle pian muurin murtumisen jälkeen vuonna 1990 118:n 21:stä eri maasta kotoisin olevan taiteilijan toimesta. East Side Gallery on 1,3 kilometriä pitkä ja siten maailman suurin ulkoilmagalleria. Maalaukset päätettiin suojella 1996 ja tämä osa muurista jäi pystyyn. Suurin osa maalauksista restauroitiin vuonna 2009, sillä ne oli pahoin töhritty. Olivat ne taas ottaneet vähän osumaa niin turistien tervehdyksistä kuin spraymaalitägeistä, mutta sitä ei oikein voi estää katutaiteessa.

East Side Gallery.

Rakkauslukkoja.

I think so, too.

East Side Galleryn takana virtaava Spree-joki.

Minä ja muraali.

Minä ja kuuluisampi muraali.

Muurin länsipuoli oli jo valmiiksi täynnä kaikenlaista graffitia.

Näyttelyistä kiinnostavin oli ehdottomasti luokkaretkemme Sony World Photography Awardsien näyttelyyn. Esillä oli valikoituja teoksia kilpailun eri sarjoista ja kategorioista. Olin itse asiassa varsin yllättynyt siitä, että suuressa osassa ammattilaissarjan töitä kuvien muokkaus vaikutti minimaaliselta, ja kuvat olisivat voineet olla sanomalehdessä. Ehkä ne olivatkin olleet. Sen sijaan avoimen sarjan töissä kuvien editointi oli enimmäkseen huomattavaa ja voimakasta. Myöhemmin keskustelin muutaman kurssikaverin kanssa kuvien editoinnista. He kokivat sen olevan huijaamista, ja että sitä ei ehkä pitäisi sallia kilpailuissa. Tämä tuntuu olevan ihan yleinen asenne kuvien muokkaukseen, ainakin sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät itse kuvaa. Se varmaan jotenkin liittyy siihen käsitykseen, että valokuvan pitäisi kertoa totuus – ja valokuva onkin yksi voimakkaimmista todellisuuden kuvaamisen välineistä. Toisaalta valokuvat voivat olla myös taideteoksia. Mutta ei mikään kuva edusta objektiivista totuutta tai ole todellisuudessa käsittelemätön. Jo ennen kuvan käsittelyäkin voi ”huijata”: kuvasta voi rajata jotain pois, ja kameran objektiivi, asetukset ja kuvakulma määrittävät, millainen kuvasta tulee. Onko sillä väliä, laskiko kamera automaattisesti puolestasi ehdotuksen värikylläisyydestä, kontrastista ja terävöityksestä, kuten jpeg-formaatissa, vai hoidatko homman itse ja kuvaat raakaformaatissa? Käsittelemättömyys ei kuitenkaan ole vaihtoehto - sen tekee joko sinä tai kamera. Itse tehtyä kuvankäsittelyä ohjaa tietenkin kuvaajan motiivi: pyritäänkö kuva viemään mahdollisimman lähelle oikeasti vallinnutta tunnelmaa, vai jotain muuta.

Kaikki nämä kuvat täällä blogissa olen pikku kätösineni käsitellyt. Ne eivät ole totuus, vaan minun näkemykseni, niin kuin kaikki muukin täällä.

Totuudesta mieleeni tuli muutama milloin minkäkin kriitikon Facebookiin linkkaama stoori. Ihan vinkiksi, jos jutun otsikko on muotoa ”totuus jostain”, se on todennäköisesti ihan yhtä vähän totuus kuin valtiot, joiden nimeen sisältyy ”demokraattinen”, ovat demokratioita.