Älä huku hiekkaan: Sapa 26.-29.6.

Yöunet jäivät melko lyhyiksi, sillä säännöllisin väliajoin tuli herättyä pahaan oloon bussin ajellessa pienillä vuoristoteillä. Aamuvarhaisella saavuimme vuorten ympäröimään Sapaan, ja bussimme pysäköitiin innokkaan heimotätilauman keskelle. Nousimme bussista ja heitimme rinkat selkäämme heimotätien, hotellien sisäänheittäjien ja laukunmyyjien yrittäessä kaapata huomiomme. Osasimme odottaa melkoista höykytystä ja vedimme ignore-vaihteen silmään ja totesimme kaikille majoitusta tarjoaville, että olemme jo varanneet majoituksen (mikä ei pitänyt paikkaansa.)

Kaikesta huolimatta kaksi heimotätiä (heimotädit ovat Sapan keskustassa hengaavia ja kauppaa tekeviä alkuperäiskansojen naisia, jotka järjestävät trekkireissuja ja myyvät kaikenlaista kamaa turisteille) liimautui seuraamme ja jutteli meille kävellessämme bussiasemalta kohti Sapan keskustaa. Kävi hyvin nopeasti ilmi, että heimotädit järjestävät ns. homestay-trekkireissuja omaan kotiinsa vuorille. Olimme kuulleet näistä retkistä paljon hyvää ja olimme päättäneet ehdottomasti kokea sellaisen. Tädit olivat hyvin sympaattisia ja puhuivat kohtalaista englantia, joten päätimme lopulta lähteä heidän kanssa trekkailemaan. Sovimme, että nukumme hotellissa yhden yön ja lähdemme heidän matkaansa seuraavana aamuna. Tädit sitoivat ranteisiimme nauhat diilin merkiksi, minkä lisäksi teimme ”pinky swearit”, eli vannoimme pikkurillit ristissä saapuvamme sovittuun paikkaan.

Neuvotteluja Hmong-tätien kanssa.

Mariko ja sitkeä Zai-täti.

Käveltyämme muutaman kilometrin turhaan etsiessämme hostellia, joka oli merkattu karttaan väärin, löysimme lopulta perille seurassamme eräs tribaalimummo, joka oli kulkenut mukana koko matkan ja jolta ei kehdannut olla ostamatta rannekorua ankaran tinkimisen jälkeen. Varasimme dormista sängyt ja vuokrasimme motskarin. Kello oli vasta kahdeksan, joten vielä ei voinut tsekata sisään. Skootterissa ei ollut tarpeeksi polttoainetta ajaa edes alle kilometrin päässä sijaitsevalla huoltoasemalle, mutta onneksi saimme mäkisessä Sapassa rullailtua takaisin mäkeä alas pikkuisen polttoainepumpun luo, jossa bensa oli kalliimpaa mutta kahta litraa ostettaessa sillä ei ollut mitään väliä. Ajelimme kymmenen kilometrin päähän katsomaan niinkutsuttuja hopeista vesiputousta ja taivaan porttia, josta piti olla uskomattomat näkymät. Meidän harmiksemme mestoilla satoi, taivaan portti oli pilvessä eikä siellä nähnyt paria metriä eteensä. Vesiputouksen edustalla oli tien varressa erilaisia pikku telttakojuja, josta myytiin naposteltavaa, vaatteita ja paikallisia käsitöitä. Kurvasimme mopollamme yhteen telttaan juomaan teetä sympaattisen nuoren naisen kanssa, ja ostimme häneltä kokeiltavaksi myös paikallisia ruokia, jotka kokattiin hiilillä. Nainen ei juuri puhunut englantia, mutta kertoi itsestään piirtämällä hiilellä lattiaan.

Silver Waterfall

Perttu ja mopo.

Kävimme kiipeämässä vesiputouksen viertä sateen tauottua ja ystävällinen kokkimme katsoi teltassaan motskarin perään. Sitten laskettelimme takaisin Sapaan. Huomioitavaa on, että sateessa ilma oli suorastaan kylmä sadetakeista huolimatta – Sapa on lähes 2000 metrin korkeudessa ja ilmasto oli erittäin miellyttävä. Tsekkasimme sisään huoneeseemme vain löytääksemme kohta täysikasvuisen luteen kiipeilemästä Pertun laukulla. Päätimme välittömästi vaihtaa majoitusta ja suuntasimme mestaan, jonka Emma ja Paul olivat todenneet kelpoiseksi. Itse asiassa vilkaisu heidän blogiinsa osoitti että hekin olivat aluksi olleet yhden yön siinä majatalossa missä mekin olimme yrittäneet yöpyä, mutta olivat todenneet mestan kosteaksi. Me taas totesimme heidän suosittelemansa hotellin kosteaksi, mutta yövyimme siellä siitä huolimatta. Hostellinpitäjä ei vaatinut meiltä korvauksia äkillisestä peruutuksesta, mutta väitti loukkaantuneena että ötököitä on joka paikassa. No ei kyllä ole, mutta kohta varmaan on kun on tällaisia tietämättömiä tomppeleita jotka eivät myrkytä huoneitaan kun niistä löytyy verenimijöitä. Kävimme myös testaamassa Emman ja Paulin suositteleman ravintolan kevätrullia, ja totesimme ne ihan maukkaiksi mutta ylihintaisiksi.

Kävimme vielä ajelemassa toisessa suunnassa, kunnes auringon alkaessa laskea palasimme takaisin Sapaan ja palautimme pyörämme. Ajattelimme etsivämme ruokaa, ja törmäsimme kadulla vanhaan tuttuumme Gonzoon, hulluun espanjalaiseen Cat Balta. Hän ja hänen moottoripyöränsä olivat saapuneet Sapaan samana päivänä. Tinkasimme pitkään mutta lähes turhaan paahdetuista pähkinöistä, seurasimme kun hän testasi paikallisten urheiluvälineliikkeiden hintajoustoa piraatti-NorthFace-takeista ja kävimme syömässä herkulliset fried ricet paikallisten suosimassa pikkuraflassa marketilla. Sitten ostimme pullon riisiviinaa ja paikallista Hmong-heimon erikoisuutta, omenaviinaa kadulta yhteensä puolentoista euron käypään hintaan ja siirryimme nautiskelemaan niitä keskusaukion laidalle. Good guy Gonzo tervehti ohikulkijoita ja tarjoili maistiaisia riisiviinasta eli Happy Waterista heimotädeille. Mainittakoon tässä vaiheessa, että paikallinen riisiviina on varsin hyvää, ainakin verrattuna Kiinassa maistamiimme litkuihin.

Kanssamme tuli istumaan ja juttelemaan kaksi parikymppistä paikallista tyttöä, jotka siveinä naisina joivat limua. He olivat opiskelleet englantia Hoi Anissa ja äskettäin valmistuttuaan muuttaneet takaisin Sapaan. Heidän kanssaan keskustellessamme opimme paljon paikallisista heimoista, Vietnamista ja siitä miten heimolaiset eivät koe olevansa vietnamilaisia, perheestä, vähäosaisempien paikallisten auttamisesta ja vaikka mistä. Saimme kurkata erinomaista englantia puhuvien tyttöjen opastamina heimolaisten ajatusmaailmaan – he olivat jo aikanaisia ja kertoivat, että he olivat jo varsin vanhoja löytääkseen puolison, sillä normaalisti nuoret avioituvat noin 14-vuotiaina ja muilla heidän ikäisillään on jo pari lasta. Juotuamme juotavamme Gonzo lähti hakemaan huoneestaan lisää ja palasi pian mukanaan litra lisää riisivinaa. Me olimme jo saaneet kylliksemme, mutta Gonzo huitaisi ihan kunnon lärvit ja saatoimme hänet lopulta nukkumaan ennen paluutamme hotellille. Oli kyllä onni, että törmäsimme Gonzoon – ilman häntä olisimme varmaankin vain menneet tutimaan ja hauska ilta ja syvälliset keskustelut paikallisten kanssa olisivat jääneet väliin.

Seuraavana aamuna vedimme trekkibuutsit jalkaan, dumppasimme rinkkamme hotellin huolehdittavaksi ja lähdimme Sapan kirkolle tapaamaan heimotätejämme. Pienen venailun ja alkusäädön jälkeen lähdimme matkaan. Sää oli todella kirkas ja suorastaan harmillisen kuuma. Aurinko paahtoi ja lämpötila kohosi epätavallisen korkealle, yli 30 asteeseen (puhelin ennusti 37). Kävelimme vuoriston halki pieniä polkuja ja alkeellisia teitä pysähtyen välillä ihastelemaan näkymiä. Käveltyämme noin 3 tuntia saavuimme ensimmäiseen määränpäähän, oppaamme puolison siskon (kälyn?) luona lounaalle. Tarjolla oli riisiä, possua, tofua ja keitettyjä kasviksia. Odotellessamme katselimme lasten ja kotieläinten touhuja pihalla. Perheen poika oli mitä ilmeisimmin ottanut huolehdittavakseen kolme pikkiriikkistä linnunpoikaa, joille hän pyydysti ja syötti hyönteisiä vihellellen lintumaisesti. Syödessämme heimotätimme oli puhelimitse yhteydessä majoittajaamme ja hyvin pian selvisikin, että siellä meitä odottaisi toinen lounas. Syötyämme kävelimme mäkeä ylös majoitukseemme, jossa söimme toisen lounaan. Mainittakoon myös, että lounaan jälkeen pöytään lyötiin shottilasit, jotka täyttyivät kolmeen otteeseen riisiviinalla, eli ”Happy waterilla”.

Perttu ja oppaamme.

Ensimmäinen lounaspaikka.

Pirtti oli hiljattain rakennettu, mutta todella alkeellinen. Seinistä näki läpi, lattiana oli savinen maa, katto oli aaltopeltiä ja katon ja seinien välissä oli suuri rako, jota pitkin savu pääsee pois pirtistä. Talossa oli kolme huonetta: eteinen/ruokasali, keittiö ja makuuhuone. Minkäänlaista vessaa ei ole, ja vesi haetaan riisinkastelukourusta (pirtissä ei juotu tuota kellertävää tai muutakaan vettä, vaan ainoastaan vihannesten keitinliemiä). Huoneet talossa oli erotettu oviaukoilla, mutta ovia ei ollut ulko-ovea lukuun ottamatta. Talvella mahtaa olla kylmä – Sapassa oli viime talvena satanut lunta, ja perheen puhveli kuollut. Isäntäperheellämme oli kolme pientä lasta, muutama possu, kanoja ja ankka riisiviljelmän ja vihannestarhan lisäksi. Lisäksi vietnamilaiseen tapaan räystäällä oli muutama pieni lintu häkissä. Ilmeisesti tähän ei liity mitään taikauskoa, vaan lintujen laulua on vain kiva kuunnella. Saimme viimein katsella kunnon auringonlaskua, ja illallisen syötyämme kulautimme naukut Happy Wateria perheen kanssa ja painuimme pehkuihin.

Seinien olemattoman äänieristyksen johdosta öisen luonnon äänet pääsivät kohtalaisen vaimentamattomina tärykalvoillemme. Fiilis olikin ajoin kuin teltassa nukkuisi. Alkuillasta perheen lapset pitivät aikamoista showta ja itkukonserttia, mutta hiljenivät melko pian. Sänky oli melko kova ja pään korokkeeksi oli laitettu patjana toimivan bambumaton toisen pään alle vaatteita. Yöllä kuului rapinaa, kun joku pieni jyrsijä liikuskeli pimeässä.

Aamulla perhe nousi ennen aurinkoa. Ulkona satoi kaatamalla, joten me nukuimme kahdeksaan. Aamiaisen jälkeen sade oli tauonnut ja lähdimme taas kävelemään. Seuraamme liittyi läheisessä toisessa kodissa yöpynyt britti oppaineen. Kävelimme kahden muun heimon asuttamien kylien läpi. Suurimman osan ajasta kuljimme tiheässä sumupilvessä, emmekä juurikaan voineet ihailla maisemia. Iltapäivällä perheemme heittivät koko sakkimme skoottereilla takaisin Sapaan (enpä ole ennen matkannut skootterilla kolme päällä!), ja kävimme vielä syömässä yhdessä lounaan samassa pikku market-ravintolassa jossa olimme olleet aiemmin.

Homestay-kokemus oli varsin erilainen kuin olimme odottaneet. Ajattelimme saavamme visiitistä syvyyttä Hanoin etnologiamuseossa oppimaamme, mutta heimolaiset eivät osanneet juurikaan kertoa omasta kulttuuristaan pintaa syvemmältä. Heimojen historiasta heillä ei myöskään ollut tietoa, sillä harva osaa lukea tai kirjoittaa, eikä perinnetieto ulotu heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan pidemmälle. Pirtti myös ehkä hieman yllätti karuudellaan (vaikka oikein mukavasti siellä yhden yön viettikin), sillä olimme edellisen illan keskusteluista päätelleet homestay-kotien olevan paremmin varusteltuja. Jälkikäteen ajatellen kyllä parempi näin, jääkaapit, vessat, peseytymismahdollisuudet ja pehmeät sängyt olisivat turhaan laimentaneet kokemusta. Pääsimme kokemaan näkemään tavallisen perheen kodin ja saimme osallistua heidän elämäänsä hetken. Saimme emäntämme puhelinnumeron, jota voimme antaa eteenpäin oppaita ja yöpaikkoja etsiville matkaajille. Seuraavana aamuna hän heräisi jälleen kolmelta ja lähtisi bussia vastaan asemalle.

Kotivisiitiltä palattuamme tsekkasimme takasin sisään hotelliin ja suoritimme itsemme ja varusteiden kuosittamisen. Kengät ja vaatteet pestiin ja kuivatettiin huistenkuivaajalla. Ilta vietettiin suunnittelemalla Laosin reissua, etsien tietoa, kirjoitellen blogia ja katsellen telkkarista Jurassic Park –elokuvia. Kävimme hakemassa marketilta mukaan vielä paistetun riisin munilla ja surimme matkalla kadunvarressa käsitöitä myöhään lauantai-iltana myyviä alle kymmenvuotiaita heimolapsia, joista osalla oli myös pieni vauva peräänkatsottavana. Aamulla oli tiedossa aikainen herätys ja matka kohti Dien Bien Phuta, Vietnamin sotaisessa historiassa merkittävää roolia näytellyttä kaupunkia Vietnamin länsirajalla. Siellä vietetyn yön jälkeen tiedossa on uusi maa ja uudet kujeet.