Yöunet jäivät melko lyhyiksi, sillä säännöllisin väliajoin
tuli herättyä pahaan oloon bussin ajellessa pienillä vuoristoteillä. Aamuvarhaisella
saavuimme vuorten ympäröimään Sapaan, ja bussimme pysäköitiin innokkaan
heimotätilauman keskelle. Nousimme bussista ja heitimme rinkat selkäämme
heimotätien, hotellien sisäänheittäjien ja laukunmyyjien yrittäessä kaapata
huomiomme. Osasimme odottaa melkoista höykytystä ja vedimme ignore-vaihteen
silmään ja totesimme kaikille majoitusta tarjoaville, että olemme jo varanneet
majoituksen (mikä ei pitänyt paikkaansa.)
Kaikesta huolimatta kaksi heimotätiä (heimotädit ovat Sapan
keskustassa hengaavia ja kauppaa tekeviä alkuperäiskansojen naisia, jotka
järjestävät trekkireissuja ja myyvät kaikenlaista kamaa turisteille) liimautui
seuraamme ja jutteli meille kävellessämme bussiasemalta kohti Sapan keskustaa.
Kävi hyvin nopeasti ilmi, että heimotädit järjestävät ns. homestay-trekkireissuja
omaan kotiinsa vuorille. Olimme kuulleet näistä retkistä paljon hyvää ja olimme
päättäneet ehdottomasti kokea sellaisen. Tädit olivat hyvin sympaattisia ja
puhuivat kohtalaista englantia, joten päätimme lopulta lähteä heidän kanssa
trekkailemaan. Sovimme, että nukumme hotellissa yhden yön ja lähdemme heidän
matkaansa seuraavana aamuna. Tädit sitoivat ranteisiimme nauhat diilin
merkiksi, minkä lisäksi teimme ”pinky swearit”, eli vannoimme pikkurillit
ristissä saapuvamme sovittuun paikkaan.
 |
| Neuvotteluja Hmong-tätien kanssa. |
 |
| Mariko ja sitkeä Zai-täti. |
Käveltyämme muutaman kilometrin turhaan etsiessämme
hostellia, joka oli merkattu karttaan väärin, löysimme lopulta perille
seurassamme eräs tribaalimummo, joka oli kulkenut mukana koko matkan ja jolta
ei kehdannut olla ostamatta rannekorua ankaran tinkimisen jälkeen. Varasimme
dormista sängyt ja vuokrasimme motskarin. Kello oli vasta kahdeksan, joten
vielä ei voinut tsekata sisään. Skootterissa ei ollut tarpeeksi polttoainetta
ajaa edes alle kilometrin päässä sijaitsevalla huoltoasemalle, mutta onneksi
saimme mäkisessä Sapassa rullailtua takaisin mäkeä alas pikkuisen
polttoainepumpun luo, jossa bensa oli kalliimpaa mutta kahta litraa ostettaessa
sillä ei ollut mitään väliä. Ajelimme kymmenen kilometrin päähän katsomaan
niinkutsuttuja hopeista vesiputousta ja taivaan porttia, josta piti olla
uskomattomat näkymät. Meidän harmiksemme mestoilla satoi, taivaan portti oli
pilvessä eikä siellä nähnyt paria metriä eteensä. Vesiputouksen edustalla oli
tien varressa erilaisia pikku telttakojuja, josta myytiin naposteltavaa,
vaatteita ja paikallisia käsitöitä. Kurvasimme mopollamme yhteen telttaan
juomaan teetä sympaattisen nuoren naisen kanssa, ja ostimme häneltä
kokeiltavaksi myös paikallisia ruokia, jotka kokattiin hiilillä. Nainen ei
juuri puhunut englantia, mutta kertoi itsestään piirtämällä hiilellä lattiaan.
 |
| Silver Waterfall |
 |
| Perttu ja mopo. |


Kävimme kiipeämässä vesiputouksen viertä sateen tauottua ja
ystävällinen kokkimme katsoi teltassaan motskarin perään. Sitten laskettelimme
takaisin Sapaan. Huomioitavaa on, että sateessa ilma oli suorastaan kylmä
sadetakeista huolimatta – Sapa on lähes 2000 metrin korkeudessa ja ilmasto oli
erittäin miellyttävä. Tsekkasimme sisään huoneeseemme vain löytääksemme kohta
täysikasvuisen luteen kiipeilemästä Pertun laukulla. Päätimme välittömästi
vaihtaa majoitusta ja suuntasimme mestaan, jonka Emma ja Paul olivat todenneet
kelpoiseksi. Itse asiassa vilkaisu heidän blogiinsa osoitti että hekin olivat
aluksi olleet yhden yön siinä majatalossa missä mekin olimme yrittäneet yöpyä,
mutta olivat todenneet mestan kosteaksi. Me taas totesimme heidän
suosittelemansa hotellin kosteaksi, mutta yövyimme siellä siitä huolimatta.
Hostellinpitäjä ei vaatinut meiltä korvauksia äkillisestä peruutuksesta, mutta
väitti loukkaantuneena että ötököitä on joka paikassa. No ei kyllä ole, mutta
kohta varmaan on kun on tällaisia tietämättömiä tomppeleita jotka eivät myrkytä
huoneitaan kun niistä löytyy verenimijöitä. Kävimme myös testaamassa Emman ja
Paulin suositteleman ravintolan kevätrullia, ja totesimme ne ihan maukkaiksi
mutta ylihintaisiksi.
Kävimme vielä ajelemassa toisessa suunnassa, kunnes auringon
alkaessa laskea palasimme takaisin Sapaan ja palautimme pyörämme. Ajattelimme
etsivämme ruokaa, ja törmäsimme kadulla vanhaan tuttuumme Gonzoon, hulluun
espanjalaiseen Cat Balta. Hän ja hänen moottoripyöränsä olivat saapuneet Sapaan
samana päivänä. Tinkasimme pitkään mutta lähes turhaan paahdetuista pähkinöistä,
seurasimme kun hän testasi paikallisten urheiluvälineliikkeiden hintajoustoa
piraatti-NorthFace-takeista ja kävimme syömässä herkulliset fried ricet
paikallisten suosimassa pikkuraflassa marketilla. Sitten ostimme pullon
riisiviinaa ja paikallista Hmong-heimon erikoisuutta, omenaviinaa kadulta
yhteensä puolentoista euron käypään hintaan ja siirryimme nautiskelemaan niitä
keskusaukion laidalle. Good guy Gonzo tervehti ohikulkijoita ja tarjoili
maistiaisia riisiviinasta eli Happy Waterista heimotädeille. Mainittakoon tässä
vaiheessa, että paikallinen riisiviina on varsin hyvää, ainakin verrattuna
Kiinassa maistamiimme litkuihin.
Kanssamme tuli istumaan ja juttelemaan kaksi parikymppistä
paikallista tyttöä, jotka siveinä naisina joivat limua. He olivat opiskelleet
englantia Hoi Anissa ja äskettäin valmistuttuaan muuttaneet takaisin Sapaan.
Heidän kanssaan keskustellessamme opimme paljon paikallisista heimoista,
Vietnamista ja siitä miten heimolaiset eivät koe olevansa vietnamilaisia,
perheestä, vähäosaisempien paikallisten auttamisesta ja vaikka mistä. Saimme
kurkata erinomaista englantia puhuvien tyttöjen opastamina heimolaisten
ajatusmaailmaan – he olivat jo aikanaisia ja kertoivat, että he olivat jo
varsin vanhoja löytääkseen puolison, sillä normaalisti nuoret avioituvat noin
14-vuotiaina ja muilla heidän ikäisillään on jo pari lasta. Juotuamme
juotavamme Gonzo lähti hakemaan huoneestaan lisää ja palasi pian mukanaan litra
lisää riisivinaa. Me olimme jo saaneet kylliksemme, mutta Gonzo huitaisi ihan
kunnon lärvit ja saatoimme hänet lopulta nukkumaan ennen paluutamme hotellille.
Oli kyllä onni, että törmäsimme Gonzoon – ilman häntä olisimme varmaankin vain
menneet tutimaan ja hauska ilta ja syvälliset keskustelut paikallisten kanssa
olisivat jääneet väliin.

Seuraavana aamuna vedimme trekkibuutsit jalkaan, dumppasimme
rinkkamme hotellin huolehdittavaksi ja lähdimme Sapan kirkolle tapaamaan
heimotätejämme. Pienen venailun ja alkusäädön jälkeen lähdimme matkaan. Sää oli
todella kirkas ja suorastaan harmillisen kuuma. Aurinko paahtoi ja lämpötila
kohosi epätavallisen korkealle, yli 30 asteeseen (puhelin ennusti 37).
Kävelimme vuoriston halki pieniä polkuja ja alkeellisia teitä pysähtyen välillä
ihastelemaan näkymiä. Käveltyämme noin 3 tuntia saavuimme ensimmäiseen määränpäähän,
oppaamme puolison siskon (kälyn?) luona lounaalle. Tarjolla oli riisiä, possua,
tofua ja keitettyjä kasviksia. Odotellessamme katselimme lasten ja kotieläinten
touhuja pihalla. Perheen poika oli mitä ilmeisimmin ottanut huolehdittavakseen
kolme pikkiriikkistä linnunpoikaa, joille hän pyydysti ja syötti hyönteisiä
vihellellen lintumaisesti. Syödessämme heimotätimme oli puhelimitse yhteydessä
majoittajaamme ja hyvin pian selvisikin, että siellä meitä odottaisi toinen
lounas. Syötyämme kävelimme mäkeä ylös majoitukseemme, jossa söimme toisen
lounaan. Mainittakoon myös, että lounaan jälkeen pöytään lyötiin shottilasit,
jotka täyttyivät kolmeen otteeseen riisiviinalla, eli ”Happy waterilla”.
 |
| Perttu ja oppaamme. |
 |
| Ensimmäinen lounaspaikka. |
Pirtti oli hiljattain rakennettu, mutta todella alkeellinen.
Seinistä näki läpi, lattiana oli savinen maa, katto oli aaltopeltiä ja katon ja
seinien välissä oli suuri rako, jota pitkin savu pääsee pois pirtistä. Talossa
oli kolme huonetta: eteinen/ruokasali, keittiö ja makuuhuone. Minkäänlaista
vessaa ei ole, ja vesi haetaan riisinkastelukourusta (pirtissä ei juotu tuota
kellertävää tai muutakaan vettä, vaan ainoastaan vihannesten keitinliemiä). Huoneet
talossa oli erotettu oviaukoilla, mutta ovia ei ollut ulko-ovea lukuun
ottamatta. Talvella mahtaa olla kylmä – Sapassa oli viime talvena satanut
lunta, ja perheen puhveli kuollut. Isäntäperheellämme oli kolme pientä lasta,
muutama possu, kanoja ja ankka riisiviljelmän ja vihannestarhan lisäksi.
Lisäksi vietnamilaiseen tapaan räystäällä oli muutama pieni lintu häkissä.
Ilmeisesti tähän ei liity mitään taikauskoa, vaan lintujen laulua on vain kiva
kuunnella. Saimme viimein katsella kunnon auringonlaskua, ja illallisen
syötyämme kulautimme naukut Happy Wateria perheen kanssa ja painuimme
pehkuihin.

Seinien olemattoman äänieristyksen johdosta öisen luonnon
äänet pääsivät kohtalaisen vaimentamattomina tärykalvoillemme. Fiilis olikin
ajoin kuin teltassa nukkuisi. Alkuillasta perheen lapset pitivät aikamoista
showta ja itkukonserttia, mutta hiljenivät melko pian. Sänky oli melko kova ja
pään korokkeeksi oli laitettu patjana toimivan bambumaton toisen pään alle
vaatteita. Yöllä kuului rapinaa, kun joku pieni jyrsijä liikuskeli pimeässä.
Aamulla perhe nousi ennen aurinkoa. Ulkona satoi kaatamalla,
joten me nukuimme kahdeksaan. Aamiaisen jälkeen sade oli tauonnut ja lähdimme
taas kävelemään. Seuraamme liittyi läheisessä toisessa kodissa yöpynyt britti
oppaineen. Kävelimme kahden muun heimon asuttamien kylien läpi. Suurimman osan
ajasta kuljimme tiheässä sumupilvessä, emmekä juurikaan voineet ihailla
maisemia. Iltapäivällä perheemme heittivät koko sakkimme skoottereilla takaisin
Sapaan (enpä ole ennen matkannut skootterilla kolme päällä!), ja kävimme vielä
syömässä yhdessä lounaan samassa pikku market-ravintolassa jossa olimme olleet
aiemmin.
Homestay-kokemus oli varsin erilainen kuin olimme
odottaneet. Ajattelimme saavamme visiitistä syvyyttä Hanoin etnologiamuseossa
oppimaamme, mutta heimolaiset eivät osanneet juurikaan kertoa omasta
kulttuuristaan pintaa syvemmältä. Heimojen historiasta heillä ei myöskään ollut
tietoa, sillä harva osaa lukea tai kirjoittaa, eikä perinnetieto ulotu heidän
vanhempiaan ja isovanhempiaan pidemmälle. Pirtti myös ehkä hieman yllätti
karuudellaan (vaikka oikein mukavasti siellä yhden yön viettikin), sillä olimme
edellisen illan keskusteluista päätelleet homestay-kotien olevan paremmin
varusteltuja. Jälkikäteen ajatellen kyllä parempi näin, jääkaapit, vessat,
peseytymismahdollisuudet ja pehmeät sängyt olisivat turhaan laimentaneet
kokemusta. Pääsimme kokemaan näkemään tavallisen perheen kodin ja saimme
osallistua heidän elämäänsä hetken. Saimme emäntämme puhelinnumeron, jota
voimme antaa eteenpäin oppaita ja yöpaikkoja etsiville matkaajille. Seuraavana
aamuna hän heräisi jälleen kolmelta ja lähtisi bussia vastaan asemalle.
Kotivisiitiltä palattuamme tsekkasimme takasin sisään
hotelliin ja suoritimme itsemme ja varusteiden kuosittamisen. Kengät ja
vaatteet pestiin ja kuivatettiin huistenkuivaajalla. Ilta vietettiin
suunnittelemalla Laosin reissua, etsien tietoa, kirjoitellen blogia ja
katsellen telkkarista Jurassic Park –elokuvia. Kävimme hakemassa marketilta
mukaan vielä paistetun riisin munilla ja surimme matkalla kadunvarressa
käsitöitä myöhään lauantai-iltana myyviä alle kymmenvuotiaita heimolapsia,
joista osalla oli myös pieni vauva peräänkatsottavana. Aamulla oli tiedossa
aikainen herätys ja matka kohti Dien Bien Phuta, Vietnamin sotaisessa
historiassa merkittävää roolia näytellyttä kaupunkia Vietnamin länsirajalla.
Siellä vietetyn yön jälkeen tiedossa on uusi maa ja uudet kujeet.
 |
| Emäntämme Jen ja hänen nuorimmaisensa. |
 |
| Näkymät sängystä ovelle ja makkariin. |
 |
| Meidän nukkumapaikka olohuoneen nurkassa. |
 |
| Joskus kanatkin uskaltautuivat sisälle. |
 |
| Isäntäperheen koti. |
 |
| Illallisen valmistusta keittiössä. |
 |
| Aamulla oli sumua. |
Kiitos jälleen kerran mielenkiintoisesta tarinasta. Uskoisin Sapa-osuuden olevan yksi mieleenpainuvimmista elämyksistä reissullanne :)
VastaaPoista